”Yritän opettaa lapsille, että mikään tunne ei ole väärä tai paha. Suuttuakin saa”, Nina Jacobsson sanoo. Hän on entinen biokemisti, joka valmistuu pian sosionomiksi. Opintojen ohessa hän työskentelee vertais­ohjaajana päihdeklinikalla. Nina asuu Maalahdessa lastensa Olivian, 7, ja Viktorin, 2, kanssa. Perheeseen kuuluu myös miesystävä Stig.
”Yritän opettaa lapsille, että mikään tunne ei ole väärä tai paha. Suuttuakin saa”, Nina Jacobsson sanoo. Hän on entinen biokemisti, joka valmistuu pian sosionomiksi. Opintojen ohessa hän työskentelee vertais­ohjaajana päihdeklinikalla. Nina asuu Maalahdessa lastensa Olivian, 7, ja Viktorin, 2, kanssa. Perheeseen kuuluu myös miesystävä Stig.

Nina Jacobsson oli pätevä biokemisti, joka eli vuosia pelkällä viinalla ja pakastevihanneksilla. ”Pahin sairauteni oli kuitenkin täydellisyyden tavoittelu. Se on aiheuttanut elämässäni enemmän tuhoa kuin mikään muu.”

”Ihmiskeho on ihmeellisen sitkeä. Elin vuosia lähinnä viinalla ja pakastevihanneksilla. Silti olen yhä elossa.

24-vuotiaana elämäni näytti täydelliseltä. Opiskelin biokemiaa Turun yliopistossa ja työskentelin samalla tutkimusassistenttina. Kävin opiskelijabileissä, harrastin liikuntaa ja hengasin poikaystäväni kanssa.

25-vuotiaana valmistuin hyvin arvosanoin maisteriksi.

Kukaan ei arvannut, että kirjoitin graduni kännissä.

Kukaan ei tiennyt, että join joka päivä aamusta iltaan. Olin lupaava nuori tutkija mutta myös rappioalkoholisti.

Aloin juoda heti herättyäni. Muuten en pysynyt jaloillani. Sitten lähdin yliopistolle töihin.

Kun työkaverit lähtivät lounaalle, selitin jotain epämääräistä ja jäin työhuoneeseeni. Lounaaksi join puolikkaan kossupullon.

”Olin siististi pukeutunut, väitöskirjaa suunnitteleva nuori nainen. Miten niin kunnollinen tyttö voisi olla juoppo?”

Saatoin olla koko työpäivän humalassa. Työni hoidin silti tunnollisesti. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, monet juopot ovat erinomaisia työn­tekijöitä.

Esimieheni ei huomannut juomistani. Niin käy usein, sillä ei alkoholisti töissä hoipertele päin seiniä. Hän saattaa käyttäytyä normaalisti, jutella fiksusti ja hoitaa työnsä. Sekavaksi alkoholisti muuttuu vasta, kun promillet haihtuvat verestä.

Juominen ei antanut minulle nautintoa, se vain normalisoi oloni hetkeksi. Vain humalassa pystyin käyttäytymään kuten muutkin.


"Minulla on vain yksi unelma: elää normaalia, tasapainoista elämää."
"Minulla on vain yksi unelma: elää normaalia, tasapainoista elämää."

OLIN HAKENUT APUA jo vuotta ennen valmistumistani. Sanoin silloin lääkärille, että minulla on alkoholiongelma. Lääkäri vastasi, että yritäpä juhlia vähän vähemmän ja juo joka toinen lasi vettä.

Hän ei ottanut ongelmaani vakavasti. Olin siististi pukeutunut, väitöskirjaa suunnitteleva nuori nainen. Miten niin kunnollinen tyttö voisi olla juoppo?

Opinnoissaan menestyvät, täydellisyyteen pyrkivät nuoret naiset ovat näkymätön ihmisryhmä. Heidät ohjataan kyllä herkästi mielenterveyspalveluihin, mutta heidän päihderiippuvuuttaan huomataan harvoin. Juomista pidetään niin luonnollisena osana opiskelijaelämää, etteivät edes lääkärit huolestu siitä.

Riippuvuuteni oli kehittynyt pelottavan nopeasti. 22-vuotiaana en juonut vielä juuri lainkaan. Kaksi vuotta myöhemmin olin alkoholisti, ihmisraunio.

Huomasin heti ensimmäisestä huikasta, että pystyn juomaan enemmän kuin muut. Vaikka olin pieni ja hento, join pöydän alle isoja miehiä.

Humalassa tunsin olevani oma, rento itseni, ja bilettämällä sain ihailua ja hyväksyntää. Krapula minulle tuli harvoin. Kaikki tuo on hyvin tyypillistä päihderiippuvaisille.

Muiden nähden join liikaa vain harvoin. Join liikaa yksin kotona, omassa rauhassa.


”Tästä kuvasta muistan vain krapulan. Olin 25-vuotias ja valmistumassa maisteriksi.”

PELKÄSIN LIHOVANI, koska alkoholi sisälsi niin paljon kaloreita. Niinpä vähensin syömistä. Viimeiset opiskeluvuoteni elin keitetyillä herne-maissi-paprika-pakasteilla.

Myöhemmin ymmärsin, että alkoholismi ja syömishäiriö olivat osa samaa sairautta: riippuvuusajattelua.

Riippuvuuteen kuuluu se, että etsii helpotusta oloonsa itsensä ulkopuolelta: ruuasta, alkoholista, liikunnasta, työstä. Kuvittelin, että jos onnistun suorittamaan kaiken paremmin kuin muut, tulen onnelliseksi.

”Kun valmistuin maisteriksi, aloin heti miettiä, miten pääsisin tohtoriksi. Kun juoksin puolimaratonin, moitin itseäni siitä, etten pystynyt maratoniin.”

Täydellisyyden tavoittelu oli pahin sairauteni. Se on aiheuttanut elämässäni enemmän tuhoa kuin mikään muu.

Minun piti olla paras opiskelija ja paras työntekijä, syödä vähiten ja liikkua eniten. En tietenkään onnistunut. Ahdistus helpotti hetkeksi, kun join, ahmin tai oksensin.

Olin jatkuvasti tyytymätön.

Kun valmistuin maisteriksi, aloin heti miettiä, miten pääsisin tohtoriksi.

Kun jaksoin juosta puolimaratonin, moitin itseäni siitä, etten pystynyt maratoniin.

Kun asuin kerrostalossa, halusin rivitaloon, ja kun asuin rivitalossa, halusin omakotitaloon.

”Ajattelin, että jos laihdun tarpeeksi, paha oloni menee pois.”

Valehtelin naurettavan pienistä asioista, koska minun piti olla niissäkin paras. Kun äitini soitti ja sanoi, että heillä on 11 astetta pakkasta, vastasin, että meillä on 12 astetta. Jos heillä oli 25 astetta lämmintä, meillä oli ihan varmasti kaksi astetta lämpimämpää.

En sietänyt tasaista arkea enkä siitä, että olisin keskinkertainen. Halusin olla joko huipulla tai pohjamudissa.

Tohtoriopinnot aloitin kaksi kertaa. Pari vuotta meni aina hyvin, sitten keskeytin. Ilman nousuja ja laskuja tunsin olevani näkymätön, hädin tuskin olemassa.

OLIN VIISIVUOTIAS, kun muistan olleeni ensimmäisen kerran tyytymätön itseeni.

Istuin päiväkodin ruokapöydässä. Penkki oli niin korkea, etteivät pienet jalkani mahtuneet pöydän ja penkin väliin. Ajattelin olevani liian iso.


”Lentoon lähdössä noin viisivuotias pääsiäisnoita.”

Meillä oli tavallinen, onnellinen perhe, äiti, isä ja kolme tytärtä. Asuimme maatilalla Mustasaaressa, kotipihassa oli lehmiä ja kanoja.

Olin kiltti lapsi, tein kaiken mitä pyydettiin. Koulussa sain  kymppejä kaikesta muusta paitsi liikunnasta. Siitä sain kutosen. Huono numero hävetti hirveästi.

Tunsin itseni kömpelöksi, mutta lihavaksi minua ei moittinut kukaan. Kymmenvuotiaana aloin kuitenkin laihduttaa. Ajattelin, että jos laihdun tarpeeksi, paha oloni menee pois. 14-vuotiaana jouduin sairaalaan anoreksian vuoksi.

Sairaalassa minulle hoettiin, että haen laihduttamisella vain huomiota. Tunsin itseni kamalan itsekkääksi.

”13-vuotiaana harrastin jalkapalloa. Anoreksia hallitsi jo elämääni.”

En tiedä vieläkään, miksi juuri minä sairastuin. Ehkä syytä ei edes ole. Ehkä minä vain synnyin tällaiseksi.

Terapiassa syitä on etsitty lapsuudestani. Traumoja ei ole löytynyt, sillä niitä ei ole.

Äiti ja isä ovat aina tehneet parhaansa. He ovat hakeneet minut kotiin joka kerta, kun olen ollut pohjalla. Olen siitä suunnattoman kiitollinen. Voin vain kuvitella, miten raskasta heidän on ollut uskoa minuun ja aina pettyä.

ENSIMMÄISEN JUOPPOHULLUUSKOHTAUKSEN sain 26-vuotiaana. Juoppohulluus eli delirium tremens on hengenvaarallinen, tajuntaa hämärtävä tila, joka johtuu vieroitusoireista.

Aloin kuulla ääniä. Tärisin. Päätin lähteä bussilla vanhempieni luo, mutta jalkani eivät kantaneet pysäkille.

Silloinkin äiti ja isä tulivat apuun, hakivat minut kotoani Turusta ja veivät kuntoutukseen. Siellä kukaan ei selittänyt minulle, mitä riippuvuusajattelu on. Juomisen lopetin silti.

Muutin uudelle paikkakunnalle ja sain töitä laboratoriosta. Ulospäin elin superterveellistä elämää. Saatoin käydä kuntosalilla kolme kertaa päivässä ja juosta iltaisin 20 kilometrin lenkin. Samalla tein 12-tuntista työpäivää.

”Yksikään alkoholisti ei ole mielestään tyypillinen alkoholisti. Jokainen pitää itseään erikoistapauksena.”

Työkaverini ihastelivat, kuinka kurinalainen ja ahkera olen. Itsekseni ihmettelin, miksi voin silti huonosti, vaikka en edes juonut.

Syömishäiriöni paheni. Aina kun stressaannuin, annoin itselleni luvan ahmia. Paras hetki oli se, kun tiesin, että pian saisin antaa periksi ja repsahtaa. Kun mässäily sitten alkoi, hyvän olon tunne katosi.

Olin juomatta mutta yhtä sairas kuin juodessani. Riippuvuuden kohde vain oli vaihtunut.

”Oli helpompi myöntää, että olen masentunut kuin että olen juoppo.”

Olin raittiina lähes viisi vuotta. Sitten lähdin tutkijavaihtoon Ruotsiin. Siellä asiat eivät sujuneet kuten toivoin. Aloin taas juoda.

Äiti ja isä lensivät hakemaan minut kotiin. Katseesta näin, että heidän toivonsa alkoi loppua.

”En voinut olla mielestäni alkoholisti, koska olin hyvä työssäni. En voinut olla alkoholisti, koska urheilin.”

YKSIKÄÄN ALKOHOLISTI ei ole mielestään tyypillinen alkoholisti. Jokainen pitää itseään erikoistapauksena. Niin pidin minäkin.

En voinut olla mielestäni alkoholisti, koska olin hyvä työssäni. En voinut olla alkoholisti, koska urheilin paljon.

Koska olin biokemisti, toivoin koko ajan löytäväni jonkin lääkkeen, joka pelastaisi minut. Kuvittelin, että kunhan lääkärit keksivät sen yhden oikean pillerin, kaikki muuttuisi hyväksi. Siihen asti vain odottelisin.

Hain myös diagnoosia, joka selittäisi kaikki ongelmani. Masennusdiagnoosin lisäksi minulla epäiltiin muun muassa psykoottista masennusta, persoonallisuushäiriötä ja impulssihäiriötä.

”Työpaikallani laboratoriossa olin niin humalassa, että minun oli kuljettava työkavereitteni perässä, jotta löytäisin pukuhuoneeseen. Olin kuin robotti.”

Jokainen uusi diagnoosi antoi minulle uuden syyn juoda.

Tuntui jotenkin fiinimmältä olla persoonallisuushäiriöinen kuin alkoholisti. Oli helpompi myöntää, että olen masentunut kuin että olen juoppo.

Yksikään lääkäri ei sanonut, että ongelmani voisi olla hoitamaton alkoholismi. Kukaan ei sanonut, että voisin joskus parantua.

tapasin miehen, johon rakastuin. Menimme naimisiin kesällä 2009, ja seuraavana kesänä syntyi Olivia.

Minulla oli hyvä mies ja lapsi, jota rakastin enemmän kuin mitään. Silti juominen jatkui. Häpesin ja join.

Tyttäremme oli kaksivuotias, kun mieheni vuonna 2013 kuoli  syöpään. Kolaus oli minulle niin kova, että elämänhallintani katosi lopullisesti. Työpaikallani laboratoriossa olin niin humalassa, että minun oli kuljettava työkavereitteni perässä, jotta löytäisin pukuhuoneeseen. Olin kuin robotti, pelkkä kuori.

”Olin epätoivoisesti yrittänyt olla erikoinen. Oli valtava helpotus tajuta, että olen tavallinen.”

Päädyin  puoleksi vuodeksi psykiatriseen sairaalaan. Siksi ajaksi Olivia muutti vanhempieni luokse. Kun olin lähdössä sairaalasta, luokseni tuli hoitaja, joka oli käynyt päihde­luennolla. Hän piti minulle kuuden tunnin puhuttelun.

Hoitaja sanoi, että olin päihderiippuvainen. Voisin kuulemma tehdä asialle itse jotain.

Raivostuin. Hoitaja kesti raivoni. Hän pysyi vierelläni ja sanoi: Tämän päivän tulet muistamaan aina.

Hän oli oikeassa. Se oli ensimmäinen raitis päiväni.

Ymmärsin, että minun on ihan oikeasti alettava hoitaa itseäni. Ei käymällä lenkillä tai syömällä terveellisesti vaan muuttamalla ajattelutapaani.

Hakeuduin vertaistukiryhmään. Siellä olin tavallinen juoppo, alkoholisti muiden alkoholistien joukossa. Sairastamme samaa sairautta.

Olin epätoivoisesti yrittänyt olla erikoinen, mutta oli valtava helpotus tajuta, että olen tavallinen. En tuntenutkaan itseäni mitättömäksi vaan ehjäksi ja arvokkaaksi.

Otin tavakseni hiljentyä aamuisin. Huomasin, että minuutinkin mietiskely rauhoitti mieltä. Mietiskelen yhä joka aamu, vaikka hampaita pestessäni, jos en muuten ehdi.

Ymmärsin, että koska en pystynyt itse hallitsemaan elämää, minun oli alettava luottaa siihen, että elämä kantaa. On uskottava itseä korkeampaan voimaan. Se voi olla vertaistukiryhmä, universumi, Jumala, luonto, mitä tahansa.


Viktorin isä Stig kuuluu tiiviisti perheeseen, vaikka pari ei yhdessä asukaan.

ALKOHOLISMI JA SYÖMISHÄIRIÖ ovat hengenvaarallisia tauteja, mutta molemmista voi toipua. Toivoa on aina.

Enää en ota paineita syömisestä. Syön normaalia kotiruokaa ja otan korvapuustin, kun tekee mieli. Liikunnaksi riittää, että käyn kävelyllä ja puistossa lasten kanssa. Enempään ei juuri nyt tarvitse pystyä.

Olen uudessa hyvässä parisuhteessa, ja kaksi vuotta sitten siitä syntyi Olivialle ihana pikkuveli, Viktor.

Juomisvuosinani kuvittelin aina tietäväni, miten läheisteni pitäisi elää. Mitä pahemmassa kaaoksessa oma elämäni oli, sitä innokkaammin neuvoin muita. Enää en.

”Olen oppinut, että elämä ei ole kilpailu. En voi koskaan olla paras enkä huonoin. Olen aina siinä välissä.”

Raitistuttuani myös kateuteni muita kohtaan katosi. Kestän viimein senkin, että teen välillä virheitä.

Enää en välitä, saanko nimeäni yhteenkään bioke­mian tutkimusartikkeliin. Vain sillä on merkitystä, että suhteeni läheisiini ja itseeni ovat kunnossa. Myös uusi työni päihdeklinikan vertaisohjaajana on tärkeä ja tuntuu mielekkäältä.

Olen oppinut, että elämä ei ole kilpailu. En voi koskaan olla paras enkä huonoin. Olen aina siinä välissä.

Mahtavinta on, että jaksan nykyään istua lattialla ja leikkiä lasteni kanssa. Istun vain ja katson heitä, enkä halua mihinkään muualle.

Tyytyväisyys on ihmeellinen tunne.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2017.

Vierailija

Alkoholismista ja syömishäiriöstä toipunut Nina, 39: ”Join itseni humalaan ja lähdin töihin”

Apua kaipaava kirjoitti: Kiitos tästä. Kyynel silmin kirjoittaa oman alkoholisminsa itselleen tunnustava, muilta salaava, 41-vuotias nainen, jolla elämän pitäisi olla kaikin puolin hyvin, mutta jonka alkoholiriippuvuus kehittyi vuodessa, vuosi sitten. Juon vain illalla ja neljä annosta ilta, mutta viimeisten 10kk aikana on vain kaksi iltaa että en ole tuota määrää juonut. Pystyt lopettamaan, kun vain teet päätöksen. Join itse joskus joka ilta 2-4 annosta. Lopetin, kun sain lapsen. Lopetin vielä...
Lue kommentti
Apua kaipaava

Alkoholismista ja syömishäiriöstä toipunut Nina, 39: ”Join itseni humalaan ja lähdin töihin”

Kiitos tästä. Kyynel silmin kirjoittaa oman alkoholisminsa itselleen tunnustava, muilta salaava, 41-vuotias nainen, jolla elämän pitäisi olla kaikin puolin hyvin, mutta jonka alkoholiriippuvuus kehittyi vuodessa, vuosi sitten. Juon vain illalla ja neljä annosta ilta, mutta viimeisten 10kk aikana on vain kaksi iltaa että en ole tuota määrää juonut.
Lue kommentti