Ari Dalhberg kohtasi ensin kuoleman ja sitten elämän:

Ari Dahlberg päätti, ettei kuole syöpään. Mitä sitten tapahtui, oli yllätys.

"Olen aina ollut impulsiivinen persoona, siksi kai sairautenikin piti tulla puun takaa. Olin käynyt aamulla rutiinitarkastuksessa työterveydessä. Pidin itseäni perusterveenä 31-vuotiaana miehenä. Minulla oli hyvä työpaikka suuhygienistinä Turussa ja elämä edessä yhdessä avovaimon kanssa.

Söin kiireessä aamupalaa, sillä kahdeltatoista oli tulossa ensimmäinen ­asiakas. Yhdeltätoista kännykkä soi. Työterveydestä soitettiin: hemoglobiinitulokseni olivat hälyttävän alhaiset. Olisi parasta, että lähtisin lisätutkimuksiin Turun yliopistolliseen keskussairaalaan niin pian kuin mahdollista.

Hyppäsin saman tien taksiin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Alustavat tulokset varmistuivat iltapäivällä. Minulla oli joko imusolmukesyöpä tai akuutti leukemia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Fyysisesti olin sen verran hyväkuntoinen, että sain lähteä yöksi kotiin. Kun kävelin ulos sairaalasta, käytävä tuntui musertavan pitkältä, pimeältä tunnelilta. Taksimatkalla kotiin katsoin auton ikkunasta tuttuja maisemia kuin hidastettua elokuvaa. Olin saanut kuolemantuomion ja aloin heti nähdä elämäni eri valossa kuin ennen.

Seuraava päivä oli ystävänpäivä. Saavuin aikaisin aamulla veritautien osastolle ja pukeuduin sinisiin sairaalavaatteisiin. Diagnoosiksi varmistui akuutti lymfaattinen leukemia. Aikuisilla se luokitellaan korkean riskin taudiksi, jossa on vain 25–30 prosentin selviämismahdollisuus perinteisellä sytostaattihoidolla.

Hoito piti aloittaa heti, sillä hoitamattomana tauti saattaisi tappaa kahdessa viikossa. Huonoista vaihtoehdoista minulle parhaaksi katsottiin kantasolusiirto, joka vaatisi paitsi sopivan luovuttajan myös rajut sytostaattihoidot ennen siirtoa. Tauti pitäisi saada kuriin, jotta siirtoa voitaisiin edes harkita.

Lisäksi tarvitsin sädehoitoa koko kehoon, sillä syöpäsoluja oli veressäni päästä varpaisiin. Veritautien ylilääkäri Kari Remes sanoi suoraan, että jos tauti ei tapa, niin hoito voi tappaa. Totesin, että minähän en aio kuolla tähän.

Elämässä kiinni

Ensin toivoin, että saisin elää ennustetut kaksi kuukautta. Kun kaksi kuukautta oli mennyt, aloin unelmoida puolesta vuodesta.

Heti hoitojen alussa tehtiin selväksi, että vahvat sytostaatit vaurioittavat sperman laatua niin paljon, että mikäli hedelmöitys joskus tapahtuisi, olisivat lapset jotenkin poikkeavia. Sain purkin käteen ja mahdollisuuden tallettaa vielä terveitä siittiöitä tulevaisuutta varten. Kuolema oli kuitenkin vahvemmin läsnä kuin mahdollinen isyys. Palautin purkin yhtä tyhjänä kuin olin sen saanutkin.

Puolen vuoden intensiivisen hoitojakson jälkeen pääsin kotiin. Olin edelleen sairaalan kirjoilla ja kävin päivittäin kontrolleissa. Se oli vaikeinta aikaa, sillä en tiennyt, olinko tervehtymässä vai kuolemassa. Mittasin lämpöäni kolmisenkymmentä kertaa päivässä. En saanut aluksi käydä missään, jotta ei tulisi infektioita. 

Halusin takaisin töihin niin pian kuin mahdollista, ja lääkärien vastustelusta huolimatta menin töihin hoitamaan hampaita noin vuosi sairastumiseni jälkeen. Samoihin aikoihin erosimme avovaimoni kanssa ystävinä.

Muutaman kuukauden päästä minulle tarjottiin työpaikkaa Mäntästä. Ensin kieltäydyin. Ajattelin, että jos tarvitsen vielä hoitoja, niin Turussa olisi TYKS ja sen huippuosaaminen.  Jäin kuitenkin miettimään tarjousta ja soitin tutuksi tulleelle ylilääkäri Remekselle. Hän totesi, että parhaiten ovat pärjänneet ne, jotka eivät ole kasvaneet sairaalan kivijalkaan kiinni. Muutin Mänttään.

Elämän U-käännös

Uudessa työpaikassani kiinnitin huomiota miellyttävään ja kauniiseen hammashoitajaan Anuun. Juttelimme paljon. Anu eli avioerovaihetta, ja hänellä oli kaksi poikaa, kaksivuotias Hugo ja viisivuotias Leevi.

Suhteemme vakiintui nopeasti, ja poikiin tutustumista halusin miettiä tarkasti. Juttelin heille ensin puhelimessa. Yhden työpäivän päätteeksi ajoin sitten Virroille Anun luokse.

Pojat katsoivat televisiota. Asetuin istumaan pienelle lasten sohvalle, ja hetken päästä Hugo tepasteli viereeni. Meidän suhteemme alkoi siitä. Leevi totesi saman päivän iltana, että koska minulla on pitkä kotimatka, niin voisin hänen puolestaan jäädä heille yöksi.

Olihan se mullistava elämänmuutos. Luovuin vapaudestani ja otin valtavan vastuun harteilleni. En ollut tavoitellut suhdetta, se vain tapahtui. En ollut haikaillut menetetyn isyyden perään, ja nyt kuvioissa oli kaksi lasta. Elämä oli taas muuttanut suuntaansa.

Pojat hyväksyivät minut nopeasti osaksi arkeaan. Leevi alkoi piirtää päiväkodissa perheestään kuvia, joihin ilmestyi mies nimeltä Artsu. Minulta vei kuitenkin kuukausia löytää oma paikkani. Olihan se melkoista opettelua olla yhtäkkiä mukana perheen arjessa. Koko ajan oli kauhea meteli ja häly, ja aina joku tarvitsi jotain. 

Pelleily saa riittää

Anun eroprosessi oli kestänyt pitkään. Tämä näkyi pojissa erityisesti niin, että nukkumaanmeno ja hoitoonlähtö olivat yhtä mekkalaa.

Aluksi en uskaltanut puuttua kasvatukseen. Olihan minulla pelissä paljon: tuore suhde Anuun, suhde lapsiin, lasten biologiseen isään, uusiin sukulaisiin.   Sitten yhtenä aamuna join teetä ja luin lehteä ja kuuntelin. Hoitoonlähtö oli yhtä sirkusta, kiukuttelua ja huutoa ja päätin, että nyt tämä pelleily saa riittää. Nousin ja sanoin sen ääneen. Pojat tottelivat. 

Myöhemmin Anu kertoi olevansa hyvillään, että olin ottanut ohjat. Linjasimme yhteisiksi kasvatustavoitteiksemme, että huusholliin on saatava perusjärjestys ja kunnioitus vanhempia kohtaan takaisin. Tuntui hyvältä, että minuun luotettiin.

Oman paikan löytäminen helpottui, kun ostimme yhdessä Anun omakotitalon ja menimme puolitoista vuotta tapaamisemme jälkeen naimisiin. Perhe alkoi tuntua omalta ja talo kodilta.

Hyvä isäpuoli

Roolini on tietyllä tavalla epäselvä: en ole lasten isä, mutta olen mukana arjessa. Pyrin olemaan pojille turvallinen aikuinen, hyvä isäpuoli.

Totta kai välillä tulee ”mitä jos tämä olisikin oma” -ajatuksia, sillä kun lapset eivät ole omia, minulla ei ole juridisia oikeuksia puuttua asioihin. Se on ainainen haaste. Täytyy vain nöyrtyä ja hyväksyä, että jokainen aikuinen toimii lasten kanssa omalla tavallaan. Toisaalta, kun tiedän, että en voi saada omia lapsia, olen vapaampi näiden lasten kanssa.

Hugo ja Leevi ovat minulle niin omia kuin vain voivat. Olen naimissa heidän äitinsä kanssa, ja sitä kautta he ovat jonkin verran myös minun lapsiani. Olemme paljon yhdessä, käymme ratsastamassa, matkustelemme ja ihmettelemme fysiikan lakeja. Viime kesänä tutkimme, miten lasin avulla saa tulen syttymään.

Nautin, kun saan jakaa lasten tärkeitä hetkiä. Olen nähnyt, miten pojat ovat oppineet uimaan ja ajamaan pyörällä ja miten Leevi on oppinut lukemaan. Minun on helppo sanoa, että rakastan poikia.

Elämä jatkoajalla

Kantasolusiirrosta on nyt viisi vuotta. Viime kesänä sain vakuutusyhtiöltä henkivakuutuksen, jota pidän eräänlaisena virallisena todisteena siitä, että minut luokitellaan terveeksi. 
Seuranta on yhä tiukkaa, sillä rajujen hoitojen vuoksi jonkin toisen syövän puhkeaminen on hyvin mahdollista. Käyn neljästi vuodessa testeissä.

En pelkää tulevaisuutta, eikä mennyt sairauteni harmita minua. Olen kääntänyt sen voimavaraksi. Ajattelen kokemustani äärimmäisen jännittävänä matkana huippulääketieteeseen. Koska olen itse ollut hoidettavana, osaan asettua työssäni potilaan rooliin uudella tavalla ja kuunnella heitä entistä herkemmin.

Olen kertonut avoimesti sairaudestani. Monilla potilaillani on ollut syöpä tai he sairastavat sitä parhaillaan. Silloin voin olla vertaistukena. Välillä jonkun kanssa on käytetty koko vastaanottoaika keskustelemiseen. Syöpäpotilaan pään pysyminen kasassa on minusta tärkeämpää kuin kulmahampaan lohkeaman korjaus.

Jatkoaikalaisena toivon, että saisin keikkua täällä mahdollisimman pitkään. Olen näiden viiden vuoden aikana saanut kaiken, mitä elämältä toivon: olen elossa, minulla on hyvä työ ja oma perhe. Toivon, että onnistuisin säilyttämään mahdollisimman turvallisen ja luottamuksellisen suhteen poikiin eri ikävaiheissa. 

Haluan nykyään keskittyä minulle tärkeisiin asioihin. Toivon, että osaisin välittää samaa elämänasennetta Hugolle ja Leeville. Viime aikoina he ovat olleet kiinnostuneita avaruudesta. Löysin kätköistäni kaukoputken, ja olisi mukavaa tehdä matka observatorioon. En kuitenkaan suunnittele elämää kovin pitkälle. Loppujen lopuksi meillä on vain tämä päivä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2013.

 

Vaimon kirje Arille

Rakas Ari!

Oli hienoa nähdä, miten nopeasti luottamus sinun ja poikien välille syntyi. Aina ei ole helppoa, mutta tiukoistakin paikoista on selvitty ja koettelemukset ovat vain vahvistaneet suhdettamme entisestään.

Positiivisuutesi ja iloinen elämänasenteesi auttaa monissa tilanteissa. Olen oppinut sinulta elämään hetkessä ja olemaan murehtimatta turhasta. Välillä pelko syövän uusiutumisesta hiipii mieleen, mutta sen ajatuksen kanssa on oppinut elämään. Onni löytyy tästä päivästä ja arjen pienistä hetkistä!

Vaimosi Anu

Sisältö jatkuu mainoksen alla