”Yritän opettaa lapsille, että mikään tunne ei ole väärä tai paha. Suuttuakin saa”, Nina Jacobsson sanoo. Hän on entinen biokemisti, joka valmistuu pian sosionomiksi. Opintojen ohessa hän työskentelee vertais­ohjaajana päihdeklinikalla. Nina asuu Maalahdessa lastensa Olivian, 7, ja Viktorin, 2, kanssa. Perheeseen kuuluu myös miesystävä Stig.
”Yritän opettaa lapsille, että mikään tunne ei ole väärä tai paha. Suuttuakin saa”, Nina Jacobsson sanoo. Hän on entinen biokemisti, joka valmistuu pian sosionomiksi. Opintojen ohessa hän työskentelee vertais­ohjaajana päihdeklinikalla. Nina asuu Maalahdessa lastensa Olivian, 7, ja Viktorin, 2, kanssa. Perheeseen kuuluu myös miesystävä Stig.

Nina Jacobsson oli pätevä biokemisti, joka eli vuosia pelkällä viinalla ja pakastevihanneksilla. ”Pahin sairauteni oli kuitenkin täydellisyyden tavoittelu. Se on aiheuttanut elämässäni enemmän tuhoa kuin mikään muu.”

”Ihmiskeho on ihmeellisen sitkeä. Elin vuosia lähinnä viinalla ja pakastevihanneksilla. Silti olen yhä elossa.

24-vuotiaana elämäni näytti täydelliseltä. Opiskelin biokemiaa Turun yliopistossa ja työskentelin samalla tutkimusassistenttina. Kävin opiskelijabileissä, harrastin liikuntaa ja hengasin poikaystäväni kanssa.

25-vuotiaana valmistuin hyvin arvosanoin maisteriksi.

Kukaan ei arvannut, että kirjoitin graduni kännissä.

Kukaan ei tiennyt, että join joka päivä aamusta iltaan. Olin lupaava nuori tutkija mutta myös rappioalkoholisti.

Aloin juoda heti herättyäni. Muuten en pysynyt jaloillani. Sitten lähdin yliopistolle töihin.

Kun työkaverit lähtivät lounaalle, selitin jotain epämääräistä ja jäin työhuoneeseeni. Lounaaksi join puolikkaan kossupullon.

”Olin siististi pukeutunut, väitöskirjaa suunnitteleva nuori nainen. Miten niin kunnollinen tyttö voisi olla juoppo?”

Saatoin olla koko työpäivän humalassa. Työni hoidin silti tunnollisesti. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, monet juopot ovat erinomaisia työn­tekijöitä.

Esimieheni ei huomannut juomistani. Niin käy usein, sillä ei alkoholisti töissä hoipertele päin seiniä. Hän saattaa käyttäytyä normaalisti, jutella fiksusti ja hoitaa työnsä. Sekavaksi alkoholisti muuttuu vasta, kun promillet haihtuvat verestä.

Juominen ei antanut minulle nautintoa, se vain normalisoi oloni hetkeksi. Vain humalassa pystyin käyttäytymään kuten muutkin.


"Minulla on vain yksi unelma: elää normaalia, tasapainoista elämää."
"Minulla on vain yksi unelma: elää normaalia, tasapainoista elämää."

OLIN HAKENUT APUA jo vuotta ennen valmistumistani. Sanoin silloin lääkärille, että minulla on alkoholiongelma. Lääkäri vastasi, että yritäpä juhlia vähän vähemmän ja juo joka toinen lasi vettä.

Hän ei ottanut ongelmaani vakavasti. Olin siististi pukeutunut, väitöskirjaa suunnitteleva nuori nainen. Miten niin kunnollinen tyttö voisi olla juoppo?

Opinnoissaan menestyvät, täydellisyyteen pyrkivät nuoret naiset ovat näkymätön ihmisryhmä. Heidät ohjataan kyllä herkästi mielenterveyspalveluihin, mutta heidän päihderiippuvuuttaan huomataan harvoin. Juomista pidetään niin luonnollisena osana opiskelijaelämää, etteivät edes lääkärit huolestu siitä.

Riippuvuuteni oli kehittynyt pelottavan nopeasti. 22-vuotiaana en juonut vielä juuri lainkaan. Kaksi vuotta myöhemmin olin alkoholisti, ihmisraunio.

Huomasin heti ensimmäisestä huikasta, että pystyn juomaan enemmän kuin muut. Vaikka olin pieni ja hento, join pöydän alle isoja miehiä.

Humalassa tunsin olevani oma, rento itseni, ja bilettämällä sain ihailua ja hyväksyntää. Krapula minulle tuli harvoin. Kaikki tuo on hyvin tyypillistä päihderiippuvaisille.

Muiden nähden join liikaa vain harvoin. Join liikaa yksin kotona, omassa rauhassa.


”Tästä kuvasta muistan vain krapulan. Olin 25-vuotias ja valmistumassa maisteriksi.”

PELKÄSIN LIHOVANI, koska alkoholi sisälsi niin paljon kaloreita. Niinpä vähensin syömistä. Viimeiset opiskeluvuoteni elin keitetyillä herne-maissi-paprika-pakasteilla.

Myöhemmin ymmärsin, että alkoholismi ja syömishäiriö olivat osa samaa sairautta: riippuvuusajattelua.

Riippuvuuteen kuuluu se, että etsii helpotusta oloonsa itsensä ulkopuolelta: ruuasta, alkoholista, liikunnasta, työstä. Kuvittelin, että jos onnistun suorittamaan kaiken paremmin kuin muut, tulen onnelliseksi.

”Kun valmistuin maisteriksi, aloin heti miettiä, miten pääsisin tohtoriksi. Kun juoksin puolimaratonin, moitin itseäni siitä, etten pystynyt maratoniin.”

Täydellisyyden tavoittelu oli pahin sairauteni. Se on aiheuttanut elämässäni enemmän tuhoa kuin mikään muu.

Minun piti olla paras opiskelija ja paras työntekijä, syödä vähiten ja liikkua eniten. En tietenkään onnistunut. Ahdistus helpotti hetkeksi, kun join, ahmin tai oksensin.

Olin jatkuvasti tyytymätön.

Kun valmistuin maisteriksi, aloin heti miettiä, miten pääsisin tohtoriksi.

Kun jaksoin juosta puolimaratonin, moitin itseäni siitä, etten pystynyt maratoniin.

Kun asuin kerrostalossa, halusin rivitaloon, ja kun asuin rivitalossa, halusin omakotitaloon.

”Ajattelin, että jos laihdun tarpeeksi, paha oloni menee pois.”

Valehtelin naurettavan pienistä asioista, koska minun piti olla niissäkin paras. Kun äitini soitti ja sanoi, että heillä on 11 astetta pakkasta, vastasin, että meillä on 12 astetta. Jos heillä oli 25 astetta lämmintä, meillä oli ihan varmasti kaksi astetta lämpimämpää.

En sietänyt tasaista arkea enkä siitä, että olisin keskinkertainen. Halusin olla joko huipulla tai pohjamudissa.

Tohtoriopinnot aloitin kaksi kertaa. Pari vuotta meni aina hyvin, sitten keskeytin. Ilman nousuja ja laskuja tunsin olevani näkymätön, hädin tuskin olemassa.

OLIN VIISIVUOTIAS, kun muistan olleeni ensimmäisen kerran tyytymätön itseeni.

Istuin päiväkodin ruokapöydässä. Penkki oli niin korkea, etteivät pienet jalkani mahtuneet pöydän ja penkin väliin. Ajattelin olevani liian iso.


”Lentoon lähdössä noin viisivuotias pääsiäisnoita.”

Meillä oli tavallinen, onnellinen perhe, äiti, isä ja kolme tytärtä. Asuimme maatilalla Mustasaaressa, kotipihassa oli lehmiä ja kanoja.

Olin kiltti lapsi, tein kaiken mitä pyydettiin. Koulussa sain  kymppejä kaikesta muusta paitsi liikunnasta. Siitä sain kutosen. Huono numero hävetti hirveästi.

Tunsin itseni kömpelöksi, mutta lihavaksi minua ei moittinut kukaan. Kymmenvuotiaana aloin kuitenkin laihduttaa. Ajattelin, että jos laihdun tarpeeksi, paha oloni menee pois. 14-vuotiaana jouduin sairaalaan anoreksian vuoksi.

Sairaalassa minulle hoettiin, että haen laihduttamisella vain huomiota. Tunsin itseni kamalan itsekkääksi.

”13-vuotiaana harrastin jalkapalloa. Anoreksia hallitsi jo elämääni.”

En tiedä vieläkään, miksi juuri minä sairastuin. Ehkä syytä ei edes ole. Ehkä minä vain synnyin tällaiseksi.

Terapiassa syitä on etsitty lapsuudestani. Traumoja ei ole löytynyt, sillä niitä ei ole.

Äiti ja isä ovat aina tehneet parhaansa. He ovat hakeneet minut kotiin joka kerta, kun olen ollut pohjalla. Olen siitä suunnattoman kiitollinen. Voin vain kuvitella, miten raskasta heidän on ollut uskoa minuun ja aina pettyä.

ENSIMMÄISEN JUOPPOHULLUUSKOHTAUKSEN sain 26-vuotiaana. Juoppohulluus eli delirium tremens on hengenvaarallinen, tajuntaa hämärtävä tila, joka johtuu vieroitusoireista.

Aloin kuulla ääniä. Tärisin. Päätin lähteä bussilla vanhempieni luo, mutta jalkani eivät kantaneet pysäkille.

Silloinkin äiti ja isä tulivat apuun, hakivat minut kotoani Turusta ja veivät kuntoutukseen. Siellä kukaan ei selittänyt minulle, mitä riippuvuusajattelu on. Juomisen lopetin silti.

Muutin uudelle paikkakunnalle ja sain töitä laboratoriosta. Ulospäin elin superterveellistä elämää. Saatoin käydä kuntosalilla kolme kertaa päivässä ja juosta iltaisin 20 kilometrin lenkin. Samalla tein 12-tuntista työpäivää.

”Yksikään alkoholisti ei ole mielestään tyypillinen alkoholisti. Jokainen pitää itseään erikoistapauksena.”

Työkaverini ihastelivat, kuinka kurinalainen ja ahkera olen. Itsekseni ihmettelin, miksi voin silti huonosti, vaikka en edes juonut.

Syömishäiriöni paheni. Aina kun stressaannuin, annoin itselleni luvan ahmia. Paras hetki oli se, kun tiesin, että pian saisin antaa periksi ja repsahtaa. Kun mässäily sitten alkoi, hyvän olon tunne katosi.

Olin juomatta mutta yhtä sairas kuin juodessani. Riippuvuuden kohde vain oli vaihtunut.

”Oli helpompi myöntää, että olen masentunut kuin että olen juoppo.”

Olin raittiina lähes viisi vuotta. Sitten lähdin tutkijavaihtoon Ruotsiin. Siellä asiat eivät sujuneet kuten toivoin. Aloin taas juoda.

Äiti ja isä lensivät hakemaan minut kotiin. Katseesta näin, että heidän toivonsa alkoi loppua.

”En voinut olla mielestäni alkoholisti, koska olin hyvä työssäni. En voinut olla alkoholisti, koska urheilin.”

YKSIKÄÄN ALKOHOLISTI ei ole mielestään tyypillinen alkoholisti. Jokainen pitää itseään erikoistapauksena. Niin pidin minäkin.

En voinut olla mielestäni alkoholisti, koska olin hyvä työssäni. En voinut olla alkoholisti, koska urheilin paljon.

Koska olin biokemisti, toivoin koko ajan löytäväni jonkin lääkkeen, joka pelastaisi minut. Kuvittelin, että kunhan lääkärit keksivät sen yhden oikean pillerin, kaikki muuttuisi hyväksi. Siihen asti vain odottelisin.

Hain myös diagnoosia, joka selittäisi kaikki ongelmani. Masennusdiagnoosin lisäksi minulla epäiltiin muun muassa psykoottista masennusta, persoonallisuushäiriötä ja impulssihäiriötä.

”Työpaikallani laboratoriossa olin niin humalassa, että minun oli kuljettava työkavereitteni perässä, jotta löytäisin pukuhuoneeseen. Olin kuin robotti.”

Jokainen uusi diagnoosi antoi minulle uuden syyn juoda.

Tuntui jotenkin fiinimmältä olla persoonallisuushäiriöinen kuin alkoholisti. Oli helpompi myöntää, että olen masentunut kuin että olen juoppo.

Yksikään lääkäri ei sanonut, että ongelmani voisi olla hoitamaton alkoholismi. Kukaan ei sanonut, että voisin joskus parantua.

tapasin miehen, johon rakastuin. Menimme naimisiin kesällä 2009, ja seuraavana kesänä syntyi Olivia.

Minulla oli hyvä mies ja lapsi, jota rakastin enemmän kuin mitään. Silti juominen jatkui. Häpesin ja join.

Tyttäremme oli kaksivuotias, kun mieheni vuonna 2013 kuoli  syöpään. Kolaus oli minulle niin kova, että elämänhallintani katosi lopullisesti. Työpaikallani laboratoriossa olin niin humalassa, että minun oli kuljettava työkavereitteni perässä, jotta löytäisin pukuhuoneeseen. Olin kuin robotti, pelkkä kuori.

”Olin epätoivoisesti yrittänyt olla erikoinen. Oli valtava helpotus tajuta, että olen tavallinen.”

Päädyin  puoleksi vuodeksi psykiatriseen sairaalaan. Siksi ajaksi Olivia muutti vanhempieni luokse. Kun olin lähdössä sairaalasta, luokseni tuli hoitaja, joka oli käynyt päihde­luennolla. Hän piti minulle kuuden tunnin puhuttelun.

Hoitaja sanoi, että olin päihderiippuvainen. Voisin kuulemma tehdä asialle itse jotain.

Raivostuin. Hoitaja kesti raivoni. Hän pysyi vierelläni ja sanoi: Tämän päivän tulet muistamaan aina.

Hän oli oikeassa. Se oli ensimmäinen raitis päiväni.

Ymmärsin, että minun on ihan oikeasti alettava hoitaa itseäni. Ei käymällä lenkillä tai syömällä terveellisesti vaan muuttamalla ajattelutapaani.

Hakeuduin vertaistukiryhmään. Siellä olin tavallinen juoppo, alkoholisti muiden alkoholistien joukossa. Sairastamme samaa sairautta.

Olin epätoivoisesti yrittänyt olla erikoinen, mutta oli valtava helpotus tajuta, että olen tavallinen. En tuntenutkaan itseäni mitättömäksi vaan ehjäksi ja arvokkaaksi.

Otin tavakseni hiljentyä aamuisin. Huomasin, että minuutinkin mietiskely rauhoitti mieltä. Mietiskelen yhä joka aamu, vaikka hampaita pestessäni, jos en muuten ehdi.

Ymmärsin, että koska en pystynyt itse hallitsemaan elämää, minun oli alettava luottaa siihen, että elämä kantaa. On uskottava itseä korkeampaan voimaan. Se voi olla vertaistukiryhmä, universumi, Jumala, luonto, mitä tahansa.


Viktorin isä Stig kuuluu tiiviisti perheeseen, vaikka pari ei yhdessä asukaan.

ALKOHOLISMI JA SYÖMISHÄIRIÖ ovat hengenvaarallisia tauteja, mutta molemmista voi toipua. Toivoa on aina.

Enää en ota paineita syömisestä. Syön normaalia kotiruokaa ja otan korvapuustin, kun tekee mieli. Liikunnaksi riittää, että käyn kävelyllä ja puistossa lasten kanssa. Enempään ei juuri nyt tarvitse pystyä.

Olen uudessa hyvässä parisuhteessa, ja kaksi vuotta sitten siitä syntyi Olivialle ihana pikkuveli, Viktor.

Juomisvuosinani kuvittelin aina tietäväni, miten läheisteni pitäisi elää. Mitä pahemmassa kaaoksessa oma elämäni oli, sitä innokkaammin neuvoin muita. Enää en.

”Olen oppinut, että elämä ei ole kilpailu. En voi koskaan olla paras enkä huonoin. Olen aina siinä välissä.”

Raitistuttuani myös kateuteni muita kohtaan katosi. Kestän viimein senkin, että teen välillä virheitä.

Enää en välitä, saanko nimeäni yhteenkään bioke­mian tutkimusartikkeliin. Vain sillä on merkitystä, että suhteeni läheisiini ja itseeni ovat kunnossa. Myös uusi työni päihdeklinikan vertaisohjaajana on tärkeä ja tuntuu mielekkäältä.

Olen oppinut, että elämä ei ole kilpailu. En voi koskaan olla paras enkä huonoin. Olen aina siinä välissä.

Mahtavinta on, että jaksan nykyään istua lattialla ja leikkiä lasteni kanssa. Istun vain ja katson heitä, enkä halua mihinkään muualle.

Tyytyväisyys on ihmeellinen tunne.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2017.

Tutustu Kodin Kuvalehden juhlatarjoukseen tästä.

Vierailija

Alkoholismista ja syömishäiriöstä toipunut Nina, 39: ”Join itseni humalaan ja lähdin töihin”

Apua kaipaava kirjoitti: Kiitos tästä. Kyynel silmin kirjoittaa oman alkoholisminsa itselleen tunnustava, muilta salaava, 41-vuotias nainen, jolla elämän pitäisi olla kaikin puolin hyvin, mutta jonka alkoholiriippuvuus kehittyi vuodessa, vuosi sitten. Juon vain illalla ja neljä annosta ilta, mutta viimeisten 10kk aikana on vain kaksi iltaa että en ole tuota määrää juonut. Pystyt lopettamaan, kun vain teet päätöksen. Join itse joskus joka ilta 2-4 annosta. Lopetin, kun sain lapsen. Lopetin vielä...
Lue kommentti
Apua kaipaava

Alkoholismista ja syömishäiriöstä toipunut Nina, 39: ”Join itseni humalaan ja lähdin töihin”

Kiitos tästä. Kyynel silmin kirjoittaa oman alkoholisminsa itselleen tunnustava, muilta salaava, 41-vuotias nainen, jolla elämän pitäisi olla kaikin puolin hyvin, mutta jonka alkoholiriippuvuus kehittyi vuodessa, vuosi sitten. Juon vain illalla ja neljä annosta ilta, mutta viimeisten 10kk aikana on vain kaksi iltaa että en ole tuota määrää juonut.
Lue kommentti
Tilaajille
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.

Riikka ja Tuomo Meretniemi toteuttivat unelman, jota moni piti hulluna: he jättivät työt ja lähtivät lasten kanssa purjehtimaan. Kaksi vuotta merellä on opettanut enemmän kuin he osasivat odottaa.

”Ei, millekään maailmanympäripurjehdukselle en lähde”, Riikka oli sanonut. Oli 1990-luvun alku, ja poikaystävä Tuomo haaveili suuresta seikkailusta.

Helsingissä Ressun lukiossa vuonna 1989 tavannut nuoripari keskusteli aiheesta usein.

”Olen maakrapuperheestä, joskus olin soudellut...

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivän haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.