Niinkin voi käydä, että yhtenä päivänä ei tee mieli kävellä. Tekeekin mieli juosta, päätoimittaja Minna McGill kirjoittaa.
Työkaveri esitteli lounastauolla kännykkäänsä. Sykemittari oli piirtänyt sinne hienon käyrän, tallentanut edellisillan juoksulenkin ja punttien noston kuntosalilla.
Voi tuota tarmoa, mietin minä ja lusikoin siinä vieressä soppaa.
En omista syke- enkä aktiivisuusmittaria.
En omista syke- enkä aktiivisuusmittaria.
Mittarista käy yksi jyrkkä mäki. Puuskutan sen ylös joka päivä töistä kotiin tullessani. Mäen päällä viimeistään tiedän, mikä on päivän kunto.
Kun elämässäni oli huolien täyttämä kausi, askel painoi ja sydänalassa tuntui. Mäki oli kuin Kebnekaise. Jyrkkä, raskas ja saavuttamaton.
Mutta mitä ihminen silloin tekee? Puuskuttaa menemään. Ottaa askeleen kerrallaan. Jaksaa vaikka ei jaksaisikaan.
Vasta pahimman yli päästyään mieli päästää ilmoille ajatuksen: Miten ihmeessä jaksoinkaan?
Vasta pahimman yli päästyään mieli päästää ilmoille ajatuksen: Miten ihmeessä jaksoinkaan?
Ja niinkin voi käydä, että yhtenä maaliskuisena maanantaina töiden jälkeen ei tee mieli kävellä.
Tekee mieli juosta.
Se jyrkkä mäki ylös, reppu selässä.
Vähän niin kuin joskus nuorena, kevään korvalla, malttamaton mieli täynnä odotusta.
Voi tätä elämää.
Artikkeli on lehden 5/2017 pääkirjoitus.
