Liisa Louhela vietti vuoden aikana sata yötä ulkona. Kokemuksen jälkeen Liisa ajattelee, että metsä voi tuntua yhtä turvalliselta kuin oma koti.
Ensimmäiset kylmät yöt tuntuivat karuilta, mutta mitä pidemmälle vuosi eteni, Liisa huomasi kehon tottuvan kylmään.
"Jos nykyään palelen, en juuri enää ajattele sitä."
Liisa oppi, että kohmeisena metsässä kulkeminen voi olla antoisaa.
"Miten älyttömän hyvältä voikaan tuntua, kun keho lämpenee liikkeessä jäsen kerrallaan, veri kiertää, tekee mieli jatkaa pitkään. Tällaiset tuntemukset menevät helposti ohi tavallisessa elämässä", Liisa kertoo blogissaan, jonka hän perusti 100 yötä ulkona -projektilleen.
Kerran palelin nälissäni parinkymmenen asteen pakkasessa.
Sydäntalvella hän on viettänyt mukavia öitä laavukodassa ja lumisen kuusen juurella. Useimmiten kaikki sujui hyvin, mutta toisinaan Liisa sortui aloittelijoiden virheisiin.
"Kerran olin pitkän hiihtopäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksanut vaihtaa alinta villakerrastoa enkä syödä kunnolla. Tiesin, että se kostautuu. Vaatteisiin kertynyt kosteus pääsi pussiin, ja palelin nälissäni parinkymmenen asteen pakkasessa."
Viimeistään sen yön jälkeen Liisa oppi, ettei makuupussiin kannata koskaan mennä hikisenä, nälkäisenä tai valmiiksi kylmissään.
"Jos paleltaa, rivakat kyykkyhypyt ennen makuupussiin sujahtamista auttavat", Liisa sanoo.
Lue Liisa Louhelan haastattelu kokonaisuudessaan Kodin Kuvalehdestä 13/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.
