Yöllä on pakkasta, järvi peittyy mystiseen usvaan. Tuijotamme tulehen. Huuhkaja liitää äänettömästi. Syntymäpäivät metsässä on ikimuistoinen kokemus.

Pidän viisikymppisjuhlat metsässä, lammen rannalla, keskellä koleaa kesäkuuta lapsuusmaisemissa Pohjois-Karjalassa.

Pähkähullu idea, josta innostuu lopulta reilut 30 ihmistä. Oman teltan tuo mukanaan parisenkymmentä. Yöllä lämpötila laskee pari astetta pakkasen puolelle ja järvi peittyy mystiseen usvaan.

Metsäleiri on unohtumaton kokemus: ihmeellistä luontoa ja rakkaita, sopivan höpelöitä ihmisiä. (Kuva Pirjo Teva)

Ikea-kassit kovassa käytössä

Muutama kuukausi menee leiriä suunnitellessa, muutama viikonloppu sinne tavaraa raahatessa: ensin autoon, sitten veneeseen tai kantamalla metsän poikki mäen yli. Itselläni ovat Ikea-kassit kovassa käytössä. En taitaisi enää pärjätä elämässä ilman niitä.

Kotoani Vantaalta otan jopa Espanjasta vuosien mittaan kärräämäni saviastiat: kolme isoa, neljä pienempää vatia. Nehän kun sopivat niin hyvin metsäympäristöön...

En mieti, onko tässä järkeä. Menen tunteella.

Isoimman työn tekee siskon perheestä koostunut talkooväki. He völjäävät siskonmiehen rakentaman telttasaunan ja sinne kiukaan. Metsään syntyy myös pitkä juhlapöytä sekä huussi. Kaikki nämä ilman minua, mutta ei todellakaan itsestään.

Tavaroiden suojaksi ilmaantuu autokatos ja juhlaa varten he hankkivat postimyynnistä myös uutukaisen valkoisen teltan.

Jossain vaiheessa alkaa hirvittää, miten paljon muut joutuvat hyväkseni tekemään. Mutta on myöhäistä perääntyä.

Kohta kuusikossa kuhisee

Telttasaunan teosta yli jääneet laudanpätkät hyödynnän kylteiksi.

Metsäleiriläisten telttojen pystytys alkaa lauantaina iltapäivällä kello 13. Oman retroteltan olen saanut pystyyn edellisenä iltana puoliltaöin. Sitä edellinen yö on kulunut aamuseitsemään ensin tietokoneelle ja sitten puhelimeen musiikkia siirtäessä. Tuloksena on kolme soittolistaa.

Eniten viikonlopun aikana soi Reijo Taipale. Hän vain niin hyvin sopii kuusikkoon ja sammalmättähille. Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois...

Leirin alkupatskun olen ilmoittanut olevan kello 15. Kuusikossa kuhisee, kun porukka kömpii parin sadan metrin päässä olevalta metsäautotieltä rantaa kohti sinisillä nauhoilla merkkaamaani reittiä pitkin. Pieni polku metsän halki tuo työkavereita, sukulaisia, ystäviä...

Pian rannan kanervikossa risteilee monia muitakin väyliä: saunalle, huussiin, nuotiopaikalle, rantaan ja teltoille.

Missä ne poikamiehet?

En halua lahjoja, mutta vieraat saavat halutessaan tuoda pullon kuivaa kuohuviiniä. Sitä tulee, ja saan myös tuolin, jossa on uima-altaalle kätevä kolo.

Olen kutsussa pyytänyt, ettei kukaan antaisi lahjoja, koska tavaraa on kotinurkkiini kertynyt vaikka muille jakaa. Halutessaan saa tuoda pullon kuivaa kuohuviiniä sekä lahjan antajaa tai minua ilmentävän kuohuviinilasin, jonka voi jättää minulle muistoksi.

Korvo täyttyy pulloista. Alle kymmenasteinen sää pitää juomat viileinä, vaikka olen pakastanut myös juomapulloja ja pieniä vesikanistereita kylmää luovuttamaan. Kun ne sulavat, saamme samalla raikasta juomavettä. Tosin kanisterit ovat osin jäässä vielä päiviä juhlien loppumisen jälkeenkin.

Olen kutsussa todennut senkin, että jokainen saa tuoda mieluusti yhden poikamiehen mukanaan. Tai jos on hyviä, voi tuoda kaksi. Juhlissahan on yleensä aina lähinnä pariskuntia, ja vierasjoukossani on muitakin sinkkunaisia kuin minä.

Yksi ystävä yrittää tosissaan puhua ylimääräisiä miehiä mukaan, mutta ei saa, ei poikamiehiä eikä varattujakaan.

Metsäleirille nousee juhlateltan lisäksi ystävän kierrätykseen antama pieni paviljonki. Autokatos on aivan ehdoton tavaroiden suojana.

Leirikoulu tutustuttaa ihmiset toisiinsa

Sitten jako ryhmiin ja metsäleirin niin sanottuun leirikouluun eli muutamalle tehtävärastille. Tuo on kätevä tapa saada myös entuudestaan vieraat ihmiset tutustumaan toisiinsa: sopivan strategisesti sekaisin paikallista ja muualta tullutta väkeä, hiljaisempaa ja vähemmän hiljaista, suunnistustaitoista ja eksyväistä sorttia.

Samaan aikaan puolentoista tunnin turvin minä ja muu järjestelytoimikunta ehdimme panna edellisenä päivänä ja aamulla valmiiksi tekemämme illallispöperöt pöytään. Parsarisotto syntyy paikan päällä isolla lainaksi saadulla kaasukeittimellä.

Myös isoja kylmälaatikoita on siskoni hankkinut lainaan. Niissä olevien ruokien tuomiseen tarvitaan pari venereissua. Onneksi yksi miespuolinen ystävä suostuu vesikuurosta huolimatta lautturiksi.

Uusia sammallajeja ja Karjalan lauluperinnettä

Leirikoulun sammaltehtävä synnyttää myös aivan uusia sammallajeja. (Kuva Kaija Plit)

Olen yhden ystäväni kanssa suunnitellut leirikouluun neljä tehtävärastia. Helposti maastoon, jotta kukaan ei eksy. Kartat piirrän hätäisesti käsivaralla kaiken kiireen keskellä. Ystäväni on lupautunut olemaan kisan ylin valvoja ja tuomari.

Rasti 1: Sammalten tunnistus ja nimeäminen. (Uusiakin lajeja ilmaantuu, muun muassa riitansammal.)

Rasti 2: Ongintaa vartin verran. (Kalaa tulee nopeasti yllättävän paljon, ahvenia ja yksi särki.)

Rasti 3: Vastan eli vihdan teko. (Yksi on tehty kokonaan horsmista ja toiseen on kerätty varmasti jokaista metsästä löytynyttä kasvia.)

Rasti 4: Koska Karjalan laulumailla ollaan, on mäellä käkkäräisen kuusen juurella luotava tietysti myös runo tai laulu. Siinä pitää olla mukana sanat Riitta ja metsäleiri, näin luomuksista jää itselleni mukava muisto. (Voi sitä luovuuden määrää, joka ihmisistä putkahtaa esiin jo pienessä ajassa.)

Illan mittaan kamerakännykät ja tabletit täyttyvät kuvista. Lauluesitykset tallentuvat tietysti videoille. Jälkeenpäin olemme jakaneet otoksiamme metsäleiriläisiä varten luomassani Facebook-ryhmässä.

Lopulta tulee se väistämätön hetki vuorokaudesta, kun älypuhelimien akut sammahtavat. Ensimmäisenä minulla itselläni, harmittavasti juuri kun usva alkaa yöllä kietoutua järvelle.

Buffetissa lammasta ja savusärkeä

Buffet-ruokia varteen metsään täytyy tuoda myös toinen pöytä. Ensin autoon, sitten autosta pois, sitten poikittain soutuveneeseen ja leirin loputtua sama päinvastoin.

Illalliseksi on puu-uunissa paistettua lammasta pulled lamb
-tyyliin sekä särkeä, ahventa ja muikkua savustettuna ja öljyssä, muun muassa sitruunaista perunasalaattia ja tietysti karjalanpiirakoita ja vatruskoita. Kaavailemani kylmä espanjalainen vihanneskeitto gazpacho vaihtuu kolean kelin takia vielä juhla-aamuna lämpimään tomaattikeittoon. Se annostellaan lasipurkkeihin.

Illan mittaan telttasauna tarjoaa hapekkaat ja muhevan kosteat löylyt. Jotkut huimat uskaltautuvat uimaankin.

Nuotiopiiri kestää lähes aamuun asti. Turisemme ja paistamme yöpalaksi ryynäriä.

Yö on kylmä mutta sielua hivelevän kaunis. (Kuva Rauli Lamberg)

Aamulla yhdeksän aikaan herätessä teltassa minullakin on pieni kokovartalohorkka ja hampaat kalisevat, mutta ystävien seura lämmittää sydänalassa.

Muutamalla leiriläisellä ei ole onneksi kiire paluumatkalle ja saamme viettää vielä yhden letkeän, mukavan aurinkoisen ja naurun täyttämän päivän.

Kun jään leirille lopulta yksin, kömmin aikaisin telttaan ja kokoan päälleni kaikki viltit ja täkit. Pää on jääkylmä. Missähän se pipo on...

Yöllä herään useaan otteeseen käen kukuntaan. Aiemmin illalla olen nähnyt huuhkajan mystisen äänettömän liidon metsässä. Yöllä se huhuilee.

Karhuja en pelkää, ne ovat taatusti pelästyneet parin päivän kuhinaa ja lähteneet lähistöltä livohkaan.

Maanantaina juhlapöytä muuttuu tiskipöydäksi. Ystävien ensin omaan käyttöönsä tuomat ja sitten muistoksi jättämät kuohuviinilasit säilyvät kaikki ehjinä!

Telttaloma jää haaveeksi

Kylmän ilmanalan takia suunnitelmani jatkosta eli kahden viikon lomailu teltassa jää kuitenkin haaveeksi. Tunnen itseni vähän luovuttajaksi, mutta vain muutaman asteen lämpötila ajaa minut kahden yön jälkeen siskon mökille hirsiseinien sisään.

Etukäteen olin ajatellut pistää vieraatkin kantamaan tavaroita ja etenkin tuomansa pullon pois, mutta kun näen heidän lähtiessään äheltävän omien kamojensa kanssa, en raatsi heiltä sitä pyytää. Minullahan on vielä lomaa.

Leirin kiireettömään purkamiseen meneekin toista viikkoa. Otan tavaroiden takaisin raahaamisen kuntoilun kannalta. Saviastiat pakkaan turvallisesti rinkkaan ja siitä selkään. Olkapäälle yksi kassi ja käsiin vielä parit nyssäkät.

Mäessä pulssi pamppailee voimallisesti, ja välilevyt tuntuvat joka reissulla madaltuvan muutaman millin. Mutta turvalleni menen vain kerran, kun kompastun kuusenjuureen. 

En varmaan enää pärjäisi elämässä ilman Ikea-kasseja...? Tämä satsi tulee leiriltä tien varteen kertaheitolla, ja samalla selän välilevyt madaltuvat muutaman millin.

Riippumaton mietteitä

Muutamana päivänä palaan palstalleni lämmittämään telttasaunan, kippaan itseni lahjaksi saamaani riippumattoon ja katselen tuuheiden kuusien ja mäntyjen läpi vuoroin siniselle, vuoroin harmaalle taivaalle.

Syntymäpäivät ovat niin ikimuistoinen kokemus, etteivät edes huussin tyhjennys ja paskakuopan kaivaminen tunnu yhtään ikävältä hommalta.

Parin kaverin kanssa olen jo sunnuntaina äkännyt ja vähän päättänytkin, että Metsäleiri ´14 saa jatkoa ensi kesänä. Vitsinä totean, että kyseessähän voisi olla vaikkapa Metsähääleiri ´15. Vain sulhanen puuttuu.

Pöytä siellä meitä jo odottaa...

Katso 50 kuvan kuvatarina syntymäpäivien syntymisestä tästä linkistä.

Lue myös:

Näin suunnittelin syntymäpäivät metsään.

Telttasauna metsässä.

Ystävän pääkirjoitus: Juhlat perintömetsässä.

Metsäleirin buffet

Vieraiden saapuessa tarjolla eväitä: jokaisessa eväsrasiassa karjalanpiirakka sekä ruisleipä, jonka päällä vaihtoehtoisesti joko savulohitahnaa tai kylmäsavuporotahnaa. Tarjotaan kevään aikana kerätyistä voi- ja raejuustorasioista.
Lisäksi mustikkamuffineja, kahvia, teetä, raparperimehua, mustaherukkamehua ja kuohuviiniä.

Illallisen alkupalaksi lämmin tomaattikeitto, jossa yrttejä, ripaus suolaa ja sokeria sekä tuorejuustoa. Tarjotaan erilaisista lasipurkeista.
Parsarisottoa.
Lammasta pulled lamb -tyyliin, marinoitu ensin vuorokausi kuusenkerkkä-rosmariini-timjamiöljyssä sekä sen jälkeen punaviinissä. Paistettu tuntikausia puu-uunissa saviastioissa.
Lisäkkeenä puolukkamajoneesia sekä hillottua punasipulia. Naposteluun oliiveja.
Savuahventa, -särkeä sekä -muikkua öljyssä.
Karjalanpiirakoita ja vatruskoita ja tietysti munavoita. Paikallista ruisleipää.
Coleslaw-salaattia tavallisesti sekä ystäväpariskunnalta tulijaisina kulhollinen intialaisittain tehtynä.
Sitruunaista peruna-rucola-basilikasalaattia.
Vihreää salaattia, jossa kirsikkatomaatteja ja pannulla paahdettuja siemeniä.

Jälkiruuaksi suomalainen pannacotta eli maitokiisseli-karpalokiisseli erilaisista lasipurkeista tarjottuna.

Boolina itse tehtyä puolukkamehua terästettynä.

Nainen, joka meillä asuu, ei joulun alla uskonut, että suonikohjuleikkauksesta toipuminen tarkoittaa kahden kuukauden kotityökarenssia, Kai Lehtinen kertoo.

Käärin pakettia varovasti auki. Sen ympäri on kiedottu monta kerrosta teippiä. Lahjapaperi on vähän tahmea ja tarttuu sormiin.

Sisältä kuoriutuu virkattu, vino pannulappu, ja lahjan tekijä kuuntelee vieressä, kuinka isä kehuu sitä maailman hienoimmaksi.

Pannulappuja on vuosien varrella kertynyt kaappiin vino pino, ja ne kaikki ovat parhaita joululahjoja. Innosta tuikkivat lapsensilmät ovat vuosi vuoden jälkeen sulattaneet isän sydämen ja tuoneet hyvää, lämmintä ja hellää mieltä.

En jouluaskartele, en lähetä kortteja

En ole jouluihminen. En valmistaudu hyvissä ajoin etukäteen. En mielelläni osallistu edes joulusiivoukseen, mutta jostain nimeltä mainitsemattomasta syystä huomaan kuitenkin osallistuvani siihen joka vuosi.

Erityisen tärkeää on siivota tonttujen lymyilypaikat kuten hellan tausta ja saunan lauteitten alunen.

Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Ovikranssien, pitsikoristeisten piparkakkutalojen, himmelien sun muiden joulusinappien tekoon en osallistu. En lähettele kortteja enkä askartele joulutähtiä, käpykoristeita tai jäälyhtyjä.

Ajatuskin kiertämisestä joululauluvalepukkikaupoissa nostattaa kaikkea muuta kuin joulumieltä, ennen kaikkea verenpainetta. Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Säälimätön sairaanhoitaja

Eräänä jouluna hiivin tonttujen lailla hiljaa varpaisillaan (niillä kuudella) tukisukka jalassa marraskuusta lähtien. Pätkäisin klapikoneella toista jalkaani, ja päkiän puutteessa siihen kehittyi kivuliaita suonikohjuja. Ne poistettiin leikkauksessa.

Sairaalasta palattuani kerroin, että sain hoito-ohjeeksi välttää kaikkia kotitöitä kahden kuukauden ajan. Koska nainen, joka meillä asuu, on sairaanhoitaja, hän ei uskonut eikä säälinyt minua pätkääkään.

Kuntoutuksen varjolla voi toipilaalla näköjään teettää säälimättä töitä. Sohvalla löhöily loppui lyhyeen, ja ajatus täysihoidosta kokovartalohierontoineen jäi haaveeksi.

Kotisairaanhoitajan ammattiin taitaa hakeutua ennemminkin sisar riuska räväköitä kuin hento valkoisia. Kuusenhakureissuun mennessä jalan oli kuulemma oltava kunnossa.

Kuudelle lapselle riitti 24:stä herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu.

Joulukalenterin avaaminen on meillä säilynyt hauskana perinteenä, vaikka lapset ovat yhtä vaille täysi-ikäisiä. Aikoinaan he tekivät tarkat vuorot kalenterin avaamiseen. Kuudelle lapselle riitti 24 herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu. Samalla opittiin odottamaan ja iloitsemaan muidenkin vuoroista.

Kalenteri on edelleen seinällä, ja pois muuttaneetkin kurkistavat sinne kotiin tullessaan ja ottavat omansa.

Joulut ennen ja jälkeen

Aikoinaan yksi ihan tavalliselta tuntunut joulu paketteineen, joulutorttuineen ja kirkkoineen oli myöhemmin merkittävä ajanjakaja joulujemme vietoissa. Oli joulut ennen ja jälkeen. Kynttilän vieminen hautausmaalle on saanut uuden merkityksen.

Jouluun liittyykin aina vähän haikeutta ja kaipausta mutta toisaalta myös kiitollisuutta kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa joulua saa edelleen viettää.

Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Niin, en ole jouluihminen siinä mielessä, että kuluttaisin aikaa ja rahaa valmisteluihin. Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Silokinttuisena ilman suonikohjuja sitä jaksaa ehkä tanssia kuusenkin ympärillä muutaman kierroksen ennen pukin tuloa. Perinteisesti hän käyttää yllättävän samannäköisiä saappaita kuin toiseksi vanhin poikamme. 

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.