Taiteilija Teemu Mäenpää on ikuistanut Esko Ketolan, 84, ja Ritva Ketolan, 82, kerrostalon seinään Espoon Karakalliossa. He ovat asuneet talossa sen rakentamisesta asti.
Taiteilija Teemu Mäenpää on ikuistanut Esko Ketolan, 84, ja Ritva Ketolan, 82, kerrostalon seinään Espoon Karakalliossa. He ovat asuneet talossa sen rakentamisesta asti.

Esko ja Ritva Ketola ovat olleet naimisissa 64 vuotta. Rakkaus on kestänyt ja näkyy nyt kotitalon seinässäkin.

Esko: Tapasimme toisemme yhtenä kauniina kesäiltana Pamauksen tanssilavalla Kokemäellä. Siitä on nyt kuusikymmentäkuusi vuotta.

Ritva näytti mekossaan samalta kuin muutkin tytöt, mutta jotenkin silmäni sattuivat häneen ja menin juttelemaan. Se keskustelutuokio kesti pitkään. Seuraavalla kerralla pääsin jo saattamaan Ritvaa kotiin, jonne oli matkaa kuusi kilometriä. Siinä astellessa ehti tutustua lähemmin.

Ritva: Meidät vihittiin päivälleen kahden vuoden päästä tapaamisestamme. Odotin esikoistamme. Tuohon aikaan oli tavallista, että lapsi lähti tulemaan jo ennen avioliitoa, koska mitään ehkäisyä ei ollut. Minua se ei surettanut eikä pelottanut, sillä olen aina luottanut itseeni ja mahdollisuuksiini.

Isä suostui avioliittoon, vaikka hän oli sanonut, että meidän talosta ei tyttöjä naiteta ennen kuin he ovat täysi-ikäisiä eli siihen aikaan 21-vuotiaita. Minä olin vasta 18. Siskon mielestä pääsin naimisiin, koska olin isän lellikki. Siinä sisko taisi olla oikeassa.

”Lapsia syntyi kaikkiaan kuusi: neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Hoidin heidät kotona.”

Esko: Muutimme Espooseen, kun sain Helsingistä kirvesmiehen paikan. Ensin asuimme Niipperissä, mutta 1960-luvun lopulla pääsimme tänne Karakallion upouuteen lähiöön. Oli hienoa, kun kaikki kiilsi uutuuttaan ja vesi tuli sisään ja ulos. Ritvasta se oli suorastaan taivas.

Ritva: Mukavuudet helpottivat, kun lapsia syntyi kaikkiaan kuusi: neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Hoidin heidät kotona. Kun lapset vähän kasvoivat, otin oheen hoitolapsia. Nauroin monta kertaa, että käteni venyvät kahdellakymmenellä sentillä, kun joka päivä kannan kaupasta seitsemän litraa maitoa.

Kävin myös muualla töissä. Heräsin neljältä siivoamaan ostoskeskuksen pankkia, kuudelta tulivat hoitolapset ja illalla menin vielä siivoamaan toimistoja. Silloin sitä jaksoi, ehdin käydä vielä lenkillä ja kutomassakin.

”Muistan ikuisesti, kun lääkäri sanoi minulle vakavana, ettei hän voi taata Eskon palaavan hengissä kotiin.”

Esko: Minä paiskin hommia rakennuksilla kolmekymmentä vuotta, kunnes eräänä päivänä kolmekymmentäyksi vuotta sitten lava petti jalkojeni alta ja putosin yhdeksän metriä hissikuiluun. Muistan tapahtumasta vain sen, että että pudotessani huusin apua.

Ritva: Muistan ikuisesti, kun lääkäri sanoi minulle vakavana, ettei hän voi taata Eskon palaavan hengissä kotiin.

Esko: Henki säästyi, koska putosin jalat edellä, mutta työkyky meni loppuiäksi. Lääkäri yritti ylipuhua minua amputaatioon, mutta siihen en suostunut. Jalka leikattiin kuusi kertaa ja kipsattiin yhdeksästi. Kuljin kepeillä pitkään, mutta lopulta pystyin jättämään ne pois.

Ritva: Kun Esko loukkaantui, luovuin työstäni perhepäivähoitajana ja aloin hoitaa Eskoa. Ei mies olisi kestänyt meluavia lapsia aamusta iltaan. Loukkaantuminen oli Eskolle paha isku, koska hän on kova tekemään työtä. Pitkään aikaan Esko ei voinut kuin maata, ja se teki hänestä kiukkuisen.

 


 

Esko: Kaksi vuotta sitten roolimme vaihtuivat. Ritva sai aivoinfarktin, jonka seurauksena hänen vasen puolensa halvaantui. Ritva kuitenkin toipui ja pystyi kävelemään ja toimimaan itsenäisesti.

Ritva: Mutta sitten kompuroin ­aamutakin kanssa ja mursin lonkkani. Leikkaus ei onnistunut, ja sen jälkeen olen ollut sidottu rollaattoriin.

Esko: Painostani putosi kymmenen kiloa, kun ryhdyin Ritvan omaishoitajaksi. Hän tarvitsee apua kaikessa. Autan hänet aamulla ylös sängystä ja puen hänelle vaatteet. Käyn kaupassa, teen ruuat ja tiskaan. Tiskaan käsin, koska se on mukavampaa. Siivooja käy kaupungin puolesta.

”Kuusikymmentä vuotta hoidin kaiken. Nyt on Eskon vuoro.”

Ritva: Kuusikymmentä vuotta hoidin kaiken. Nyt on Eskon vuoro. Ihmeen hyvin hän on oppinut tekemään ruokaa. Janssoninkiusaus syntyy tuosta vain. Ehkä se johtuu siitä, että ennen eläkkeelle jäämistä ehdin olla ammattikoulussa apuopettajana ja opin pomottamaan. Olen opettanut pojillemmekin, että ei ole olemassa naisten ja miesten hommia. Hyvin he ovat oppineetkin. Viime viikonloppuna yksi pojista otti meidän valoverhot alas, että saamme ne pesuun.

Halvaantumiseni jälkeen Esko ei ole päässyt kalaan kuin kolme tai neljä kertaa vuodessa. Ennen hän kävi kalassa 200 kertaa vuodessa.

Nyt Esko purkaa toimeliaisuuttaan taloyhtiön töissä. Hänen ansiostaan pihan kukkalaatikot ja grillikatokset ovat kunnossa ja lapsilla on hiekkalaatikko.

”Joskus Ritva on mielestäni pikkuisen turhamainen.”

Esko: Yhtenä aamuna heräsin keit­tiöstä kuuluvaan kolinaan. Ritva oli herännyt ennen minua ja keittänyt kahvit. Hän halusi yllättää minut. En edes tiedä, miten hän oli päässyt ylös ilman apua! Pari viikkoa sitten Ritva koitti virkata. Tein harjanvarresta tuen apuvälineeksi. Kun virkkaminen ei silti onnistunut, niin itkuhan siitä tuli.

Ritva: Pahinta on se, kun ei voi tehdä mitään. Kun olin sotalapsena Tanskassa, kerroin kotiin, että täällä on laiska äiti, koska hänellä on  aikaa lukea meille satuja. Se kuvaa työteliäisyyden ihannetta, johon minut kasvatettiin. Nyt päiväni kuluvat lähinnä nukkuen ja lukien.

Esko: Joskus Ritva on mielestäni pikkuisen turhamainen. En esimerkiksi ymmärrä, miksi pitää käydä kampaajalla laittamassa sellainen tukka, joka vaatii jatkuvasti papiljottien kierittelyä. Apuun täytyy pyytää naapurin­rouva. Eikö olisi käytännöllisempää leikata sellainen kampaus kuin miehillä? Sitä ei tarvitsisi olla jatkuvasti laittamassa.

”Esko elää joissain mielipiteissään museoaikaa.”

Ritva: Esko elää joissain mielipiteissään museoaikaa, mikä johtuu siitä, että hänen äitinsä oli vanhoillinen. Esko ei esimerkiksi anna minun laittaa huivia kaulaan, kun lähden taksilla kauppakeskukseen. Se on hänestä turhaa koreilua. Kynsilakan hän sentään minulle osti, kun pyysin. Väri oli tumma pinkki. Viimeksi kynteni oli lakattu 30 vuotta aikaisemmin.

Esko: Avioliitossamme on ollut paljon hyviä hetkiä. Ritvan lusikkaleipiä muistelen vesi kielellä. Vielä kaksi vuotta sitten Ritva teki niitä lasten­lasten ylioppilasjuhliin. Minulle jäi juhlista neljä laatikkoa pakkaseen, josta saatoin käydä nappaamassa yhden silloin tällöin. Kun lusikkaleivän pisti suuhun, se aivan suli suussa.

Ritva: Ennen teimme aina jouluksi kahdeksan kilon piparitaikinan ja kutsuimme lastenlapset leipomaan. Heidän vanhempansa pääsivät silloin tanssimaan. Matot otettiin lattialta pois ja lapset saivat nukkua patjoilla siskon­peteissä.

”Leivomme yhdessä. Ritva neuvoo ja minä teen taikinan.”

Esko: Ritva ei voi enää leipoa, mutta me leivomme yhdessä. Ritva neuvoo ja minä teen taikinan.

Ritva: Pitkän avioliiton salaisuus on se, että sitä alkaa jo melkein ajatella toisen puolesta. Kun on yhteen menty, niin yhdessä pysytään. Ei ero auta, jos ei itse pysty muuttumaan. Toista taas ei voi muuttaa.

Esko: Voin sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Rautavaara sen hyvin laulussaan kertoo: ”Saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain osoittaa muistaisin sen.”

Ritva: Yhtenä iltana Esko tuli kotiin mukanaan taiteilija, joka halusi ottaa valokuvan meistä. Kuvassa Esko antaa minulle suukon. Reilun viikon päästä kuva oli maalattu kotitalomme seinään. Sanovat sitä muraaliksi. Moni on tunnistanut meidät siitä, ja olemme saaneet kehuja, että olimme juuri oi­keat ihmiset kuvaan, koska olemme talon ensimmäiset asukkaat. Huomionosoitus tuntuu hyvältä myös meistä.

Kun Miia oli karsinut kotoaan kaiken ylimääräisen, jäljelle jäi levoton olo: mistä voisin vielä luopua? ”Jouduin opettelemaan, että onni ei riipu tavaramäärästä –  tai tavaroiden vähyydestä.”

Tavaroita lojui kaikkialla: sohvilla, lattioilla ja jokaisella mahdollisella tasolla. Lehtiä, hiusharjoja, meikkejä, kauppakuitteja ja astioita. Tavarat oli helppo jättää kädestään mihin milloinkin, koska niillä ei ollut selkeää säilytyspaikkaa.

Suurimman sekasotkun aiheuttivat vaatteet. Takit, puserot, farkut, tennarit, ballerinat, mekot ja sukat. Nyssykät ja pussukat, joiden sisältä löytyi uusia vaatteita hintalappuineen päivineen.

Sellainen Miia Salmen, 35, koti oli aikaisemmin. Aina aika sotkuinen.

Sitten Miia kyllästyi sotkuun ja päätti aloittaa raivaamisen. Tunne oli mahtava. Kodin selkiytyessä selkiytyivät myös elämä ja ajatukset.

”Silloin en vielä tiennyt, että myös tavaroiden raivaamiseen voi jäädä koukkuun.”

Ensin tuli uskomaton fiilis

Raivaaminen alkoi, kun Miia huomasi etsivänsä tiettyä vaatekappaletta tuntien ajan. Sitä ei yksinkertaisesti löytynyt vaatepaljouden keskeltä.

”Minulla meni suoraan sanottuna kuppi nurin. Päätin tuskastuneena karsia kaikki ylimääräiset henkilökohtaiset vaatteet ja tavarani pois. Seuraavana päivänä pistin hihat heilumaan.”

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

Miia kasasi kaikki vaatteet, kengät, laukut ja asusteet olohuoneen lattialle ja kävi ne läpi. Päivän päätteeksi hän oli pussittanut kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin.

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

”Fiilis oli uskomaton. Kaappitilaa oli tyhjillään, ja tunsin oloni vapautuneeksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani oman elämäni herra: minä hallitsin omaisuuttani, eikä omaisuuteni minua.”

Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä  kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."
Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."

 

Mieskin innostui asiasta

Vaatteiden jälkeen oli helppo siirtyä käymään läpi koko koti. 

”Karsin niin keittiön kaapit kuin kylpyhuoneen kosmetiikkavarastotkin. Erityisesti olin hamstrannut piensisustustavaraa ja astioita, kuten kynttilänjalkoja, koriste-esineitä, kuppeja ja maljakoita.”

Lopulta jäljellä oli vain kuusi kuppia, kaksi kynttilänjalkaa ja yksi maljakko.

”Myös mies innostui vanavedessäni analysoimaan omaa tavaratarvettaan, ja yhdessä saimmekin kodin kaaoksen selätettyä.”

Mikään ei ollut enää hukassa

Arki alkoi tuntua aivan erilaiselta kuin ennen. Helpommalta ja mukavammalta, Miia sanoo.

”Ennen saatoin siivota kotia kokonaisen viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt enää tuntiakaan.”

Pölyt oli helppo pyyhkiä tasopinnoilta ohi kulkiessaan, kun irtotavaraa ei tarvinnut siirrellä pois tieltä. Jokaisella tavaralla oli myös oma paikkansa, eikä mikään ollut enää hukassa.

Ennen saatoin siivota kotia  viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt tuntiakaan.

”Tämä säästi aikaa erityisesti aamun kiireessä, kun ei tarvinnut etsiskellä avaimia, ponnareita tai laastareita roinavuorien ja romukippojen uumenista.”

Mistä voisi vielä hankkiutua eroon?

Kaiken helppouden keskellä oli kuitenkin jostain syystä vaikea rauhoittua. Miia huomasi sen vähitellen. Ajatukset kiersivät kehää.

Olisiko yksi kynttilänjalka parempi kuin kaksi? Mistä voisin vielä hankkiutua eroon? Tarvitsenko tätäkään todella?

”Moni varmasti tunnistaa sen levottomuuden tunteen, kun koti on pullollaan tavaraa, joita ei tarvitse, mutta joista ei raaski hankkiutua eroonkaan. Mutta samanlainen levottomuuden tunne voi iskeä, kun karsittavaa ei enää ole.”

Tulisiko minulle vapautuneempi olo, jos luopuisin vielä yhdestä kenkäparista?

Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi.

”Raivaamisen myötä tavaroiden henkinen ylivalta häviää, ja yhdessä tyhjenevän tilan aikaansaaman euforisen olon kanssa tunne on suorastaan koukuttava. Tavaran raivaamisesta onkin helppo tulla riippuvaiseksi. Sen sain itsekin huomata.”

Miiasta oli ihanaa käydä läpi laatikoita ja kaappeja.

”Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi. Mitä enemmän sain karsittua, sitä enemmän teki mieli karsia. Koin jopa pettymyksen tunteita, kun en löytänytkään mitään turhaa kierrätettäväksi.”

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”
”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Tärkeintä on elää, ei karsia

Aikaisemmin Miia oli turhautunut siitä, että tavaroiden karsiminen oli niin työlästä – vaikka se olikin palkitsevaa. Nyt hän turhautui siitä, ettei karsittavaa enää ollut. 

”Kaikesta ei kuitenkaan voinut luopua. Eihän siinä olisi ollut mitään järkeä.”

Aikalisä, Miia alkoi sanoa itselleen. Pieni tauko.

Voisinko saada yhtä hyvän fiiliksen jostain muusta kuin karsimisesta? hän mietti. Mitä kaikkea haluaisin elämässäni tehdä ja kokea, kun aika ei enää kulu siivoamiseen?

Miia opetteli istumaan sohvalla. Hän keitti kupin teetä. Aluksi se tuntui oudolta. Piti olla vain. Miia lähti lenkille eikä kiikuttanut yhtään pussia kierrätykseen samalla reissulla.

Miia innostui uudelleen myös kirjoista ja lukemisesta ja elvytti vanhan rakkaan harrastuksensa tanssimisen.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä.

Tavaroista luopuminen on matka kohti tyynempää oloa, Miia alkoi ymmärtää. Itse prosessi ja sen tuoma hyvä fiilis ei ole tavoiteltavin asia.

Se osalta karsijoista saattaa unohtua. Kun koti on pelkistetty, jäljellä on vielä tärkein. Oma elämä.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä. Ne saattavat saada uusia näkökulmia, mutta  lopulliset ratkaisut eivät riipu tavaramäärästä.

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Miian Oma koti valkoinen -sisustusblogi löytyy täältä.

 

Vierailija

Sisustusbloggaaja Miia, 35: ”Tavaramäärän karsiminen toi euforisen olon – sitten huomasin jääneeni koukkuun”

Kiinnostava näkökulma. Karsimishuumassa olisi myös hyvä tiedostaa, että karsituista tavaroista tulee jätettä, yleensä myös vaikka ne annetaan "uuteen kotiin". Sovitaanko, että kun ostetaan mitä tahansa niin myös otamme itse vastuun siitä että se käytetään loppuun.
Lue kommentti
Tilaajille
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.

Riikka ja Tuomo Meretniemi toteuttivat unelman, jota moni piti hulluna: he jättivät työt ja lähtivät lasten kanssa purjehtimaan. Kaksi vuotta merellä on opettanut enemmän kuin he osasivat odottaa.

”Ei, millekään maailmanympäripurjehdukselle en lähde”, Riikka oli sanonut. Oli 1990-luvun alku, ja poikaystävä Tuomo haaveili suuresta seikkailusta.

Helsingissä Ressun lukiossa vuonna 1989 tavannut nuoripari keskusteli aiheesta usein.

”Olen maakrapuperheestä, joskus olin soudellut...