Kun nuorinkin 12 lapsesta muutti kotoa, Annikki tuumasi, että kyllä tulee ankea talvi. ”Mutta hyvä talvi siitä tuli”, Toivo sanoo.
Kun nuorinkin 12 lapsesta muutti kotoa, Annikki tuumasi, että kyllä tulee ankea talvi. ”Mutta hyvä talvi siitä tuli”, Toivo sanoo.

Kodin Kuvalehti täyttää 50 vuotta. Tässä juttusarjassa esittelemme ihmisiä, joihin liittyy luku viisikymmentä. Toivo ja Annikki Kalliokoski avioituivat heinäkuussa 1967. Kumpikaan ei voisi ajatella ketään toista rinnalle.

Toivo Kalliokoski, 74:

"Olen saanut elää Annikin vierellä 50 vuotta. Aina kun mietin sitä, ajatukseni palaavat ensitapaamiseemme.

Olin kävelemässä velipoikani ja kaverini kanssa junalle, ja edessämme kulki tyttöjoukko. Yhtäkkiä silmäni tarttuivat yhteen tytöistä.

Taisin ihastua ensin hiuksiin. Ne olivat sankat ja punervat, ulottuivat hartioille asti. Kun näin kasvot, ihastuin lopullisesti.

Sanoin pojille: Pysähtykää, mulla on teille asiaa.

Sitten osoitin punatukkaista.

”Tuo on sitten minun”, ilmoitin.

Tytölle en uskaltanut sanoa vielä sanaakaan.

Tyttö oli Annikki. Hän oli silloin 16-vuotias tytönheitukka Kannuksesta, minä 21-vuotias köyhä poika Perhosta.

Aina kun katsoin Annikkia, polveni pettivät. En voinut ajatellakaan ketään muuta. Enkä voi vieläkään.

Olin rakkaudessani sisukas ja varma. Pikkuhiljaa Annikki myöntyi ajatukseen, että taidan minä hänen matkakumppaninsa olla. Juhannuksena kihlauduimme, ja vihille menimme 30. heinäkuuta 1967. Kyllä se minulle työvoitto oli. Jumalan lahjana minä Annikkia pidän.

Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana meille syntyi seitsemän lasta. Myöhemmin syntyi viisi lisää. Olemme vanhoillislestadiolaisia, ja lasten syntyminen oli meille luonnollinen asia.

Toivo ja Annikki kihlautuivat juhannuksena 1967.
Toivo ja Annikki kihlautuivat juhannuksena 1967.

Kun olimme olleet 20 vuotta naimisissa, lähdimme Annikin kanssa kerran kahdestaan kylpylälomalle.

Kun astuimme hotellihuoneeseen, katsoimme toisiamme ja ihmettelimme: Kukas sinä olet? Mistäs me puhuttaisiin?

Havahduimme siihen, että olimme kommunikoineet pitkään vain lasten kautta. Kun hoksasimme, että osaamme me vielä kahdestaankin jutella, tuntui taas läheiseltä.

Olemme Annikin kanssa ihan erilaisia. Minä olisin mielelläni halailija ja pussailija, hän taas ei. Annikki näyttää rakkautensa käytännöllisemmin: pitämällä minusta huolta, laittamalla minulle herkulliset ruuat, paistamalla pullat. Vaikka Annikki on pieni ihminen, hänellä on hirveän iso sydän.

Avioliitossa voi muuttaa vain yhtä ihmistä, itseään.

Vuosien mittaan olen opetellut hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Minusta rakkaus on juuri sitä. Avioliitossa voi muuttaa vain yhtä ihmistä, itseään. Toista ei voi muuttaa.

Yhteinen harrastuksemme on puutarhanhoito. Puutarhassakin puuhastelemme usein eri puolilla pihaa. Sitten jompikumpi havahtuu kysymään, että lähdetäänkö keittämään aamupuuro. Sitten lähdetään.

Autossa saatamme ajaa kilometrikaupalla puhumatta sanaakaan. Silti välillämme huokuu yhteys ja lämpö. Rakkaus tuntuu, vaikka vain istuisimme hiljaa. Ei siinä sanoja tarvita.”

Annikki Kalliokoski, 70:

"Kasvoin rikkinäisessä perheessä. Isäni oli viisi vuotta Venäjällä sotavankina, ja sieltä vapauduttuaan hän tapasi äidin. Ikäviä sotamuistojaan isä yritti hukuttaa alkoholiin.

Isän arvaamattomuus jätti minuun jälkensä. Ehkä siksi hain omasta elämänkumppanistani nimenomaan turvallisuutta. Eniten Toivossa arvostankin luotettavuutta. Rakkaus on minusta sitä, että voin luottaa toiseen.

Ensisuukko avioparina. Hääkuva otettiin heti vihkimisen jälkeen 30.7.1967.
Ensisuukko avioparina. Hääkuva otettiin heti vihkimisen jälkeen 30.7.1967.

Kun 12 lastamme olivat pieniä, Toivo joutui tekemään töitä aamusta iltaan, jotta pärjäisimme. Minä vietin päiväni neljän seinän sisällä lasten kanssa. Olihan se rankkaa, mutta sujui lopulta hyvin.

Olemme Toivon kanssa aivan eriluontoisia, mutta ymmärrämme toisiamme. En ole koskaan kieltänyt häntä lähtemästä kalaan tai metsälle, sillä tiedän, että hän on energinen ihminen ja tarvitsee paljon ystäviä ympärilleen.

Minä olen rauhallisempi. Nautin kotona olosta, hiihtämisestä ja marjastamisesta. En kaipaa aina seuraa, vaan suurperheen äitinä haen mieluummin omaa, hiljaista hetkeä.

Suurinta rakkautta on se, ettei yritä muuttaa toisessa yhtään mitään.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti