Taiteilija Teemu Mäenpää on ikuistanut Esko Ketolan, 84, ja Ritva Ketolan, 82, kerrostalon seinään Espoon Karakalliossa. He ovat asuneet talossa sen rakentamisesta asti.
Taiteilija Teemu Mäenpää on ikuistanut Esko Ketolan, 84, ja Ritva Ketolan, 82, kerrostalon seinään Espoon Karakalliossa. He ovat asuneet talossa sen rakentamisesta asti.

Esko ja Ritva Ketola ovat olleet naimisissa 64 vuotta. Rakkaus on kestänyt ja näkyy nyt kotitalon seinässäkin.

Esko: Tapasimme toisemme yhtenä kauniina kesäiltana Pamauksen tanssilavalla Kokemäellä. Siitä on nyt kuusikymmentäkuusi vuotta.

Ritva näytti mekossaan samalta kuin muutkin tytöt, mutta jotenkin silmäni sattuivat häneen ja menin juttelemaan. Se keskustelutuokio kesti pitkään. Seuraavalla kerralla pääsin jo saattamaan Ritvaa kotiin, jonne oli matkaa kuusi kilometriä. Siinä astellessa ehti tutustua lähemmin.

Ritva: Meidät vihittiin päivälleen kahden vuoden päästä tapaamisestamme. Odotin esikoistamme. Tuohon aikaan oli tavallista, että lapsi lähti tulemaan jo ennen avioliitoa, koska mitään ehkäisyä ei ollut. Minua se ei surettanut eikä pelottanut, sillä olen aina luottanut itseeni ja mahdollisuuksiini.

Isä suostui avioliittoon, vaikka hän oli sanonut, että meidän talosta ei tyttöjä naiteta ennen kuin he ovat täysi-ikäisiä eli siihen aikaan 21-vuotiaita. Minä olin vasta 18. Siskon mielestä pääsin naimisiin, koska olin isän lellikki. Siinä sisko taisi olla oikeassa.

”Lapsia syntyi kaikkiaan kuusi: neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Hoidin heidät kotona.”

Esko: Muutimme Espooseen, kun sain Helsingistä kirvesmiehen paikan. Ensin asuimme Niipperissä, mutta 1960-luvun lopulla pääsimme tänne Karakallion upouuteen lähiöön. Oli hienoa, kun kaikki kiilsi uutuuttaan ja vesi tuli sisään ja ulos. Ritvasta se oli suorastaan taivas.

Ritva: Mukavuudet helpottivat, kun lapsia syntyi kaikkiaan kuusi: neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Hoidin heidät kotona. Kun lapset vähän kasvoivat, otin oheen hoitolapsia. Nauroin monta kertaa, että käteni venyvät kahdellakymmenellä sentillä, kun joka päivä kannan kaupasta seitsemän litraa maitoa.

Kävin myös muualla töissä. Heräsin neljältä siivoamaan ostoskeskuksen pankkia, kuudelta tulivat hoitolapset ja illalla menin vielä siivoamaan toimistoja. Silloin sitä jaksoi, ehdin käydä vielä lenkillä ja kutomassakin.

”Muistan ikuisesti, kun lääkäri sanoi minulle vakavana, ettei hän voi taata Eskon palaavan hengissä kotiin.”

Esko: Minä paiskin hommia rakennuksilla kolmekymmentä vuotta, kunnes eräänä päivänä kolmekymmentäyksi vuotta sitten lava petti jalkojeni alta ja putosin yhdeksän metriä hissikuiluun. Muistan tapahtumasta vain sen, että että pudotessani huusin apua.

Ritva: Muistan ikuisesti, kun lääkäri sanoi minulle vakavana, ettei hän voi taata Eskon palaavan hengissä kotiin.

Esko: Henki säästyi, koska putosin jalat edellä, mutta työkyky meni loppuiäksi. Lääkäri yritti ylipuhua minua amputaatioon, mutta siihen en suostunut. Jalka leikattiin kuusi kertaa ja kipsattiin yhdeksästi. Kuljin kepeillä pitkään, mutta lopulta pystyin jättämään ne pois.

Ritva: Kun Esko loukkaantui, luovuin työstäni perhepäivähoitajana ja aloin hoitaa Eskoa. Ei mies olisi kestänyt meluavia lapsia aamusta iltaan. Loukkaantuminen oli Eskolle paha isku, koska hän on kova tekemään työtä. Pitkään aikaan Esko ei voinut kuin maata, ja se teki hänestä kiukkuisen.

 


 

Esko: Kaksi vuotta sitten roolimme vaihtuivat. Ritva sai aivoinfarktin, jonka seurauksena hänen vasen puolensa halvaantui. Ritva kuitenkin toipui ja pystyi kävelemään ja toimimaan itsenäisesti.

Ritva: Mutta sitten kompuroin ­aamutakin kanssa ja mursin lonkkani. Leikkaus ei onnistunut, ja sen jälkeen olen ollut sidottu rollaattoriin.

Esko: Painostani putosi kymmenen kiloa, kun ryhdyin Ritvan omaishoitajaksi. Hän tarvitsee apua kaikessa. Autan hänet aamulla ylös sängystä ja puen hänelle vaatteet. Käyn kaupassa, teen ruuat ja tiskaan. Tiskaan käsin, koska se on mukavampaa. Siivooja käy kaupungin puolesta.

”Kuusikymmentä vuotta hoidin kaiken. Nyt on Eskon vuoro.”

Ritva: Kuusikymmentä vuotta hoidin kaiken. Nyt on Eskon vuoro. Ihmeen hyvin hän on oppinut tekemään ruokaa. Janssoninkiusaus syntyy tuosta vain. Ehkä se johtuu siitä, että ennen eläkkeelle jäämistä ehdin olla ammattikoulussa apuopettajana ja opin pomottamaan. Olen opettanut pojillemmekin, että ei ole olemassa naisten ja miesten hommia. Hyvin he ovat oppineetkin. Viime viikonloppuna yksi pojista otti meidän valoverhot alas, että saamme ne pesuun.

Halvaantumiseni jälkeen Esko ei ole päässyt kalaan kuin kolme tai neljä kertaa vuodessa. Ennen hän kävi kalassa 200 kertaa vuodessa.

Nyt Esko purkaa toimeliaisuuttaan taloyhtiön töissä. Hänen ansiostaan pihan kukkalaatikot ja grillikatokset ovat kunnossa ja lapsilla on hiekkalaatikko.

”Joskus Ritva on mielestäni pikkuisen turhamainen.”

Esko: Yhtenä aamuna heräsin keit­tiöstä kuuluvaan kolinaan. Ritva oli herännyt ennen minua ja keittänyt kahvit. Hän halusi yllättää minut. En edes tiedä, miten hän oli päässyt ylös ilman apua! Pari viikkoa sitten Ritva koitti virkata. Tein harjanvarresta tuen apuvälineeksi. Kun virkkaminen ei silti onnistunut, niin itkuhan siitä tuli.

Ritva: Pahinta on se, kun ei voi tehdä mitään. Kun olin sotalapsena Tanskassa, kerroin kotiin, että täällä on laiska äiti, koska hänellä on  aikaa lukea meille satuja. Se kuvaa työteliäisyyden ihannetta, johon minut kasvatettiin. Nyt päiväni kuluvat lähinnä nukkuen ja lukien.

Esko: Joskus Ritva on mielestäni pikkuisen turhamainen. En esimerkiksi ymmärrä, miksi pitää käydä kampaajalla laittamassa sellainen tukka, joka vaatii jatkuvasti papiljottien kierittelyä. Apuun täytyy pyytää naapurin­rouva. Eikö olisi käytännöllisempää leikata sellainen kampaus kuin miehillä? Sitä ei tarvitsisi olla jatkuvasti laittamassa.

”Esko elää joissain mielipiteissään museoaikaa.”

Ritva: Esko elää joissain mielipiteissään museoaikaa, mikä johtuu siitä, että hänen äitinsä oli vanhoillinen. Esko ei esimerkiksi anna minun laittaa huivia kaulaan, kun lähden taksilla kauppakeskukseen. Se on hänestä turhaa koreilua. Kynsilakan hän sentään minulle osti, kun pyysin. Väri oli tumma pinkki. Viimeksi kynteni oli lakattu 30 vuotta aikaisemmin.

Esko: Avioliitossamme on ollut paljon hyviä hetkiä. Ritvan lusikkaleipiä muistelen vesi kielellä. Vielä kaksi vuotta sitten Ritva teki niitä lasten­lasten ylioppilasjuhliin. Minulle jäi juhlista neljä laatikkoa pakkaseen, josta saatoin käydä nappaamassa yhden silloin tällöin. Kun lusikkaleivän pisti suuhun, se aivan suli suussa.

Ritva: Ennen teimme aina jouluksi kahdeksan kilon piparitaikinan ja kutsuimme lastenlapset leipomaan. Heidän vanhempansa pääsivät silloin tanssimaan. Matot otettiin lattialta pois ja lapset saivat nukkua patjoilla siskon­peteissä.

”Leivomme yhdessä. Ritva neuvoo ja minä teen taikinan.”

Esko: Ritva ei voi enää leipoa, mutta me leivomme yhdessä. Ritva neuvoo ja minä teen taikinan.

Ritva: Pitkän avioliiton salaisuus on se, että sitä alkaa jo melkein ajatella toisen puolesta. Kun on yhteen menty, niin yhdessä pysytään. Ei ero auta, jos ei itse pysty muuttumaan. Toista taas ei voi muuttaa.

Esko: Voin sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Rautavaara sen hyvin laulussaan kertoo: ”Saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain osoittaa muistaisin sen.”

Ritva: Yhtenä iltana Esko tuli kotiin mukanaan taiteilija, joka halusi ottaa valokuvan meistä. Kuvassa Esko antaa minulle suukon. Reilun viikon päästä kuva oli maalattu kotitalomme seinään. Sanovat sitä muraaliksi. Moni on tunnistanut meidät siitä, ja olemme saaneet kehuja, että olimme juuri oi­keat ihmiset kuvaan, koska olemme talon ensimmäiset asukkaat. Huomionosoitus tuntuu hyvältä myös meistä.

Tutustu Kodin Kuvalehden juhlatarjoukseen tästä.

33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.
33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.

Kun Jonas Pieniniemi oli lapsi, pää oli täynnä kysymyksiä ja outoja ajatuksia. Vasta vuosia myöhemmin hän kuuli sairaudesta nimeltä pakko-oireinen häiriö.

”Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin? No, tuskin mitään potkuja tulee. Mutta entä jos tuleekin?

Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin. Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla...

Rakkaudella neulotut tennarisukat pääsivät pieniin jalkoihin.
Rakkaudella neulotut tennarisukat pääsivät pieniin jalkoihin.

Kun Liisa Takalan, 54, puoliso sairastui syöpään, neulominen auttoi Liisaa pakenemaan surua. Rakkaimmat sukat sai lapsenlapsi, joka syntyi samana vuonna kuin puoliso kuoli.

”Avopuolisollani todettiin keuhkosyöpä jouluviikolla 2012. Se pysäytti koko elämän.

Olin vihainen. Miksi joku muu saa päättää, voimmeko jatkaa yhdessä? Meillä oli kaikki niin hyvin.

En ollut ikinä edes ajatellut, että puolisoni voisi sairastua ja menehtyä.

”Oli pakko keksiä käsille tekemistä, etten etsisi tietoa netistä.”

Mietin ihan typeriä asioita. Miten saan lumet pois pihalta? Miten jaksan leikata nurmikon?

Olin juuri lopettanut opiskelun. Oli pakko keksiä käsille tekemistä, etten etsisi tietoa netistä.

Aloin neuloa. Joulupalloja, lapasia, sukkia. Mies remontoi taloa ja oli mukana pojan harrastuksessa.

Päätimme, että elämme jokaisen päivän, johon heräämme. Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.”

Lääkäri oli vastassa

”Alkuvuodesta 2015 tilanne huononi, ja puolisoni oli yhä pidempiä jaksoja sairaalassa. Helmikuun lopussa sairaanhoitaja soitti ja pyysi tulemaan nopeasti. Puolisoni tila oli romahtanut.

Sanoin pojalle, että lähdetään iskän luo. Emme ehtineet ajoissa.

Lääkäri oli meitä vastassa, ja saimme tietää, että sydän oli pettänyt.

Vaikka suru oli pohjaton, lohtua toi tieto siitä, että mies pääsi pois niin kuin toivoi.

”Tyttäreni odotti lasta. Pelkäsin, että jos jotain tapahtuu, en kestä hänen suruaan.”

Tyttärelläni oli laskettu aika saman vuoden elokuussa, mutta en osannut oikein iloita odotuksesta. Pelkäsin, että jos jotain tapahtuu, en kestä tyttäreni surua.

Neulominenkin takerteli. Tein väkisin keskeneräiset sukat valmiiksi.

Vasta heinäkuun lopulla sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita.

Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat.

Oli onnen täyttymys, kun sain laittaa ne hänelle jalkaan. Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.”

Lapsenlapsi on elämäni valo

”Puolisoni kuolema oli iso menetys. Lapsenlapsi ei tullut tilalle, mutta toi uuden merkityksen elämääni.

Jouduin oikein tekemään itselleni säännöt, etten viettäisi kaikkia iltoja tyttäreni perheessä. Ajattelin varmaan, että täytän lapsenlapsella koko elämän.

Nykyään haen lapsenlapseni, elämäni valon, kerran kuussa viikonlopuksi luokseni. Käymme järvellä ja keitämme kahvia uimahallin lastenaltaassa. Tiskaamme ja kylvemme. Joskus annan hänen maata vesilätäkössä.

Neulomista en ole lopettanut. Tälläkin hetkellä puikoilla on villasukat lapsenlapselle.”