Kirjailija Anna Krogerus kuuli kaverinsa suusta sammakon, jota on ollut vaikea unohtaa.
"Olet harmain henkilö, jonka koskaan olen tavannut."
Opiskelutoverin sanoissa ei ole ilkeyttä, se on vilpitön havainto.
En ehdi letkauttaa takaisin mitään nasevaa. Kuten: "Säkin olet mun mielestä aina ollut aika beige."
Ei tule myöskään kysyttyä, mitä harmaa hänelle merkitsee tai näkeekö hän ihmiset noin yleensäkin väreinä. Sujahdan lounaslinjastolle ja keskityn vihannesten noukkimiseen.
"Harmain henkilö, jonka koskaan olen tavannut."
Ei tuosta nyt ainakaan kovin täräyttävää mainosta teokselleen saisi. "Näe harmaimman koskaan kohtaamasi kirjailijan uutuus!" "Ratkihauska komedia harmaudesta."
No, siinä on jo jotain, se kuuluisa ristiriita ainakin. Vai tarkoittiko kaveri sittenkin vain päivän vaatekertaa ja harmaita hiuksiani?
KAIKKIA LAUSEITA EI vain unohda. Usein ne ovat sellaisia, joilla joku pyrkii määrittelemään minut. Astuu rajan yli kysymättä lupaa.
Miksi en sitten vetänyt rajaa? Miksi en vastannut niin kuin asia oli:
"Tuo mitä sanoit ei tuntunut hyvältä. Olen hämmentynyt. Mitä tarkoitat?"
Luultavasti olisi syntynyt kiinnostava keskustelu. Kuolematon sammakko olisi haihtunut savuna ilmaan yhdessä häpeäni kanssa, enkä istuisi tässä kuuden vuoden kuluttua kirjoittamassa siitä kolumnia. Miksi on niin vaikeaa puhua totta?
Täydellinen vastaus välähtää mieleen juuri sillä hetkellä, kun tilanne on ohi. Joskus vasta vuoden kuluttua. Tai kuuden vuoden.
Ensimmäinen mieleeni nouseva vastaus on, että totta puhuessani asetan itseni alttiiksi, tulen haavoittuvaksi. Totuudelleni voidaan nauraa, ja sille voidaan kääntää selkä. Se pelottaa, vaikka kokemuksesta tiedän, että totta puhuessani olen turvassa. Silloin maailma asettuu kohdalleen ja toisten ihmisten reaktiot kertovat heistä, eivät minusta. Totuus tekee vapaaksi.
TODEN PUHUMINEN ei itse asiassa ole ollenkaan vaikeaa. Sehän on ihanaa. Tuntuu helpottavalta tietää, mikä on minulle totta, ja ilmaista se.
Totuuden voi sanoa aivan rauhassa. Se ei ole hyökkäys, puolustus tai väistö. Tyhjän täyttämistä se ei myöskään ole. Eikä hyväksynnän hakemista. Totuus on aina yksinkertainen, kun sinne asti pääsee. Vaikeaa on totuuden tavoittaminen.
Arkipäivän lukuisat tilanteet vilahtelevat ohi, niiltä suojaavat puolustusreaktiot pamahtelevat tottumuksen voimasta päälle. Usein on mahdotonta ehtiä kokea mitään totuudestaan.
Sanat jättävät jälkiä maailmaan. Myös sanat ovat tekoja.
Lisäksi ihminen on monimutkainen. Kun tavoittaa sisältään jotain, sen alta alkaa kuultaa jotain aivan muuta, ja sen alla häämöttää vielä jotakin, ja vielä...
Miten kaiken sisällään kuohuvan ehtisi kohdata, saati saada sanoiksi? Täydellinen vastaus välähtää mieleen juuri sillä hetkellä, kun tilanne on ohi. Joskus vasta vuoden kuluttua. Tai kuuden vuoden.
Entäpä jos ottaisi tavaksi tietoisesti muistella niitä hyviä asioita, joita on saanut kanssaihmisiltään kuulla?
Ketään suomalaista ei liene viisasta yllyttää puhumattomuuteen. Kaiken avautumisen, päivittämisen ja jakamisen keskellä tuntuu kuitenkin tärkeältä muistaa myös vaitiolo, sanomatta jättäminen, sanojen alla liikahtelevan totuuden kuulostelu. Sanat jättävät jälkiä maailmaan. Myös sanat ovat tekoja.
Entäpä jos ottaisi tavaksi tietoisesti muistella niitä hyviä asioita, joita on saanut kanssaihmisiltään kuulla? Entä jos ihan oikeasti ottaisi vastaan myös hyvän, ehkä jopa laittaisi sen eteenpäin?
Mitäs sammakot siihen sanoisivat?
