"Kun käyn asioilla, ihmiset kiinnittävät aina ensimmäisenä huomionsa koiraani.  Se on minulle helpotus",  sanoo Anne Saarinen.
"Kun käyn asioilla, ihmiset kiinnittävät aina ensimmäisenä huomionsa koiraani. Se on minulle helpotus", sanoo Anne Saarinen.

Anne Saarinen, 41, pelkäsi sosiaalisia tilanteita niin, ettei pystynyt lähtemään kotoaan. Paniikkikohtauksiin löytyi lopulta karvainen apu.

"Istuin pyörätuolissa kaupan kassajonossa, kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Se hiipi sisään yllättäen, sai sydämen jyskäämään ja kirvoitti hikikarpalot otsalle. Se pusersi keuhkoja ja sumensi maailman. Kaikki tuijottivat, siltä ainakin tuntui. Oli pakko päästä pois.

Olin nuori opiskelija. Silloin maailman pitäisi olla avoin ja kaiken mahdollista. Minun maailmani alkoi kuitenkin pienetä.

KUN SYNNYIN, selässäni havaittiin avoin selkäydinhalkio. Se leikattiin heti syntymän jälkeen, mutten koskaan voinut liikkua normaalisti.

Lapsuuteni oli silti onnellinen. Kävin pientä kyläkoulua ja pystyin kävelemään itse, joskin hitaasti. Toisinaan käytin apuna kyynärsauvoja. 13-vuotiaana sain ensimmäisen pyörätuolini.

Olen kuvassa kolme tai neljä. Isompi tonttu on veljeni.
Olen kuvassa kolme tai neljä. Isompi tonttu on veljeni.

Vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen. Sen jälkeen oloni ei ollut enää turvallinen. 

Pakenin pahaa oloa yhä syvemmälle musiikin ja kirjojen maailmaan. Luin paljon raskastakin kirjallisuutta, kuten muistelmia keskitysleireiltä. Tajusin, että tuohon aikaan olisin vammaisena voinut itse olla yksi ensimmäisistä uhreista.

Muutin omilleni jo yläasteikäisenä, koska en viihtynyt kotona. 

Aloitin lukion, mutta jätin sen kahden vuoden jälkeen kesken ja siirryin opiskelemaan hotelli- ja ravintola-alaa. Siellä törmäsin koulukiusaajiin.

"Luokkatoverini sanoivat, että halusivat minut pois koulusta."

Luokkatoverini sanoivat minulle suoraan, että halusivat minut pois koulusta. Oppilaskunta jopa kokousti aiheesta, voiko vammainen toimia alalla.

Opettajat pitivät puoliani, mutta stressi oli valtava. Silloin aloin pelätä sosiaalisia tilanteita. Sain myös ensimmäisen paniikkikohtaukseni.

Erityisen hankalia olivat tilanteet, joissa jouduin odottelemaan vuoroani jonossa esimerkiksi koulun ruokalassa. Tuntui, että ihmiset havaitsivat pelkoni vielä helpommin, koska istuin pyörätuolissa ja olin siten jo valmiiksi erilainen.

TAJUAN NYT, että olen yrittänyt unohtaa joitakin ajanjaksoja elämästäni suojellakseni itseäni. Kun sosiaalisten tilanteiden pelko oli pahimmillaan, en voinut käydä edes kaupassa. Masennuin ja itsevarmuuteni mureni.

Vammaispalvelusta sain vapaa-ajan avustajan, joka oli aina joku sukulainen tai kaveri. Ketään tuntematonta tai ulkopuolista ei paniikkihäiriöni vuoksi voinut palkata.

Harrastin nuorena pyörätuolikilpatanssia. 18-vuotiaana voitin suomenmestaruuuskisoissa kultaa.
Harrastin nuorena pyörätuolikilpatanssia. 18-vuotiaana voitin suomenmestaruuuskisoissa kultaa.

Ystäväni sanoivat, että olin viimeinen ihminen, jolle olisi kuvitellut käyvän näin. Olin ollut avoin, aktiivinen ja elämäniloinen.

Välillä oireet vähäksi aikaa helpottivat. Ne palasivat kausittain ja puhkesivat, kun olin stressaantunut.

Opiskelin  artesaaniksi Kankaanpään opistolla. Olen aina nauttinut käsillä tekemisestä, askartelemisesta, neulomisesta ja virkkaamisesta. Kädentaidot ovat kulkeneet suvussamme ensin isoäidiltä äidille ja sitten äidiltä minulle.

Nykyisin minua auttaa kotona osa-aikainen avustaja, jonka kontolla ovat lähinnä kotityöt. Avustajani voi nyt olla joku muukin kuin ennestään tuttu.

MERKITYKSELLISIN TAPAHTUMA  koko elämässäni on se, että sain avustajakoiran. Labradorinnoutaja Totin avulla pystyn täysipainoiseen elämään.

Olin tavannut ensimmäiset avustajakoirat kuntoutuksessa Kankaanpäässä. Seurasin erittäin kiinnostuneena, kuinka koirat auttoivat ohjaajiaan pienestäkin  merkistä. Koirat voivat esimerkiksi avata ovet tai laittaa valot päälle omistajan puolesta.

Ystävystyin yhden avustajakoiran käyttäjän kanssa, ja kerran hän päätti järjestää minulle yllätyksen. Istuin kuntoutuslaitoksen aulassa, kun näin, että hänen koiransa suuntaa luokseni. Koira kantoi suussaan avustajakoiran hakulomaketta. 

Minua nauratti, ja pyysin koiraa irrottamaan otteensa rullalle kääritystä lomakkeesta. Täytin ja postitin sen.

Alkuvuodesta sain kutsun haastatteluun. Haastattelu meni hyvin, vaikka jännitin niin paljon, etten muista tilanteesta juuri mitään.

KEVÄÄLLÄ SAIN ilmoituksen, että minulle myönnettäisiin koira, joka oli periaatteessa ihan tavallinen avustajakoira. Sain sen kuitenkin ensisijaisesti psyykkisen tarpeen vuoksi. 

"Toivoin iloista ja sosiaalista koiraa, koska olin itse kaikkea muuta."

Olin haastattelussa kertonut, että haluaisin iloisen, ulospäin suuntautuneen ja sosiaalisen koiran, koska olin itse kaikkea muuta. Sellaisen myös sain.

Muistan vieläkin ilon ja jännityksen, joka valtasi minut, kun sain tietää Totista. 

Olin keittämässä perunoita, kun puhelin soi. Puhelun päätyttyä perunat unohtuivat porisemaan levylle ja paloivat pohjaan. Minulle tuli niin kiire kertoa tulevasta koirasta ystävilleni.

Tutustuin Tottiin avustajakoiran luovutusleirillä kahden viikon ajan. Tässä harjoittelemme yhteistyötä ensimmäistä kertaa.
Tutustuin Tottiin avustajakoiran luovutusleirillä kahden viikon ajan. Tässä harjoittelemme yhteistyötä ensimmäistä kertaa.

Osallistuin kahden viikon pituiseen avustajakoirien luovutusleiriin Lahdessa. Jo siellä aloin tuntea, että koirani ja minä olimme täydellinen pari.

OLEN AINA OLLUT perfektionisti ja vaatinut itseltäni paljon. En halua saada mitään ilmaiseksi vain siksi, että istun pyörätuolissa. Avun pyytäminen on kuitenkin iän myötä tullut minulle helpommaksi. Sanotaan, että ikä tuo varmuutta.

Kärsin myös kiltin tytön syndroomasta. Minun on pitänyt opetella kieltäytymään tehtävistä, joita en halua tai ehdi tehdä. Kun ihmissuhteissa tulee erimielisyyksiä, otan ne helposti omalle kontolleni.

Sanon aina, että koirani on auttanut minut ulos neljän seinän ahdingosta. Kun kuljen Totin kanssa, tunnen itseni vapautuneeksi. 

Käymme Totin kanssa kaupassa ja asioilla. Totti seuraa mukanani työväenopiston tunneille ja invalidiyhdistyksen tapaamisiin.

Vapaalla ollessaan Totti ottaa mielellään rapsutuksia ja ihailuja vastaan. Se rakastaa kaikkia ja kuvittelee, että kaikki rakastavat sitä. Yleensä niin onkin.

Kun katson Tottia, en voi kuin hymyillä. Se on tukeni ja turvani, suojani pahaa maailmaa vastaan.

ISTUMINEN PYÖRÄTUOLISSA aiheuttaa kipuja ja vaikuttaa jaksamiseen. Kokopäivätyöhön voimani eivät riitä, mutta osa-aikainen työ houkuttelee. Se saattaisi edellyttää muuttoa isommalle paikkakunnalle, mutta ajatus uuden oppimisesta kutkuttaa.

Totin kautta olen saanut lisää itsevarmuutta. Olen aloittanut uusia harrastuksia ja käynyt pitämässä esitelmiä avustajakoiran käytöstä. Vanha Anne ei olisi koskaan kyennyt siihen. 

Esiintyminen jännittää minua edelleen, mutta jännitys pysyy kurissa. Palaute, jota olen saanut esiintymisistä, on kannustavaa. Kerron mielelläni kokemuksistani, jos voin auttaa niillä toisia.

Samasta syystä olen suostunut paikallisen invalidiyhdistyksen puheenjohtajaksi. Haluan vaikuttaa siihen, miten vammaisten asioihin suhtaudutaan. Olen saanut aikaan sen, että lähikauppa rakensi ovelleen rampin pyörätuolia varten.

Liikkuisin Totin kanssa enemmänkin, mutta esteettömyys ei aina ole itsestäänselvyys. Talvella lenkkeilyä vaikeuttavat auraamattomat kävelytiet. 

MITÄ VANHEMMAKSI olen tullut, sitä enemmän olen sinut vammaisuuteni kanssa. Ilman Tottia en kuitenkaan olisi elämäniloinen nainen, joka suhtautuu tulevaisuuteen uteliaasti.

Totti on antanut minulle rohkeuden elää ja nauttia elämästä. Se on opettanut, että voin tehdä mitä vain. Se jakaa elämäni ja kulkee vierelläni, satoi tai paistoi. Se tuntee, kun minua alkaa jännittää ja nousee syliin silitettäväksi.

Tiedän, että minulla on vielä paljon edessäni."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2014.

Koirakouluttajan kirje Annelle

Muistan, kun tapasin sinut haastattelussa hakiessasi avustajakoiraa. Olit jännittynyt, mutta sinusta huokui varmuus, että avustajakoira olisi sinun juttusi. 

Kerroit avoimesti elämästäsi sekä odotuksista ja toiveista mahdollisen avustajakoiran suhteen. Minulle tuli sellainen olo, että hyötyisit varmasti avustajakoirasta. Koira toisi sinulle varsinaisten avustamistehtävien lisäksi turvallisuudentunnetta sosiaalisiin tilanteisiin ja tukea muihin arjen haasteisiin.

Sinun ja vilkkaan Totin alkutaival ei ollut kaikista helpoin, mutta hymyssä suin uskoit, että kova työ tuottaa tulosta. Niin on käynyt. On ollut ilo laittaa sinulle koira töihin. Olen ylpeä sinusta!

Usko jatkossakin itseesi. Ota hankaluudet haasteena.

Kaikkea hyvää sinulle ja Totille!

Reetta Mikkonen

avustajakoirakouluttaja

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.