Tässä vanhakin ihan nuortuu, mietti Minna McGill, kun matkasi tyttären kanssa kahdestaan.

Tytär on 15 ja minä 51. Kesällä matkasimme kahden Amerikkaan.

Mitä puuhasimme?

Kiljuimme yhteen ääneen, kun radiosta alkoi kuulua Almaa.

Ajelimme pitkin Appalakkeja ja kuuntelimme vuokra-autossa r&b:tä. Kiljuimme yhteen ääneen, kun radiosta alkoi kuulua Almaa. Jess! Hyvä Suomi!

Katsoimme dokumentin muusikko Amy Winehousesta ja mietimme, oliko hänellä hyvä vai paha isä. Välillä on tosi kiva miettii diippei juttui, sanoo nuori sukupolvi.

Iltaisin levittelimme meikkipussiemme sisällöt sängylle. Minun riviini tuli kolme tuotetta, tyttären riviin muutama enemmän. Opin, mitä tarkoittavat primer, highlighter, contour, liquid lipstick ja setting spray.

Ennen nukkumaanmenoa katsoimme videoita.

Tytär esitteli suosikkitubettajiaan. Opin, ettei nuorten maailmassa ole enää kysymystä, onko puhuja nainen vai mies. Outo kysymys, mitä väliä, jokainen määrittelee itse, sanoo tämän päivän nuori.

Tytär totesi: "Et sä vielä ihan täti oo." Sitä se tekee, kun heittäytyy.

Öisin jaoimme huoneen ja sängyn. Tuhisimme, kääntyilimme, vedimme yhteistä peittoa puolelta toiselle. Aamulla ensimmäisenä kurkistimme varovasti peiton alta, olisiko toinenkin jo herännyt.

Kolmen viikon jälkeen palasimme kotiin.

Tytär totesi: Et sä vielä ihan täti oo.

Sitä se tekee, kun heittäytyy. Hyppää nuoren maailmaan 24/7. Nyt ymmärrän, mitä mummo tarkoitti sanoessaan, että tässähän vanhakin ihan nuortuu.

Kiitos, rakas tyttäreni. Sinun sukupolvesi sanoin: Thx my bae!

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.

TÄTÄ MIETIN. Päänsisäinen puhe ohjaa valintojamme, vaikka se on usein väärässä. Jos antaa soimaavalle äänelle vallan, unohtaa elää, kirjoittaa Emmi Laukkanen.

80 prosenttia ihmisistä suhtautuu itseensä ankarammin kuin ystävään, sanoo työterveyspsykologi Ronnie Grandell Kodin Kuvalehden jutussa.

Grandell käyttää esimerkkinä laulaja Barbara Streisandia, joka esiintyi 1960-luvulla New Yorkin Central Parkissa ja unohti muutaman sanan. Se oli Streisandille niin kova pala, ettei hän keikkaillut mokan jälkeen 27 vuoteen.

Ronnie Grandellin mukaan liika itsekriittisyys on haitallista juuri tästä syystä: Se estää ihmisiä tekemästä asioita. Harrastamasta, rakastamasta, tekemästä työtä, josta unelmoi.

Olen lykännyt unelmaa ensin viikolla, sitten kuukaudella, lopulta vuodella.

Keksin itsekin monta asiaa, jotka olen jättänyt väliin, koska olen ajatellut olevani huono, nolo, hitaampi oppimaan kuin kaikki muut.

Olen kaivannut lihaskuntotreeniä, mutta muistellut sitten, kuinka surkeasti pärjäsin, kun nostin puntteja yläasteen kuntotestissä, ja jättänyt salikortin ostamatta.

Olen haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta epäillyt sitten keskinkertaista kielitaitoani ja huoliin taipuvaista mieltäni ja haudannut haaveen syvälle en ole niitä ihmisiä -lokeroon.

Olen suunnitellut joogan aloittamista, mutta hävennyt sitten ajatusta itsestäni notkeiden ammattilaisten keskellä – ja lykännyt unelmaa ensin viikolla, sitten kuukaudella, lopulta vuodella.

Tärkein jännittää eniten

Päänsisäinen puhe ohjaa valintojamme, vaikka se on usein väärässä. Ronnie Grandellin mukaan olemme erityisen itsekriittisiä, kun teemme jotain, mistä välitämme.

Se on surullista, sillä tärkeitä asioita paitsi jännittää myös rakastaa eniten. Niistä saa suurimmat riemut ja palkitsevimmat onnistumisen kokemukset. Jos elämän perustaa ankariin uskomuksiin itsestä, jättää monta hetkeä elämättä.

Nykyään yritän ajatella, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua.

Nykyään yritän ajatella, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua. En venyisi yhtä sulaviin asanoihin kuin kaikki muut. Kyykkäisin väärin. Häpeäisin hetken, mutta oppisin sitten.

Usein pahinkaan ei ole kovin paha.

Jos uskaltaa, voittaa enemmän kuin häviää

Joskus epäilevä ääni on melskannut päässäni kuin koiranpentu, mutta en ole kuunnellut. Mihin se on johtanut? Enimmäkseen hyviin asioihin.

Viisi vuotta sitten näin yökerhon jonossa kiinnostavan miehen. Tuijotin hänen duffelitakkinsa huppua, mutta en todellakaan sanonut mitään.

Se on kuitenkin varattu. Ei sitä kiinnosta. En keksi mitään sanottavaa.

Sisällä rohkaistuin ja kirjoitin kahvikutsun ja puhelinnumeron laukustani löytyneen kuitin kääntöpuolelle. Rutistin sitä hikoavissa käsissäni, mutta en vienyt perille. En kehdannut.

Seisoimme takit päällä eteisessä, kun ystävä kysyi ratkaisevan kysymyksen.

Tunnit kuluivat, alkoi väsyttää. Tungin kuitin laukkuun ja lähdin ystävän kanssa kohti narikkaa.

Seisoimme takit päällä eteisessä, kun ystävä kysyi ratkaisevan kysymyksen: Oletko varma? Jos nyt lähdet, kadut ehkä myöhemmin.

Hiljensin epäilevän äänen sekunniksi tai kahdeksi. Kävelin takki päällä takaisin sisään ja ojensin kuitin jonon miehelle.

Kun palasin ulos, hymyilytti ja tärisytti. Kehtasinpas!

Seuraavana päivänä sain tekstiviestin. Lähden mielelläni kahville, kuitin saaja kirjoitti.

Nykyään hän keittää kahvit niinä aamuina, kun haluan nukkua pitkään.

Päätin valita taisteluni niin, että elämä on vähän mukavampaa.

Pidin suklaattoman ja sipsittömän tammikuun. Joka päivä harmitti vähän, viikonloppuina enemmän.

Hyvän olon tunnetta en ehtinyt huomata, mutta päätä särki.

Vasta kun helmikuun alussa tumma suklaa taas suli suussa, tajusin, että on toisenlainenkin ratkaisu. Sen sijaan, että lupaan kärvistellä ilman asioita, jotka tekevät elämästä vähän mukavampaa, teen toisin.

Jatkan juhlavien päätösten tekoa koko loppuvuoden, mutta lupaan olla ilman asioita, joista en pidä eli joita ilman olisin joka tapauksessa.

Miten hienolta kuulostaakaan päätös aloittaa kohta marmeladiton maaliskuu. Pidänkin samalla reteästi myös marsipaanittoman.

Sitä seuraa homejuustoton huhtikuu.

Toffeettomaan toukokuuhun en taida uskaltaa sitoutua, mutta tupakoimaton toukokuu, olen valmis.

Kermamunkiton kesäkuu, ehdottomasti.

On voittajaolo jo nyt.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 4/2018.