Kuvat
Panu Pälviä
Aili (vas.) ja Kettu tiesivät jo koulutyttöinä, että ovat kenties vaihdokkaita keskenään.
Aili (vas.) ja Kettu tiesivät jo koulutyttöinä, että ovat kenties vaihdokkaita keskenään.

Aili ja Kerttu päätyivät synnytyssairaalasta väärien äitien mukaan. Asiaa arvailtiin vuosikymmenet. Sitten Kertun tytär päätti selvittää sukujen epäilykset.

Terve tyttö syntyi forssalaisessa sairaalassa viides maaliskuuta vuonna 1927. Kuudes maaliskuuta samassa sairaalassa syntyi toinen terve tyttö.

Seuraavana tai sitä seuraavana päivänä vauvat vaihtuivat.

Sairaala oli vaalea, pitkä puurakennus Kartanonkadulla. Se oli tarkoitettu Finlaysonin tehtaan työntekijöille. Synnyttäneet äidit lepäsivät potilashuoneissa, henkilökunta huolehti lasten hoitamisesta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Tämä ei ole minun vauvani”, sanoi toinen äideistä huonetoverilleen, kun alkoi syöttää itselleen annettua lasta.

Kapaloidut vauvat tuotiin säännöllisesti äitien imetettäväksi. Vauvoilla ei ollut tunnistusrannekkeita –viimeisissä suomalaissairaaloissa sellaiset otettiin käyttöön vasta 1970-luvulla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Tämä ei ole minun vauvani”, sanoi Aune Leivo huonetoverilleen, kun alkoi syöttää itselleen annettua lasta. Huonetoveri vastasi: ”On tietenkin, ei täällä kenellekään toisten lapsia tuoda.”

Aune oli 18-vuotias ja saanut ensimmäisen vauvansa. Hän oli väsynyt synnytyksestä eikä alkanut väittää vastaan.

Toisessa huoneessa kätilö ojensi Aunen lapsen Aili Isomäelle. Aili oli vähän vanhempi, 24 vuotta. Ailistakin hänelle annettu lapsi tuntui vieraalta.

 


Aili Isomäki, Ailin biologinen äiti, jota Kerttu piti äitinään.
Aili Isomäki, Ailin biologinen äiti, jota Kerttu piti äitinään.

 

 

Aili sanoi: ”Nätti pikkunaamainen likka, mutta meniköhän tämä nyt oikein?” Tuoreen äidin kysymystä ei otettu vakavasti, ja asia jäi siihen.

Aili lähti kotiin Aunen tyttären kanssa. Tytär kastettiin Kertuksi. Aune taas sai mukaansa Ailin tyttären, jolle antoi nimeksi niin ikään Aili.

EPÄILYS JOKA ELI

Tekstiviestin lähettäminen jännitti. Mirja Hoppula empi vielä hetken ja lähetti viestin sitten. Oli 9. tammikuuta 2019.

”Hei, teen sukututkimusta ja kysyisin, onko Aarne ja Aune Leivo os. Sjöblom sukua sinulle? Tai ehkä aviomiehen sukulaisia? Y.t. Mirja Hoppula, Forssa”

Mirjan äiti Kerttu oli saattanut syntymänsä jälkeen päätyä sairaalassa väärille vanhemmille – niin perheessä oli arvailtu vuosikymmeniä. Ajatus ei ollut jättänyt rauhaan. Mirja mietti, voisivatko Aune ja Aarne Leivo olla hänen äitinsä biologiset vanhemmat.

Kerttu oli kuollut vuonna 2011. Häneltä ei enää voinut kysyä mitään. Mirja oli kuitenkin kuullut epäilyksiä vauvojen vaihtumisesta sekä äidiltään että tämän sisarelta Helviltä. Nyt Mirja halusi tietää enemmän.

 

”En ehtinyt nähdä biologisia isovanhempiani, mutta nyt voin kuvitella heidät”, Mirja sanoo.

 

Oleks sää mun likkani?

Osan tarinasta Mirja oli jo saanut selvitettyä. Maaliskuussa 1927 syntyneiden vauvojen elämä oli mennyt näin:

Aili-vauvan ja Kerttu-vauvan kotien välillä Forssassa oli matkaa puolisen kilometriä. Kertun kodin osoite oli Kolmas linja, Aili asui Seitsemännellä linjalla.

Vaihtumista ei erityisesti surtu tai kauhisteltu. Sitä vain mietittiin ohimennen, vaikkapa valokuvia katsellessa.

Naapurustossa Kalliomäen työläiskaupunginosassa eli käsityöläisiä, suutareita, teurastajia ja makkarantekijöitä.

Kertulle ja reilun vuoden nuoremmalle pikkusiskolle Helville Aili oli äiti ja Hugo  isä. Joskus kotona puhuttiin siitä, että Kerttu on kenties vaihtunut toiseen vauvaan sairaalassa. Asiaa ei erityisesti surtu tai kauhisteltu. Sitä vain mietittiin ohimennen, vaikkapa valokuvia katsellessa.

 

Hugo Isomäki, Ailin biologinen isä, joka kasvatti Kertun tyttärenään.

 

Epäilys oli olemassa, mutta kukaan ei alkanut tutkia asiaa.

”Kaikki taisivat ajatella, että selvyyden saaminen olisi joka tapauksessa mahdotonta”, Kertun sisko Helvi arvelee nyt.

Toisinaan Hugo-isä kysyi Kertulta: ”Oleks sää mun likkani?”

Toisinaan Hugo-isä kysyi Kertulta: ”Oleks sää mun likkani?” Siitä kysymyksestä Aili-vaimo suuttui, vaikka kysymys oli leikkipuheeksi tarkoitettu.

Aili teki tyttärilleen Kertulle ja Helville tasapuolisesti silakoita maitokastikkeessa arkiruuaksi ja hankki heille samanlaiset samettimekot valokuvaan.

 

Kerttu (oik.) ja pikkusisko Helvi samanlaisissa mekoissaan.

 

Kerran Kerttu kiukuspäissään sanoi hänelle: ”Et sinä minun äitini ole”. Siitä äiti pahoitti mielensä.

Helvi on nyt 92-vuotias, mutta hän muistaa äidin itkun yhä.

Vaihtuneista vauvoista toinen, pikku-Aili, jäi omassa kodissaan ainoaksi lapseksi. Jostakin syystä hänelle annettiin samat Aili Kyllikki -nimet kuin naiselle, jota epäiltiin hänen biologiseksi äidikseen.

Kun koulu alkoi, Aili ja Kerttu osuivat samalle luokalle. Heistä tuli kavereita.

Tytöt vaihtoivat valokuvia

Kolmannen luokan ryhmäkuvassa Aili istuu alarivissä oikealla. Kerttu on seuraavassa rivissä kolmas oikealta.

Monella tytöllä on yllään essu. He ovat Linikkalan kansakoulun kolmasluokkalaisia, on vuosi 1937.

 

Linikkalan kansakoulun kolmas luokka vuonna 1937 Forssassa. Aili alarivissä oikealla, Kerttu seuraavassa rivissä kolmas oikealta.

 

Kerttu ja Aili olivat niin hyviä kavereita, että he antoivat toisilleen valokuvaajan ottamat yksityiskuvat.

Koulun jälkeen he toisinaan kyläilivät toistensa luona. Sisällä oltiin harvemmin, koska huoneita oli kummankin kotona vain yksi. Useammin Aili ja Kerttu pomputtelivat pihalla palloa ja teikkasivat, eli yrittivät heittää kolikon mahdollisimman lähelle maahan pistettyä tikkua.

Molempien äidit tiesivät, että mikäli vaihtuminen oli totta, juuri nämä kaksi lasta olivat vaihtuneet keskenään. Sairaalassa ei syntynyt muita tyttövauvoja samaan aikaan.

Eräs hetki on jäänyt Kertun siskolle Helville mieleen hyvin. Siksi, että se oli niin hämmentävä.

Molempien äidit tiesivät, että mikäli vaihtuminen oli totta, juuri nämä kaksi lasta olivat vaihtuneet keskenään.

Aili oli tullut luokkakaverinsa Kertun kotiin käymään koulupäivän päätteeksi. Äiti oli hakenut ruokatarvikkeita kaivosta, ne säilytettiin siellä kylmässä.

Yhtäkkiä kylään tullut Aili halasi aikuista Ailia, koulukaverinsa äitiä, ja sanoi hellästi: pikkuäiti.

Hänkin siis tiesi vaihtumisepäilyistä ja siitä, että tuo ihminen kenties on hänen biologinen äitinsä.

Sitten tilanne oli ohi.

Äidit ja tyttäret samassa tehtaassa

Finlaysonin tehtaan pilli soi aamulla seitsemältä työvuoron alkamisen merkiksi.

Vuonna 1942 Aili ja Kerttu pääsivät ripille ja lopettivat koulun. He menivät tehtaalle töihin, kuten vanhempansakin. Kerttu työskenteli kehräämössä ja Aili kutomossa. Molempien äidit, Aili ja Aune, olivat myös kutomossa.

 

Aili (oik.) äitinsä Aune Leivon kanssa. Oikeasti Aune oli Kertun biologinen äiti.

 

Kutomon ilma oli raskas pumpulista, pölystä ja melusta. Koneet sanelivat työtahdin, ja eväät nautittiin työn lomassa, usein juosten koneiden keskellä.

Eräänä päivänä nuori Aili toi töihin aikuiselle Ailille valokuvan ja kysyi: ”Eikö minun isäni olekin teidän Kertun näköinen?”

Kuvan miehellä ja Ailin ystävällä Kertulla oli aivan samanlainen suu.

 

Aarne Leivo, Kertun biologinen isä, joka kasvatti Ailin tyttärenään.

 

Aikuinen Aili ei osannut sanoa asiaan mitään. Lasten vaihtuminen vauvoina oli yhä vaikeampi ottaa puheeksi.

Kerttu oli jo päälle kolmenkymmenen, kun hän meni naimisiin. Syntyivät lapset, Mirjan lisäksi Soile ja Markku.

Ailin avioliitto jäi lapsettomaksi.

 

Kerttu meni naimisiin Viljo Kuparisen kanssa vuonna 1959.

 

 

AIKA SELVITTÄÄ SALAISUUS

Vähitellen Mirja Hoppula ajatteli vauvojen vaihtumista melkein joka päivä. Vuoden 2018 lopulla mieleen tuli yhä enemmän muistoja.

Mirja oli 58-vuotias ja muisti, miten Kerttu-äiti ei ollut koskaan halunnut laskea lapsiaan silmistään. Hän oli hyvin huolehtivainen.

Kun lapset kasvoivat teineiksi, äiti yritti kieltää heitä lähtemästä iltarientoihin. Kun he lähtivät, äiti valvoi kotona ja odotti.

Aikuisena Mirja alkoi ajatella, että ehkä Kerttu pelkäsi menettävänsä lapsensa, koska hänen äitinsä oli ehkä menettänyt hänet.

”Nuorena oli helpompi ajatella, että ei äiti varmaankaan ole vaihtunut.”

Kotona puhuttiin joskus siitä, että äiti on kenties vaihtunut. Puhe oli samanlaista kuin äidin lapsuuskodissa oli ollut, satunnaista ja vähän laiskaa pohdiskelua.

”Isä oli, että ei, se on ihan huuhaata, mutta äiti oli, että on se voinut tapahtua.”

Mirja selasi valokuva-albumeja ja oli ihan varma, että Kerttu-äiti näytti samalta kuin vanhemmat sukulaiset.

”Nuorena oli helpompi ajatella, että ei äiti varmaankaan ole vaihtunut. Että sehän on meidän äiti ja mamma on meidän isoäiti eikä kenenkään muun lapsen.”

 

Helvi ja Mirja kävivät katsomassa Helvin ja Kertun lapsuuskotia Forssan Kolmannella linjalla.

 

Kun Mirjasta tuntui viime vuonna siltä, että Kertun ja Ailin kohtalo on vihdoin selvitettävä, hän kysyi ensin tätinsä Helvin mielipidettä. Mirjasta ja Helvistä otettava dna-testi paljastaisi, oliko Helvi Kertun biologinen sisko ja Mirjan biologinen täti.

”Minä vastasin, että ei se meidän välejämme miksikään muuta, kun olemme olleet rakkaita jo niin pitkään”, Helvi sanoo.

Kun dna-tulokset tulivat, selvisi, että Mirja ja Helvi eivät ole sukua toisilleen.

Epäilykset vauvojen vaihtumisesta olivat oikeita. Mirja mietti hetken, mitä nyt tekisi. Sitten hän lähetti tekstiviestin.

Terve vaan, uusi sukulainen

Tekstiviestin saamisen jälkeen Rauno Leivo soitti saman tien Mirja Hoppulalle, jota ei tuntenut etukäteen lainkaan.

”Olen toiminnan mies. Sanoin, että aloin tässä soitella uudelle sukulaiselle, terve vaan. Se oli kyllä vitsiksi tarkoitettu”, Rauno sanoo.

Rauno lähetti Mirjalle Whatsappissa kaksi valokuvaa isästään.

Rauno oli pitänyt toista sairaalassa vaihtunutta vauvaa, Ailia, siskopuolenaan.

Rauno lähetti Mirjalle Whatsappissa kaksi valokuvaa isästään. Mirja katsoi kuvia, miehen ilmeikästä suuta ja tummia kulmakarvoja. Tuossa siis saattoi olla Kertun biologinen isä ja Mirjan isoisä.

Mirjalla ja Raunolla oli kiire lähettää toisilleen lisää kuvia.

”Tämä on se Ailin koulukuva, jonka hän antoi äidilleni Kertulle”, Mirja kirjoitti.

”Tässä isästä vanhat kuvat, koska hän kuoli jo vuonna 62”, Rauno vastasi.

Dna-näyte Texasiin

Pari päivää ensimmäisen tekstiviestin jälkeen Mirja sai Facebookissa kaveripyynnön Raunon vaimolta.

Mirja ilahtui ja kirjoitti:

”Hei, kiitos kaveripyynnöstä. Minusta tämä on jotenkin jännittävääkin, saada uusia sukulaisia, joista ei ole tiennyt mitään!

Sen takia kysyin mieheltäsi sitä dna-näytettä, mutta ymmärrän kyllä, jos ei halua siihen lähteä. Minulla on täällä pakkaus valmiina, jos hän suostuu. Viralliset testit ovat erikseen, eikä me sellaisia tarvita. Nämä käyttämäni ovat Family­treedna (FTDNA) -nimisen luotettavana pidetyn amerikkalaisen firman tekemiä testejä.

Mutta en halua painostaa mitenkään, päätös on teidän, haluatteko mukaan varmistamaan sukulaisuussuhdetta.

Kaikkea hyvää teidän perheelle.”

Kertun tytär Mirja ja Ailin velipuoli Rauno tapasivat ensimmäisen kerran molemmille tutun huoltoaseman pihalla.

 

Täällä Rauno ja Mirja tapasivat ensimmäistä kertaa. ”Elokuvissa tällaista tapahtuu, mutta että ihan omassa elämässä...” Rauno hämmästelee.

 

”Tiesin, millainen auto Raunolla on. Hopeanvärinen Mersu. Huomasin, että nyt menee sen näköinen auto ohitse, ja nyt se kääntyy tänne!” Mirja muistelee.

”Kun näin Mirjan, teki mieli halata ja otin pari askelta siihen suuntaan. Taisimme kuitenkin kätellä”, Rauno sanoo.

Mirja oli tuonut Raunolle mukanaan dna-testin. Rauno teki sen saman tien. Hän pyyhkäisi pumpulipuikolla posken sisäpintaa ja Mirja pisti näytteen putkiloon. Se lähetettiin tutkittavaksi Texasiin.

Jokainen muisto on aarre

Odotus tuntui Mirjasta pitkältä. Neljän viikon kuluttua Raunon dna-testin tulokset olivat valmiit. Niistä tuli tieto Mirjan sähköpostiin.

Testin perusteella Rauno oli merkitty Mirjan lähisukulaiseksi.

 

Dna-testi osoitti, että Rauno on Mirjalle lähisukua. Se oli ison ilon hetki.

 

”Sydän pamppaili. Asian varmistuminen tuntui niin hienolta, ettei sitä osaa sanoiksi pukea. Vuosikymmenien epäily Aili- ja Kerttu-vauvojen vaihtumisesta oli saanut varmistuksen”, Mirja sanoo.

Mirja ja Rauno sopivat seuraavat treffit Prisman kahvilaan Forssan keskustaan. Mirja joi kahvinsa mustana ja Rauno maidolla. Kahvin kanssa syötiin pullat ja juteltiin vasta löydetyistä sukulaisista.

Rauno kertoi Mirjalle, että oli seitsemänvuotias, kun hänen isänsä eli Mirjan biologinen isoisä kuoli. Hän oli ollut mies, joka teki paljon työtä eikä antanut lapsille selkään, vaikka suuttui.

”Pikku tarinat saavat biologisen mamman ja papan eläväksi mielessäni. Tuntuu kuin olisin saanut jonkinlaisen yhteyden sukulaisiini.”

Isä halusi ehdottomasti, että Rauno synnytetään kotona saunassa eikä sairaalassa, vaikka vuosi oli 1954. Rauno uskoo, että isä tiesi tai epäili tyttärensä vaihtuneen syntymän jälkeen sairaalassa ja pelkäsi poikansakin vaihtuvan, vaikka ei koskaan myöntänyt sitä ainakaan lapsilleen.

Mirjalle jokainen muisto löytyneistä biologisista sukulaisista on aarre.

”Pikku tarinat saavat biologisen mamman ja papan eläväksi mielessäni. Tuntuu kuin olisin saanut jonkinlaisen yhteyden sukulaisiini”, Mirja sanoo.

Vaihtuneista vauvoista toinen, Aili, kuoli vuonna 2014.

Aili oli 19 vuotta velipuoltaan Raunoa vanhempi ja luonteeltaan hiljainen. Hän asui miehensä kuoltua yksin pienessä mökissä Forssan kupeessa.

Muuta jo keskustaan, Rauno ehdotti joskus Ailin luona käydessään. Minun kotini on täällä, Aili vastasi yllättävän napakasti. Radio oli päällä, pöydällä avattu ristikkolehti.

Aili ei halunnut pyytää keneltäkään apua, ellei ollut ihan pakko.

Vanhana hän ei halunnut muistella menneitä vuosia ja asioita.

Monta vaiettua asiaa

Helmikuussa 2020 pöydässä on kahvia, pieniä pyöreitä munkkeja ja paljon valokuvia. Helvi ja Rauno tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa nyt, Mirjan kotona.

 

Helmikuussa 2020 Helvi ja Rauno tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa Mirjan luona. Se oli liikuttava hetki. ”Heräsin jo viideltä aamulla enkä saanut enää unta”, Rauno tunnustaa.

 

Helvi oli luullut olevansa Mirjan biologinen täti, kunnes dna-testi todisti muuta. Rauno taas sai kuulla olevansa Mirjan eno.

Keskustelu on vuorotellen arkista ja vakavaa.

Helvi: ”Minä lähetin Ailille hengellisen lehden joka joulu, kun ajattelin, että ehkä hän on oikea siskoni. Aluksi en pannut mukaan omaa nimeäni, mutta kolmantena vuonna laitoin.”

Rauno: ”Somerontie 606 oli Ailin osoite.”

”Mitähän sekin ihminen ajatteli, sitä en tiedä. Taisi vaieta monesta asiasta hänkin.”

Helvi: ”Koskaan ei tullut mitään vastausta. Kai hän niitä luki, toivotaan.”

Rauno: ”Kyllä Aililla ainakin aikaa oli, kun yksinänsä asui vuosikymmenet.”

Helvi: ”Mitähän sekin ihminen ajatteli, sitä en tiedä. Taisi vaieta monesta asiasta hänkin.”

Rauno: ”Ailin mies piti kuuluisaa pyöräkorjaamoa keskustassa.”

Helvi: ”Ja mää olen mennyt siitä ohi monta kertaa! Ehkä Aili-sisko oli siellä juuri silloin käymässä.”

 

Kun Mirja alkoi selvittää biologisia juuriaan, hän joutui piirtämään monta sukupuuta ennen kuin sukulaisuussuhteet alkoivat järjestyä hänen mielessään. ”Nyt olen niin monta kertaa pyöritellyt asiat päässäni, että muistan jo aika hyvin kaikki.”

 

Ensitapaamisesta asti tuttu

Yksi muisto itkettää Mirjaa vähän.

Kerttu suuttui äitinsä Ailin hautajaisissa jostakin ja tiuskaisi: minä en kuulu tähän sakkiin!

”Äidille oli aina vaikeinta, kun ei voinut tietää, onko vaihtuminen tapahtunut vai eikö sitä ole tapahtunut”, Mirja sanoo.

Nyt asia on selvinnyt, yhdeksän vuotta Kertun kuoleman jälkeen. Mirja miettii usein, mitä äiti sanoisi, jos tietäisi, että asia on varmistunut.

Olisiko Kerttu kiukkuinen tai nolo, kun vanhoja on menty kaivelemaan? Vai iloinen, että epävarmuudesta on vihdoin päästy?

Sitä Mirja ei saa koskaan tietää.

Mirja miettii usein, mitä äiti sanoisi, jos tietäisi, että asia on varmistunut.

Kun Mirja ja Rauno-eno tapasivat ensimmäisen kerran, toinen ei tuntunut lainkaan vieraalta. Raunon mielestä Mirjan äänessä oli tuttu sointi. Mirjasta Raunon olemus oli tuttu.

”Ihmisellä on tarve saada tietää totuus omista juuristaan ja siitä, mistä on tullut”, Mirja sanoo.

”Toisaalta muut asiat ovat lopulta tärkeämpiä. Vaikka selvisi, että emme ole biologista sukua, en menettänyt mitään”, Helvi sanoo Mirjalle.

”Me olemme sinun kanssasi ihan niin kuin ennenkin. Meillä on yhteinen historia”, Mirja vastaa.

Rauno, Mirja ja Helvi ovat hetken hiljaa.

Äidin ja tyttären kohtaaminen

 


Aili Leivo lähti vauvana sairaalasta kotiin Aune-äidin kanssa. He eivät olleet biologista sukua.
Aili Leivo lähti vauvana sairaalasta kotiin Aune-äidin kanssa. He eivät olleet biologista sukua.

 

Ainakin kerran Aili-äiti ja Aili-tytär puhuivat suoraan siitä, että heidät oli sairaalassa erotettu toisistaan. He tapasivat sattumalta kaupungilla 1970-luvun loppupuolella.

Tytär oli noin 50-vuotias, eikä biologisella äidillä ollut vielä muistisairautta, joten hän pystyi liikkumaan yksin asioilla.

Äiti Aili alkoi itkeä sitä, mikä oli tapahtunut. Silloin tytär Aili sanoi: Älkää nyt enää tällaisesta välittäkö, me olemme jo vanhoja. Sitä paitsi elämähän meni jokaisella ihan hyvin.

Ailin ja Kertun elämään liittyvät tiedot on saatu Forssan kaupunginmuseosta sekä suvussa kerrotuista muistoista, joita Helvi, Rauno, Mirja ja muut Kertun ja Ailin sukulaiset ovat kuulleet.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla