Kun nuorinkin 12 lapsesta muutti kotoa, Annikki tuumasi, että kyllä tulee ankea talvi. ”Mutta hyvä talvi siitä tuli”, Toivo sanoo.
Kun nuorinkin 12 lapsesta muutti kotoa, Annikki tuumasi, että kyllä tulee ankea talvi. ”Mutta hyvä talvi siitä tuli”, Toivo sanoo.

Kodin Kuvalehti täyttää 50 vuotta. Tässä juttusarjassa esittelemme ihmisiä, joihin liittyy luku viisikymmentä. Toivo ja Annikki Kalliokoski avioituivat heinäkuussa 1967. Kumpikaan ei voisi ajatella ketään toista rinnalle.

Toivo Kalliokoski, 74:

"Olen saanut elää Annikin vierellä 50 vuotta. Aina kun mietin sitä, ajatukseni palaavat ensitapaamiseemme.

Olin kävelemässä velipoikani ja kaverini kanssa junalle, ja edessämme kulki tyttöjoukko. Yhtäkkiä silmäni tarttuivat yhteen tytöistä.

Taisin ihastua ensin hiuksiin. Ne olivat sankat ja punervat, ulottuivat hartioille asti. Kun näin kasvot, ihastuin lopullisesti.

Sanoin pojille: Pysähtykää, mulla on teille asiaa.

Sitten osoitin punatukkaista.

”Tuo on sitten minun”, ilmoitin.

Tytölle en uskaltanut sanoa vielä sanaakaan.

Tyttö oli Annikki. Hän oli silloin 16-vuotias tytönheitukka Kannuksesta, minä 21-vuotias köyhä poika Perhosta.

Aina kun katsoin Annikkia, polveni pettivät. En voinut ajatellakaan ketään muuta. Enkä voi vieläkään.

Olin rakkaudessani sisukas ja varma. Pikkuhiljaa Annikki myöntyi ajatukseen, että taidan minä hänen matkakumppaninsa olla. Juhannuksena kihlauduimme, ja vihille menimme 30. heinäkuuta 1967. Kyllä se minulle työvoitto oli. Jumalan lahjana minä Annikkia pidän.

Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana meille syntyi seitsemän lasta. Myöhemmin syntyi viisi lisää. Olemme vanhoillislestadiolaisia, ja lasten syntyminen oli meille luonnollinen asia.

Toivo ja Annikki kihlautuivat juhannuksena 1967.
Toivo ja Annikki kihlautuivat juhannuksena 1967.

Kun olimme olleet 20 vuotta naimisissa, lähdimme Annikin kanssa kerran kahdestaan kylpylälomalle.

Kun astuimme hotellihuoneeseen, katsoimme toisiamme ja ihmettelimme: Kukas sinä olet? Mistäs me puhuttaisiin?

Havahduimme siihen, että olimme kommunikoineet pitkään vain lasten kautta. Kun hoksasimme, että osaamme me vielä kahdestaankin jutella, tuntui taas läheiseltä.

Olemme Annikin kanssa ihan erilaisia. Minä olisin mielelläni halailija ja pussailija, hän taas ei. Annikki näyttää rakkautensa käytännöllisemmin: pitämällä minusta huolta, laittamalla minulle herkulliset ruuat, paistamalla pullat. Vaikka Annikki on pieni ihminen, hänellä on hirveän iso sydän.

Avioliitossa voi muuttaa vain yhtä ihmistä, itseään.

Vuosien mittaan olen opetellut hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Minusta rakkaus on juuri sitä. Avioliitossa voi muuttaa vain yhtä ihmistä, itseään. Toista ei voi muuttaa.

Yhteinen harrastuksemme on puutarhanhoito. Puutarhassakin puuhastelemme usein eri puolilla pihaa. Sitten jompikumpi havahtuu kysymään, että lähdetäänkö keittämään aamupuuro. Sitten lähdetään.

Autossa saatamme ajaa kilometrikaupalla puhumatta sanaakaan. Silti välillämme huokuu yhteys ja lämpö. Rakkaus tuntuu, vaikka vain istuisimme hiljaa. Ei siinä sanoja tarvita.”

Annikki Kalliokoski, 70:

"Kasvoin rikkinäisessä perheessä. Isäni oli viisi vuotta Venäjällä sotavankina, ja sieltä vapauduttuaan hän tapasi äidin. Ikäviä sotamuistojaan isä yritti hukuttaa alkoholiin.

Isän arvaamattomuus jätti minuun jälkensä. Ehkä siksi hain omasta elämänkumppanistani nimenomaan turvallisuutta. Eniten Toivossa arvostankin luotettavuutta. Rakkaus on minusta sitä, että voin luottaa toiseen.

Ensisuukko avioparina. Hääkuva otettiin heti vihkimisen jälkeen 30.7.1967.
Ensisuukko avioparina. Hääkuva otettiin heti vihkimisen jälkeen 30.7.1967.

Kun 12 lastamme olivat pieniä, Toivo joutui tekemään töitä aamusta iltaan, jotta pärjäisimme. Minä vietin päiväni neljän seinän sisällä lasten kanssa. Olihan se rankkaa, mutta sujui lopulta hyvin.

Olemme Toivon kanssa aivan eriluontoisia, mutta ymmärrämme toisiamme. En ole koskaan kieltänyt häntä lähtemästä kalaan tai metsälle, sillä tiedän, että hän on energinen ihminen ja tarvitsee paljon ystäviä ympärilleen.

Minä olen rauhallisempi. Nautin kotona olosta, hiihtämisestä ja marjastamisesta. En kaipaa aina seuraa, vaan suurperheen äitinä haen mieluummin omaa, hiljaista hetkeä.

Suurinta rakkautta on se, ettei yritä muuttaa toisessa yhtään mitään.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.