Arttu Wiskari käy viihdyttämässä lapsia äitinsä Merja Lehtosen iltapäiväkerhoissa. Joskus Arttu tulee äidille kylään katsomaan formuloita ja syömään formulapannua: uunipellillä kypsytettyä liha-perunapaistosta.
Arttu Wiskari käy viihdyttämässä lapsia äitinsä Merja Lehtosen iltapäiväkerhoissa. Joskus Arttu tulee äidille kylään katsomaan formuloita ja syömään formulapannua: uunipellillä kypsytettyä liha-perunapaistosta.

Merja Lehtonen jaksoi tarjota aina uusia mahdollisuuksia, kun poika Arttu Wiskari etsi omaa juttuaan.

Merja:

"Syyskuussa 30 vuotta sitten espoolaisessa­ Jorvin sairaalassa oli kätilönä nuori mies. Hän tiesi, että meillä oli kaksi tyttöä, ja hehkutti Artun syntyessä: ’Tuleeko täältä tyttö vai se kauan kaivattu... poika!’ Poika tuli, ja iso. Valtavat silmäpussit ja turpea naama. Ajattelin, että hupsista, minkä näköinen lapsi.

Arttu oli vilkas, iloinen ja aamuvirkku. Monta kertaa seisoimme aamu­neljältä pihalla katselemassa, miten talonmies­ kolasi lunta.

Artun vilkkauden takia jännitin vähän­ hänen kouluun lähtöään. Onneksi hänen luokanvalvojakseen osui liikunnan­opettaja. Opettajalla riitti ymmärrystä­ silloinkin, kun Arttu konttasi luokasta ulos pelastamaan sammakonpoikasia. Kerran poika unohti kengät koulun lokerikkoon ja käveli kotiin sukkasillaan. Opettaja luuli hänen kadonneen­ ja hälytti­ koko koulun etsimään.

Tyttäristäni Aija on neljä ja Anna kuusi vuotta vanhempi kuin Arttu. Siskot­ riitelivät paljon keskenään, mutta Artun kohdalla he vetivät yhtä köyttä. Kun pikkuveli ruiskutti avaimen­reiästä partavaahtoa tyttöjen huoneeseen, nämä pistivät hänet yksissä tuumin pihalle.­ Arttu löytyikin usein sisävaatteissa ulkorappusilta. Hänellä oli tapana tehdä siellä nuotio lämpimikseen.

Artun isälle musiikki on tärkeää. Kaikki lapset kävivät musiikkileikkikoulua ja pyrkivät musiikkiluokalle. Arttu lauloi kaikissa pääsykokeissa Varpunen jouluaamuna. Muuten hän ei suostunut laulamaan ennen kuin yläkoulun päättäneessä musikaalissa.

Soittimia hän kokeili: pianoa, viulua, alttoviulua, bassoa. Hän ei vain jaksanut harjoitella.

Esiintymisestä Arttu piti, ja pukeutumisesta hän oli tarkka – ei uskoisi, kun katsoo häntä nyt. Hänellä piti olla kauluspaita, välillä myös liivit ja aina solmio, jota hän kutsui Finitoksi. Erityisesti hän tykkäsi kumartamisesta. Kumartelua kesti usein pidempään kuin esitystä.

Artulle on tarjottu hirveästi mahdollisuuksia.

Hän pelasi pitkään jalkapalloa, mutta kyllästyi. Kilpatanssia hän harrasti 14-vuotiaaksi, kunnes yhtenä päivänä ilmoitti,­ että nyt en enää mene harjoituksiin. Jääkiekko loppui, kun hänet valittiin A-junioreihin ja hän joutui jättämään vanhat pelikaverit. Yksissä harjoituksissa hän palautti pelipaidan ja sanoi, ettei tule enää ikinä. Se oli sillä selvä.

 

Merja Lehtonen on 61-vuotias yrittäjä pyörittää lasten iltapäiväkerhoja kotikaupungissaan Espoossa. Merja on eronnut Artun isästä ja asuu miehensä kanssa alle kahden kilometrin päässä Artusta.

 

Kun Arttu tuli murrosikään, aloin ymmärtää vanhempia, jotka antavat nuorelle muutaman kympin ja hätistävät muualle rötyämään. Kyllä meilläkin ovet paukkuivat ja kieli oli rumaa. Onneksi­ naapureilta tuli palautetta, että­ on sinulla ihana poika. Ajattelin, että jossainhan lapsen on purkauduttava, ja parempi, että hän tekee sen kotona.

Koulu ei kiinnostanut Arttua yhtään. Jälkeenpäin olen miettinyt, tunsiko hän huonommuutta siskojensa rinnalla: toinen kävi ruotsinkielisen lukion ihan vain huvikseen, toinen oli vaihto-oppilaana Uudessa-Seelannissa. Kaikki hehkuttivat heidän lahjakkuuttaan. Ehkä minulla oli pidempi pinna Artun kanssa, koska kahden menestyvän tytön varjossa ei ollut helppoa kasvaa.

Arttu ei tiennyt tulevaa ammattiaan vielä yläkoulun loputtuakaan. Liike­talousinstituutissa hän viipyi pari vuotta. Myöhemmin hän kertoi menneensä sinne lähinnä minun vuokseni.

Vähitellen alkoi selvitä, että musiikki on Artun juttu. Hän lauloi bändissä toisten biisejä, ja se kuulosti hyvältä, mutta huoli minulla oli. Taiteilijan elämä on niukkaa. Arttu kävi töissä rautakaupassa, jotta saisi leipää pöytään.

Sitten tuli Mökkitie. Meidän elämästä oli tehty laulu: siellä on ukki takapenkillä ja minä, joka en uskalla katsoa, kun Arttu ajaa autoa isänsä sylistä. 

Se oli koskettavaa, sitä sanon kaikille. Se oli myös helpotus. Annas katsoa, jos poika vielä elättäisikin perheensä musiikilla.­

Miniäni tapasin ensimmäisen kerran pankissa. Arttu ja Pauliina olivat siellä ottamassa asuntolainaa.

Pauliina on Artulle oikein sopiva, pitkäpinnainen ja huumorintajuinen. Hänellä on samanlainen tapa hoitaa asioita Artun kanssa kuin minulla.

Arttu voi pitää turhana torotuksena, kun Pauliina huomauttaa vaikka lattialle jääneistä likavaatteista. Toisaalta, kun Arttu tulee reissusta kotiin, siellä on aina ruoka odottamassa. Sellaiset asiat ovat Artulle tärkeitä.”

 

Arttu:

"Mutsi roudasi minua aina musiikkileikkikouluun. Ensimmäisiä muistojani on muskarin joulujuhla, kun olin kolme tai neljä. Siitä on kuvakin: kaverit istuvat penkillä tonttulakeissaan, minä makaan penkin alla ja näytän keskisormea.

Pöydän ja tuolin alle kätkeytyminen oli kova juttu myös, kun mutsi vei minua­ viulutunneille. Aloitin viulunsoiton viisivuotiaana. Harrastuksen kohokohta oli, kun menin aina tunnin aluksi piiloon ja opettajan piti etsiä minut.

Mutsilla on riittänyt kärsivällisyyttä kanssani. Koulussa lukeminen tuotti minulle vaikeuksia, rivit pomppivat silmissä. Siksi mutsi luki koealueita ääneen.­ Kun hän sitten ryhtyi kyselemään, mitä olin oppinut, olinkin monesti­ täydessä unessa.

Kotiin piti tulla sovittuun aikaan, ehdottomasti.­ Kännyköitä ei vielä ollut, mutta minulla oli hakulaite. Jos en reagoinut sen piippaukseen, mutsi kätki Nintendosta piuhat. Oli kova pala, kun en saanut muutamaan päivään pelata Super Mariota tai sorsapeliä.

Sain kokeilla eri soittimia, koska kävin musiikkiluokkaa. Biisit vain olivat perseestä. En jaksanut soittaa klassista nuoteista enkä harjoitella. Mieluummin tein omia rokkibiisejä meidän autotallissa. Olen aina tehnyt vain asioita,­ joita olen halunnut.

Siihen aikaan tarvitsin varmasti enemmän ymmärrystä kuin siskot yhteensä.­ Heillä oli selkeänä päämääränä käydä koulua ja hankkia ammatit. Minulla ei ollut mitään, mikä olisi oikeasti kiinnostanut, eikä opinto-ohjaajistakaan ollut apua.

Teiniangstin keskellä en oikein osannut arvostaa mutsia. Toista oli, kun muutin omilleni, kävin duunissa ja yritin rämpiä musiikin kanssa. Silloin hyvät­ neuvot, ruoka ja taskuraha kelpasivat.

 

30-vuotias muusikko on arkipäivät yksivuotiaan Aatto-pojan koti-isänä. Iltaisin hän työskentelee studiolla ja viikonloppuisin keikkailee. Sirpaleet-albumi ilmestui lokakuussa 2014.

 

Jos kysyy kovinta rahoittajaani, se on mutsi. Aina tuli apua, kun fyrkat olivat loppu ja jääkaappi ja tankki tyhjillään.

Raha ei silti ollut itsestäänselvyys. Sitä piti ruinata ja tehdä selvitys, mihin fyrkat menevät. Kun tarvitsin apua, neuvottelin mutsin kanssa. Faijalle asiasta­ ei mainittu. Faija oli auktoriteetti ja Big Brother -ääni.

Murheista en paljon puhunut enkä puhu. Olen sellainen, että pidän asiat sisälläni,­ annan höyryn haihtua päästä pikkuhiljaa.

Mutsillekin olen avautunut vasta äärimmäisessä­ hädässä. Yleensä se on liittynyt rahaan. Kun käynnistin yritystäni, rahaa alkoi mennä heti, vaikka en tiennyt, alkaako radio edes soittaa biisejäni.

Mutsi minun yritykseni pani pystyyn. Kävin hänen kanssaan läpi paperiasiat, ja hän selitti rivi kerrallaan, mitä­ mikäkin tarkoittaa.

Edelleen kysyn mutsilta verojutuista ja kaikesta. Hänellä on niin pitkä kokemus yrittämisestä. Arvostan tosi paljon malttia ja viisaita sanoja, joita mutsi jaksaa antaa, vaikka minulta tulee välillä ärräpääpuhe­luita.

Viimeksi otin pultit, kun ostin mutsin vanhan auton ja vakuutusmaksujen kanssa oli häikkää. Luulin, ettei mutsi ollut huolehtinut maksuista. Soitin hänelle­ katsastuskonttorilta ja annoin tulla hemmetinmoista huutoa.

Kävi niin kuin voi arvata. Selvisi, että­ minähän ne laskut olin jättänyt maksamatta.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2015.