Arttu Wiskari käy viihdyttämässä lapsia äitinsä Merja Lehtosen iltapäiväkerhoissa. Joskus Arttu tulee äidille kylään katsomaan formuloita ja syömään formulapannua: uunipellillä kypsytettyä liha-perunapaistosta.
Arttu Wiskari käy viihdyttämässä lapsia äitinsä Merja Lehtosen iltapäiväkerhoissa. Joskus Arttu tulee äidille kylään katsomaan formuloita ja syömään formulapannua: uunipellillä kypsytettyä liha-perunapaistosta.

Merja Lehtonen jaksoi tarjota aina uusia mahdollisuuksia, kun poika Arttu Wiskari etsi omaa juttuaan.

Merja:

"Syyskuussa 30 vuotta sitten espoolaisessa­ Jorvin sairaalassa oli kätilönä nuori mies. Hän tiesi, että meillä oli kaksi tyttöä, ja hehkutti Artun syntyessä: ’Tuleeko täältä tyttö vai se kauan kaivattu... poika!’ Poika tuli, ja iso. Valtavat silmäpussit ja turpea naama. Ajattelin, että hupsista, minkä näköinen lapsi.

Arttu oli vilkas, iloinen ja aamuvirkku. Monta kertaa seisoimme aamu­neljältä pihalla katselemassa, miten talonmies­ kolasi lunta.

Artun vilkkauden takia jännitin vähän­ hänen kouluun lähtöään. Onneksi hänen luokanvalvojakseen osui liikunnan­opettaja. Opettajalla riitti ymmärrystä­ silloinkin, kun Arttu konttasi luokasta ulos pelastamaan sammakonpoikasia. Kerran poika unohti kengät koulun lokerikkoon ja käveli kotiin sukkasillaan. Opettaja luuli hänen kadonneen­ ja hälytti­ koko koulun etsimään.

Tyttäristäni Aija on neljä ja Anna kuusi vuotta vanhempi kuin Arttu. Siskot­ riitelivät paljon keskenään, mutta Artun kohdalla he vetivät yhtä köyttä. Kun pikkuveli ruiskutti avaimen­reiästä partavaahtoa tyttöjen huoneeseen, nämä pistivät hänet yksissä tuumin pihalle.­ Arttu löytyikin usein sisävaatteissa ulkorappusilta. Hänellä oli tapana tehdä siellä nuotio lämpimikseen.

Artun isälle musiikki on tärkeää. Kaikki lapset kävivät musiikkileikkikoulua ja pyrkivät musiikkiluokalle. Arttu lauloi kaikissa pääsykokeissa Varpunen jouluaamuna. Muuten hän ei suostunut laulamaan ennen kuin yläkoulun päättäneessä musikaalissa.

Soittimia hän kokeili: pianoa, viulua, alttoviulua, bassoa. Hän ei vain jaksanut harjoitella.

Esiintymisestä Arttu piti, ja pukeutumisesta hän oli tarkka – ei uskoisi, kun katsoo häntä nyt. Hänellä piti olla kauluspaita, välillä myös liivit ja aina solmio, jota hän kutsui Finitoksi. Erityisesti hän tykkäsi kumartamisesta. Kumartelua kesti usein pidempään kuin esitystä.

Artulle on tarjottu hirveästi mahdollisuuksia.

Hän pelasi pitkään jalkapalloa, mutta kyllästyi. Kilpatanssia hän harrasti 14-vuotiaaksi, kunnes yhtenä päivänä ilmoitti,­ että nyt en enää mene harjoituksiin. Jääkiekko loppui, kun hänet valittiin A-junioreihin ja hän joutui jättämään vanhat pelikaverit. Yksissä harjoituksissa hän palautti pelipaidan ja sanoi, ettei tule enää ikinä. Se oli sillä selvä.

 

Merja Lehtonen on 61-vuotias yrittäjä pyörittää lasten iltapäiväkerhoja kotikaupungissaan Espoossa. Merja on eronnut Artun isästä ja asuu miehensä kanssa alle kahden kilometrin päässä Artusta.

 

Kun Arttu tuli murrosikään, aloin ymmärtää vanhempia, jotka antavat nuorelle muutaman kympin ja hätistävät muualle rötyämään. Kyllä meilläkin ovet paukkuivat ja kieli oli rumaa. Onneksi­ naapureilta tuli palautetta, että­ on sinulla ihana poika. Ajattelin, että jossainhan lapsen on purkauduttava, ja parempi, että hän tekee sen kotona.

Koulu ei kiinnostanut Arttua yhtään. Jälkeenpäin olen miettinyt, tunsiko hän huonommuutta siskojensa rinnalla: toinen kävi ruotsinkielisen lukion ihan vain huvikseen, toinen oli vaihto-oppilaana Uudessa-Seelannissa. Kaikki hehkuttivat heidän lahjakkuuttaan. Ehkä minulla oli pidempi pinna Artun kanssa, koska kahden menestyvän tytön varjossa ei ollut helppoa kasvaa.

Arttu ei tiennyt tulevaa ammattiaan vielä yläkoulun loputtuakaan. Liike­talousinstituutissa hän viipyi pari vuotta. Myöhemmin hän kertoi menneensä sinne lähinnä minun vuokseni.

Vähitellen alkoi selvitä, että musiikki on Artun juttu. Hän lauloi bändissä toisten biisejä, ja se kuulosti hyvältä, mutta huoli minulla oli. Taiteilijan elämä on niukkaa. Arttu kävi töissä rautakaupassa, jotta saisi leipää pöytään.

Sitten tuli Mökkitie. Meidän elämästä oli tehty laulu: siellä on ukki takapenkillä ja minä, joka en uskalla katsoa, kun Arttu ajaa autoa isänsä sylistä. 

Se oli koskettavaa, sitä sanon kaikille. Se oli myös helpotus. Annas katsoa, jos poika vielä elättäisikin perheensä musiikilla.­

Miniäni tapasin ensimmäisen kerran pankissa. Arttu ja Pauliina olivat siellä ottamassa asuntolainaa.

Pauliina on Artulle oikein sopiva, pitkäpinnainen ja huumorintajuinen. Hänellä on samanlainen tapa hoitaa asioita Artun kanssa kuin minulla.

Arttu voi pitää turhana torotuksena, kun Pauliina huomauttaa vaikka lattialle jääneistä likavaatteista. Toisaalta, kun Arttu tulee reissusta kotiin, siellä on aina ruoka odottamassa. Sellaiset asiat ovat Artulle tärkeitä.”

 

Arttu:

"Mutsi roudasi minua aina musiikkileikkikouluun. Ensimmäisiä muistojani on muskarin joulujuhla, kun olin kolme tai neljä. Siitä on kuvakin: kaverit istuvat penkillä tonttulakeissaan, minä makaan penkin alla ja näytän keskisormea.

Pöydän ja tuolin alle kätkeytyminen oli kova juttu myös, kun mutsi vei minua­ viulutunneille. Aloitin viulunsoiton viisivuotiaana. Harrastuksen kohokohta oli, kun menin aina tunnin aluksi piiloon ja opettajan piti etsiä minut.

Mutsilla on riittänyt kärsivällisyyttä kanssani. Koulussa lukeminen tuotti minulle vaikeuksia, rivit pomppivat silmissä. Siksi mutsi luki koealueita ääneen.­ Kun hän sitten ryhtyi kyselemään, mitä olin oppinut, olinkin monesti­ täydessä unessa.

Kotiin piti tulla sovittuun aikaan, ehdottomasti.­ Kännyköitä ei vielä ollut, mutta minulla oli hakulaite. Jos en reagoinut sen piippaukseen, mutsi kätki Nintendosta piuhat. Oli kova pala, kun en saanut muutamaan päivään pelata Super Mariota tai sorsapeliä.

Sain kokeilla eri soittimia, koska kävin musiikkiluokkaa. Biisit vain olivat perseestä. En jaksanut soittaa klassista nuoteista enkä harjoitella. Mieluummin tein omia rokkibiisejä meidän autotallissa. Olen aina tehnyt vain asioita,­ joita olen halunnut.

Siihen aikaan tarvitsin varmasti enemmän ymmärrystä kuin siskot yhteensä.­ Heillä oli selkeänä päämääränä käydä koulua ja hankkia ammatit. Minulla ei ollut mitään, mikä olisi oikeasti kiinnostanut, eikä opinto-ohjaajistakaan ollut apua.

Teiniangstin keskellä en oikein osannut arvostaa mutsia. Toista oli, kun muutin omilleni, kävin duunissa ja yritin rämpiä musiikin kanssa. Silloin hyvät­ neuvot, ruoka ja taskuraha kelpasivat.

 

30-vuotias muusikko on arkipäivät yksivuotiaan Aatto-pojan koti-isänä. Iltaisin hän työskentelee studiolla ja viikonloppuisin keikkailee. Sirpaleet-albumi ilmestui lokakuussa 2014.

 

Jos kysyy kovinta rahoittajaani, se on mutsi. Aina tuli apua, kun fyrkat olivat loppu ja jääkaappi ja tankki tyhjillään.

Raha ei silti ollut itsestäänselvyys. Sitä piti ruinata ja tehdä selvitys, mihin fyrkat menevät. Kun tarvitsin apua, neuvottelin mutsin kanssa. Faijalle asiasta­ ei mainittu. Faija oli auktoriteetti ja Big Brother -ääni.

Murheista en paljon puhunut enkä puhu. Olen sellainen, että pidän asiat sisälläni,­ annan höyryn haihtua päästä pikkuhiljaa.

Mutsillekin olen avautunut vasta äärimmäisessä­ hädässä. Yleensä se on liittynyt rahaan. Kun käynnistin yritystäni, rahaa alkoi mennä heti, vaikka en tiennyt, alkaako radio edes soittaa biisejäni.

Mutsi minun yritykseni pani pystyyn. Kävin hänen kanssaan läpi paperiasiat, ja hän selitti rivi kerrallaan, mitä­ mikäkin tarkoittaa.

Edelleen kysyn mutsilta verojutuista ja kaikesta. Hänellä on niin pitkä kokemus yrittämisestä. Arvostan tosi paljon malttia ja viisaita sanoja, joita mutsi jaksaa antaa, vaikka minulta tulee välillä ärräpääpuhe­luita.

Viimeksi otin pultit, kun ostin mutsin vanhan auton ja vakuutusmaksujen kanssa oli häikkää. Luulin, ettei mutsi ollut huolehtinut maksuista. Soitin hänelle­ katsastuskonttorilta ja annoin tulla hemmetinmoista huutoa.

Kävi niin kuin voi arvata. Selvisi, että­ minähän ne laskut olin jättänyt maksamatta.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2015.

 

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.