Tässä vanhakin ihan nuortuu, mietti Minna McGill, kun matkasi tyttären kanssa kahdestaan.

Tytär on 15 ja minä 51. Kesällä matkasimme kahden Amerikkaan.

Mitä puuhasimme?

Kiljuimme yhteen ääneen, kun radiosta alkoi kuulua Almaa.

Ajelimme pitkin Appalakkeja ja kuuntelimme vuokra-autossa r&b:tä. Kiljuimme yhteen ääneen, kun radiosta alkoi kuulua Almaa. Jess! Hyvä Suomi!

Katsoimme dokumentin muusikko Amy Winehousesta ja mietimme, oliko hänellä hyvä vai paha isä. Välillä on tosi kiva miettii diippei juttui, sanoo nuori sukupolvi.

Iltaisin levittelimme meikkipussiemme sisällöt sängylle. Minun riviini tuli kolme tuotetta, tyttären riviin muutama enemmän. Opin, mitä tarkoittavat primer, highlighter, contour, liquid lipstick ja setting spray.

Ennen nukkumaanmenoa katsoimme videoita.

Tytär esitteli suosikkitubettajiaan. Opin, ettei nuorten maailmassa ole enää kysymystä, onko puhuja nainen vai mies. Outo kysymys, mitä väliä, jokainen määrittelee itse, sanoo tämän päivän nuori.

Tytär totesi: "Et sä vielä ihan täti oo." Sitä se tekee, kun heittäytyy.

Öisin jaoimme huoneen ja sängyn. Tuhisimme, kääntyilimme, vedimme yhteistä peittoa puolelta toiselle. Aamulla ensimmäisenä kurkistimme varovasti peiton alta, olisiko toinenkin jo herännyt.

Kolmen viikon jälkeen palasimme kotiin.

Tytär totesi: Et sä vielä ihan täti oo.

Sitä se tekee, kun heittäytyy. Hyppää nuoren maailmaan 24/7. Nyt ymmärrän, mitä mummo tarkoitti sanoessaan, että tässähän vanhakin ihan nuortuu.

Kiitos, rakas tyttäreni. Sinun sukupolvesi sanoin: Thx my bae!

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.

Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Voisin tulla teille katsomaan telkkaria”, ystävä sanoo, kun keskustelemme syksyn suunnitelmista.

Sydämessäni läikähtää.

Yhteinen tv-ilta on paras tapa paeta pimenevää syysiltaa. Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Katsottavaksi ei koskaan valita mitään rauhaa tai keskittymistä vaativaa. Ohessa täytyy voida keittää kahvit, puida juonenkäänteet ja vaihtaa kuulumiset.

Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Sohvan jakamisessa on jotakin turvallista. Se muistuttaa lapsuuden lauantai-illoista, joina tv:ssä pyöri Avara luonto ja äiti paistoi pannukakkua. Kaikki tärkeimmät olivat koolla.

Tänä syksynä aiomme ainakin perustaa Vain elämää -katsomon, testata omenapannaria ja jännittää Bacheloretten ruususeremo­niaa yhdessä Sohvaperunoiden kanssa.

Illan päätteeksi halataan. Se tarkoittaa: tervetuloa uudestaan.

Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.
Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi katsoa 2000-luvulla näin. Mutta kun se viikon rytmittyminen ja odottamaan joutuminen tuntuu hyvältä.

Tiedän, mitä teen kuopukseni kanssa tänä syksynä perjantaisin kello 20. Tai ehkä 20.03 riittää, kun alussa on paljon mainoksia.

Lauantaisin meidän on oltava valmiina jo vähän aiemmin, kello 19.35.

Sunnuntaina kahdeksanvuotias saa istua sohvalla itsekseen kello 19.30, siinä kohtaa meidän makumme eroaa.

Viikkojamme rytmittävät kellonajat ovat tv-ohjelmien lähetysaikoja. Vain elämää on kahdeksanvuotiaan tyttären ja minun yhteinen perjantaiohjelma, johon kuuluu oleellisena osana popcornin tai jäätelön tai niiden molempien syönti.

”Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin.”

Lauantaisin meidän perheelle tulee usein kiire ehtiä syödä ennen Fort Boyardia, ja välillä lauantairuokaa syödään vasta ohjelman jälkeen eli turhan myöhään, yhdeksältä.

Sunnuntaisin tokaluokkalainen katsoo Kaikki vastaan yksi. Kun se yhdeksältä loppuu, lapsen hampaat on pesty yhden tauon aikana ja hän on puolijuossut suihkuun ja takaisin toisella tauolla. Tokaluokkalaisen viikonloppu kääntyy kouluviikoksi, ja hän alkaa jo vähän odottaa seuraavaa perjantai-iltaa ja kello kahdeksaa.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin. Ohjelmia voisi tallentaa tai katsoa nettipalveluista koska itselle sattuu sopimaan, hyppiä mainosten yli tai pysäyttää ohjelma hetkeksi koska vain.

Voisimme viis veisata ohjelmien lähetysajoista, lapsi voisi kannustaa sohvalla Jannin Hussin joukkueen ja minä vieressä Siim Liivikin joukkueen kilpailua Fort Boyardin -vankilasaarella vaikka maanantaina kello iltakuudelta ja seuraavan kerran keskiviikkona viideltä.

Se ei vain tuntuisi samalta.

Yläkouluaikoinani 1980-luvulla viikko huipentui perjantai-illan Dallasiin sohvalla äidin kanssa. Vaikka illan jaksossa JR:ia olisi ammuttu tai Sue Ellen olisi juuri ollut retkahtamassa juomaan, meidän piti odottaa seuraavaan perjantaihin, jotta tiesimme, miten tässä käy.

”TV-ohjelmien odottaminen on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.”

Samaa odottamista tv-ohjelmien kanssa on yhä meillä kotona, ja minusta se tuntuu hyvältä. Vaikka lapsi jokaisen Fort Boyardin jälkeen sanoo, että ei jaksa odottaa seuraavan ohjelman kilpailujen näkemistä, hän jaksaa kyllä. Se odottaminenkin on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.

Joku kummallinen viehätys on myös siinä, että katsomme ohjelman useimmiten juuri silloin kun se telkkarista tulee. Perjantaisin imurointiini tulee vauhtia ja lapsia auttaa sohvatyynyjen nostelussa imurin tieltä, kun kello lähestyy kahdeksaa.

Välillä on silti hetkiä, jolloin harkitsen nykyaikaan siirtymistä ja kaikkien minusta epäkiinnostavien teknisten asioiden opettelua television katselussani.

Kun pari vuotta sittten katsoin yläkoululaisen kanssa Saara Aallon X Factor UK -ohjelmia ja joka ainoalla (siltä ainakin tuntui) tauolla tuli jellyjortikka-mainos, mietin, että olisihan siinä mainosten yli kelaamisessakin omat hyvät puolensa. Aika monta taukoa sain kulumaan jääkaapilla käymällä ja puheen kääntämisellä hätäpäissäni Hannu Jortikkaan, mutta sitten kysymyksiin oli vastattava. Ehkä sekin oli lopulta ihan hyvä.

”Syksyisimpinäkin maanantaina on jokin täsmällinen oma hetki, jota odottaa.”

Nyt mietin jo vähän, kuinka aikataulutan lokakuiset maanantai-illat, jolloin tulee kiire saada tokaluokkalainen sänkyyn illalla yhdeksäksi. Silloin nimittäin haluan katsoa puolisalaa itsekseni Bachelorette Suomi -ohjelmaa ja vastata vain mieheni kysymyksiin siitä, onko ohjelmassa ruususeremonioineen muka järkeä.

Ehkä varsinaisesti ei, mutta ainakin on syksyisimpänäkin sademaanantaina jokin täsmälliseen aikaan alkava oma hetki, jota odottaa.