Ari Dalhberg kohtasi ensin kuoleman ja sitten elämän:

Ari Dahlberg päätti, ettei kuole syöpään. Mitä sitten tapahtui, oli yllätys.

"Olen aina ollut impulsiivinen persoona, siksi kai sairautenikin piti tulla puun takaa. Olin käynyt aamulla rutiinitarkastuksessa työterveydessä. Pidin itseäni perusterveenä 31-vuotiaana miehenä. Minulla oli hyvä työpaikka suuhygienistinä Turussa ja elämä edessä yhdessä avovaimon kanssa.

Söin kiireessä aamupalaa, sillä kahdeltatoista oli tulossa ensimmäinen ­asiakas. Yhdeltätoista kännykkä soi. Työterveydestä soitettiin: hemoglobiinitulokseni olivat hälyttävän alhaiset. Olisi parasta, että lähtisin lisätutkimuksiin Turun yliopistolliseen keskussairaalaan niin pian kuin mahdollista.

Hyppäsin saman tien taksiin.

Alustavat tulokset varmistuivat iltapäivällä. Minulla oli joko imusolmukesyöpä tai akuutti leukemia.

Fyysisesti olin sen verran hyväkuntoinen, että sain lähteä yöksi kotiin. Kun kävelin ulos sairaalasta, käytävä tuntui musertavan pitkältä, pimeältä tunnelilta. Taksimatkalla kotiin katsoin auton ikkunasta tuttuja maisemia kuin hidastettua elokuvaa. Olin saanut kuolemantuomion ja aloin heti nähdä elämäni eri valossa kuin ennen.

Seuraava päivä oli ystävänpäivä. Saavuin aikaisin aamulla veritautien osastolle ja pukeuduin sinisiin sairaalavaatteisiin. Diagnoosiksi varmistui akuutti lymfaattinen leukemia. Aikuisilla se luokitellaan korkean riskin taudiksi, jossa on vain 25–30 prosentin selviämismahdollisuus perinteisellä sytostaattihoidolla.

Hoito piti aloittaa heti, sillä hoitamattomana tauti saattaisi tappaa kahdessa viikossa. Huonoista vaihtoehdoista minulle parhaaksi katsottiin kantasolusiirto, joka vaatisi paitsi sopivan luovuttajan myös rajut sytostaattihoidot ennen siirtoa. Tauti pitäisi saada kuriin, jotta siirtoa voitaisiin edes harkita.

Lisäksi tarvitsin sädehoitoa koko kehoon, sillä syöpäsoluja oli veressäni päästä varpaisiin. Veritautien ylilääkäri Kari Remes sanoi suoraan, että jos tauti ei tapa, niin hoito voi tappaa. Totesin, että minähän en aio kuolla tähän.

Elämässä kiinni

Ensin toivoin, että saisin elää ennustetut kaksi kuukautta. Kun kaksi kuukautta oli mennyt, aloin unelmoida puolesta vuodesta.

Heti hoitojen alussa tehtiin selväksi, että vahvat sytostaatit vaurioittavat sperman laatua niin paljon, että mikäli hedelmöitys joskus tapahtuisi, olisivat lapset jotenkin poikkeavia. Sain purkin käteen ja mahdollisuuden tallettaa vielä terveitä siittiöitä tulevaisuutta varten. Kuolema oli kuitenkin vahvemmin läsnä kuin mahdollinen isyys. Palautin purkin yhtä tyhjänä kuin olin sen saanutkin.

Puolen vuoden intensiivisen hoitojakson jälkeen pääsin kotiin. Olin edelleen sairaalan kirjoilla ja kävin päivittäin kontrolleissa. Se oli vaikeinta aikaa, sillä en tiennyt, olinko tervehtymässä vai kuolemassa. Mittasin lämpöäni kolmisenkymmentä kertaa päivässä. En saanut aluksi käydä missään, jotta ei tulisi infektioita. 

Halusin takaisin töihin niin pian kuin mahdollista, ja lääkärien vastustelusta huolimatta menin töihin hoitamaan hampaita noin vuosi sairastumiseni jälkeen. Samoihin aikoihin erosimme avovaimoni kanssa ystävinä.

Muutaman kuukauden päästä minulle tarjottiin työpaikkaa Mäntästä. Ensin kieltäydyin. Ajattelin, että jos tarvitsen vielä hoitoja, niin Turussa olisi TYKS ja sen huippuosaaminen.  Jäin kuitenkin miettimään tarjousta ja soitin tutuksi tulleelle ylilääkäri Remekselle. Hän totesi, että parhaiten ovat pärjänneet ne, jotka eivät ole kasvaneet sairaalan kivijalkaan kiinni. Muutin Mänttään.

Elämän U-käännös

Uudessa työpaikassani kiinnitin huomiota miellyttävään ja kauniiseen hammashoitajaan Anuun. Juttelimme paljon. Anu eli avioerovaihetta, ja hänellä oli kaksi poikaa, kaksivuotias Hugo ja viisivuotias Leevi.

Suhteemme vakiintui nopeasti, ja poikiin tutustumista halusin miettiä tarkasti. Juttelin heille ensin puhelimessa. Yhden työpäivän päätteeksi ajoin sitten Virroille Anun luokse.

Pojat katsoivat televisiota. Asetuin istumaan pienelle lasten sohvalle, ja hetken päästä Hugo tepasteli viereeni. Meidän suhteemme alkoi siitä. Leevi totesi saman päivän iltana, että koska minulla on pitkä kotimatka, niin voisin hänen puolestaan jäädä heille yöksi.

Olihan se mullistava elämänmuutos. Luovuin vapaudestani ja otin valtavan vastuun harteilleni. En ollut tavoitellut suhdetta, se vain tapahtui. En ollut haikaillut menetetyn isyyden perään, ja nyt kuvioissa oli kaksi lasta. Elämä oli taas muuttanut suuntaansa.

Pojat hyväksyivät minut nopeasti osaksi arkeaan. Leevi alkoi piirtää päiväkodissa perheestään kuvia, joihin ilmestyi mies nimeltä Artsu. Minulta vei kuitenkin kuukausia löytää oma paikkani. Olihan se melkoista opettelua olla yhtäkkiä mukana perheen arjessa. Koko ajan oli kauhea meteli ja häly, ja aina joku tarvitsi jotain. 

Pelleily saa riittää

Anun eroprosessi oli kestänyt pitkään. Tämä näkyi pojissa erityisesti niin, että nukkumaanmeno ja hoitoonlähtö olivat yhtä mekkalaa.

Aluksi en uskaltanut puuttua kasvatukseen. Olihan minulla pelissä paljon: tuore suhde Anuun, suhde lapsiin, lasten biologiseen isään, uusiin sukulaisiin.   Sitten yhtenä aamuna join teetä ja luin lehteä ja kuuntelin. Hoitoonlähtö oli yhtä sirkusta, kiukuttelua ja huutoa ja päätin, että nyt tämä pelleily saa riittää. Nousin ja sanoin sen ääneen. Pojat tottelivat. 

Myöhemmin Anu kertoi olevansa hyvillään, että olin ottanut ohjat. Linjasimme yhteisiksi kasvatustavoitteiksemme, että huusholliin on saatava perusjärjestys ja kunnioitus vanhempia kohtaan takaisin. Tuntui hyvältä, että minuun luotettiin.

Oman paikan löytäminen helpottui, kun ostimme yhdessä Anun omakotitalon ja menimme puolitoista vuotta tapaamisemme jälkeen naimisiin. Perhe alkoi tuntua omalta ja talo kodilta.

Hyvä isäpuoli

Roolini on tietyllä tavalla epäselvä: en ole lasten isä, mutta olen mukana arjessa. Pyrin olemaan pojille turvallinen aikuinen, hyvä isäpuoli.

Totta kai välillä tulee ”mitä jos tämä olisikin oma” -ajatuksia, sillä kun lapset eivät ole omia, minulla ei ole juridisia oikeuksia puuttua asioihin. Se on ainainen haaste. Täytyy vain nöyrtyä ja hyväksyä, että jokainen aikuinen toimii lasten kanssa omalla tavallaan. Toisaalta, kun tiedän, että en voi saada omia lapsia, olen vapaampi näiden lasten kanssa.

Hugo ja Leevi ovat minulle niin omia kuin vain voivat. Olen naimissa heidän äitinsä kanssa, ja sitä kautta he ovat jonkin verran myös minun lapsiani. Olemme paljon yhdessä, käymme ratsastamassa, matkustelemme ja ihmettelemme fysiikan lakeja. Viime kesänä tutkimme, miten lasin avulla saa tulen syttymään.

Nautin, kun saan jakaa lasten tärkeitä hetkiä. Olen nähnyt, miten pojat ovat oppineet uimaan ja ajamaan pyörällä ja miten Leevi on oppinut lukemaan. Minun on helppo sanoa, että rakastan poikia.

Elämä jatkoajalla

Kantasolusiirrosta on nyt viisi vuotta. Viime kesänä sain vakuutusyhtiöltä henkivakuutuksen, jota pidän eräänlaisena virallisena todisteena siitä, että minut luokitellaan terveeksi. 
Seuranta on yhä tiukkaa, sillä rajujen hoitojen vuoksi jonkin toisen syövän puhkeaminen on hyvin mahdollista. Käyn neljästi vuodessa testeissä.

En pelkää tulevaisuutta, eikä mennyt sairauteni harmita minua. Olen kääntänyt sen voimavaraksi. Ajattelen kokemustani äärimmäisen jännittävänä matkana huippulääketieteeseen. Koska olen itse ollut hoidettavana, osaan asettua työssäni potilaan rooliin uudella tavalla ja kuunnella heitä entistä herkemmin.

Olen kertonut avoimesti sairaudestani. Monilla potilaillani on ollut syöpä tai he sairastavat sitä parhaillaan. Silloin voin olla vertaistukena. Välillä jonkun kanssa on käytetty koko vastaanottoaika keskustelemiseen. Syöpäpotilaan pään pysyminen kasassa on minusta tärkeämpää kuin kulmahampaan lohkeaman korjaus.

Jatkoaikalaisena toivon, että saisin keikkua täällä mahdollisimman pitkään. Olen näiden viiden vuoden aikana saanut kaiken, mitä elämältä toivon: olen elossa, minulla on hyvä työ ja oma perhe. Toivon, että onnistuisin säilyttämään mahdollisimman turvallisen ja luottamuksellisen suhteen poikiin eri ikävaiheissa. 

Haluan nykyään keskittyä minulle tärkeisiin asioihin. Toivon, että osaisin välittää samaa elämänasennetta Hugolle ja Leeville. Viime aikoina he ovat olleet kiinnostuneita avaruudesta. Löysin kätköistäni kaukoputken, ja olisi mukavaa tehdä matka observatorioon. En kuitenkaan suunnittele elämää kovin pitkälle. Loppujen lopuksi meillä on vain tämä päivä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2013.

 

Vaimon kirje Arille

Rakas Ari!

Oli hienoa nähdä, miten nopeasti luottamus sinun ja poikien välille syntyi. Aina ei ole helppoa, mutta tiukoistakin paikoista on selvitty ja koettelemukset ovat vain vahvistaneet suhdettamme entisestään.

Positiivisuutesi ja iloinen elämänasenteesi auttaa monissa tilanteissa. Olen oppinut sinulta elämään hetkessä ja olemaan murehtimatta turhasta. Välillä pelko syövän uusiutumisesta hiipii mieleen, mutta sen ajatuksen kanssa on oppinut elämään. Onni löytyy tästä päivästä ja arjen pienistä hetkistä!

Vaimosi Anu

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."