Äidin kuoltua koulunkäynti jäi, mutta salille Christian jaksoi lähteä. "Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä."
Äidin kuoltua koulunkäynti jäi, mutta salille Christian jaksoi lähteä. "Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä."

Lapsena Christian katsoi ovelta vanhempiensa tappelua ja soitti välillä poliisit paikalle. Aikuisena hän vajosi itsekin lääke- ja viinakoukkuun. Kun posti toi 20-vuotiaalle miehelle sairauseläkepaperit, Christian päätti, ettei suostu syrjäytymään.

"Olisi pitänyt tietää, että vesi nousee.

Voimme vielä selviytyä!

He luulevat, että hukumme, mutta päämme ovat vielä pinnan yllä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Niin siinä lempilaulussani laulettiin, tai enemmän se oli huutamista. Musiikki oli synkkää örinää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin ollut kaksi vuotta sairauslomalla ison rintaleikkauksen takia, ja mieleni oli yhtä synkkä kuin se musiikki. Kun oikein paha olo iski, etsin masennuspillerit ja heitin muutaman suuhuni, huuhdoin viinalla. Olo oli hetken hyvä.

Sitten postiluukku kolahti. Näin haet sairauseläkettä, kirjeessä sanottiin. Olin 20-vuotias. Päätin, että ei tämä sittenkään mene näin."

Ensimmäinen soitto hätäkeskukseen alle 10-vuotiaana

"Lapsuuteni meni aaltoliikkeessä. Oli paljon kivoja hetkiä. Isä oli töissä asiakaspalvelijana, äiti teki erilaisia pätkätöitä. Kolmisin kävimme Linnanmäellä ja Ruotsin-risteilyllä, matkustelimme Euroopassa. Ajoimme Monacosta bussilla Italian Monzaan ja kävimme katsomassa formularataa. Auringossa kimaltava asfaltti näytti mahtavalta.

Huonoina hetkinä vanhemmillani meni lujaa. He vetivät alkoholia ja lääkkeitä, ja myöhemmin kuvioihin tuli myös huumeita. Kännissä vanhemmat riitelivät pienimmistäkin asioista, huusivat perkeleitä toisilleen. Joskus nyrkit kohosivat.

"Tappelua oli pelottava katsoa, mutta epätietoisuus pelotti enemmän."

Halusin aina olla näkemässä, mitä tapahtuu. Tappelua oli pelottava katsoa, mutta epätietoisuus pelotti vielä enemmän. Seisoin vanhempien makuuhuoneen ovella ja näin, miten he huitoivat toisiaan.

Olin alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran soitin hätäkeskukseen. Silloin vanhempani tappelivat taas.

Myöhemmin puheluita tuli lisää. Viimeisen soiton hätäkeskukseen tein kaksi vuotta sitten, kun äitini kuoli makuuhuoneen lattialle.

Äitini kuolinsyytä ei koskaan saatu selville."

Lapsena Christian halusi papiksi tai poliisiksi. Lempiruokaa oli riisipuuro.
Lapsena Christian halusi papiksi tai poliisiksi. Lempiruokaa oli riisipuuro.

Kuka sanoo, etten voisi mennä kotiin?

"Me lastenkodin lapset olimme kerääntyneet television ääreen. Who said you can't go home, Jon Bon Jovi lauloi television ruudulla. Pidin sitä merkkinä. Kuka sanoo, etten voisi mennä kotiin?

Asuin lastenkodissa toista kertaa. 12-vuotiaana olin ollut kaksi kuukautta huostaanotettuna vanhempieni alkoholinkäytön takia. Nyt olin 15-vuotias, ja omatkin asiat menivät jo huonommin.

Olin jäänyt koulussa luokalleni, ja minut oli siirretty sairaalakouluun. Olin ahdistunut ja itsetuhoinen. Uhkailin itsemurhalla.

Koko kouluaikani oli mennyt kiusaajia kuunnellessa. Olin kymmenen senttiä muita lyhyempi, mistä muut oppilaat muistuttivat kyykistymällä, kun he puhuivat minulle: 'Onks sua hakattu, kun oot lyhyt? Eiks sun pitäis olla eskarissa? Kääpiö!'

"Seitsemänvuotispäivä oli hieno, mutta jo sen ikäisenä lintsasin huonoina päivinä koulusta", Christian muistelee.
"Seitsemänvuotispäivä oli hieno, mutta jo sen ikäisenä lintsasin huonoina päivinä koulusta", Christian muistelee.

Nousin television edestä ja kävelin lastenkodin huoneeseeni. Otin PlayStationin, cd-levyt ja siivoamisesta saamani rahat, 20 euroa. Sipsejä ja energiajuomaa oli vielä jäljellä. Pakkasin nekin reppuuni.

Hiivin hiljaa eteiseen. Sitten juoksin.

Lastenkodista karkaaminen ei ehkä ollut viisasta, mutta se toi elämääni hyvää.

"Lastenkodista oli ilmoitettu karkaamisestani. Äiti tuli heti halaamaan."

Kun karattuani menin kotiin, isä ja äiti istuivat parvekkeella tupakalla. He odottivat jo minua, lastenkodista oli ilmoitettu karkaamisestani. Äiti tuli heti halaamaan.

Se oli yksi niistä kerroista, jolloin vanhempani osoittivat rakkautensa. He suostuivat huumeseuloihin ja keräsivät niiden avulla todisteita kuivilla olemisestaan. He halusivat pitää minut kotona."

Vanhemmat rakastivat ja yrittivät 

"Minullakin alkoi mennä paremmin. Olo tuntui kevyemmältä, ja kävin peruskoulun loppuun. Lastenkotiin ei tarvinnut palata. Äiti sanoi, että olen hänelle kaikki kaikessa.

Tiesin kyllä, että vanhempani rakastivat minua. Kotona oli aina ruokaa, ja kun tuntui, että olin menossa väärään suuntaan, vanhemmat yrittivät auttaa. Esimerkiksi silloin, kun seitsemänvuotiaana sytytin nuotioita omaan huoneeseeni. Tai kun parikymppisenä työnsin vessassa sormet kurkkuun syömisen jälkeen.

Niinä kertoina isä ja äiti hakivat minulle apua heti.

Muistan hyvin nuo välittämisen hetket ja paremmin sujuneet vuodet. Vähintään yhtä hyvin muistan kuitenkin myös ne poliisien tuloon päättyneet ryyppyillat, jolloin jouduin yksin pelkäämään riitoja.

"Äitini tatuoi käteeni tiikerin. Se on päättäväinen, kuten minäkin."
"Äitini tatuoi käteeni tiikerin. Se on päättäväinen, kuten minäkin."

Rintaleikkaus vei kahden vuoden sairauslomalle

"Minulla oli pienestä asti ollut kosmeettinen vaiva, jota sanotaan harjurinnaksi. Kylkiluuni kasvoivat epäsuhtaisesti ja muodostivat rintani kohdalle kohouman.

Olin 18-vuotias ja lomalla Bulgariassa äidin ja mummin kanssa, kun tajusin, että vaiva ei enää ollut ainoastaan erikoisen näköinen. Rintaani särki aiempaa kovemmin. En päässyt kiipeämään rappuja ylös ilman, että suussani maistui veri. Väsytti, mutta en saanut kivuiltani unta.

Suomeen palattuamme jouduin sairaalaan. Seitsemän tuntia kestäneessä leikkauksessa rintalastani sahattiin uuteen muotoon. Sain rintani sisään tuen ja kaksi vuotta sairauslomaa. Se oli nuorelle pojalle pitkä aika.

Sairausloman ensimmäiset puoli vuotta menivät melko hyvin. Sitten kotona oleminen alkoi tympiä.

"Leikin lääkkeillä ja alkoholilla. Vihasin maailmaa ja itseäni."

Kun tyttöystäväni jätti minut, aloin leikkiä lääkkeillä ja alkoholilla. Samaan aikaan olin koukussa myös pelaamiseen. Istuin päivät tietokoneella ja pelasin World of Warcraftia. Vihasin koko maailmaa ja eniten itseäni. Inhosin sitä, miten söin ja puhuin, jopa sitä, miten kävelin.

Sitten postilaatikosta tulivat ne sairauseläkelomakkeet. Havahduin.

Tajusin, etten voinut jäädä kotiin. Vaikka en silloin nähnyt tulevaisuudessani juuri mitään hyvää, ymmärsin, että sairauseläkkeellä tulevaisuus peittyisi entistä sankempaan sumuun. Sieltä olisi hirveän iso työ nousta ylös.

"Ihmiselle annetaan hyviä ja huonoja asioita. Niistä voi kasvaa tai mennä karkuun. Minä halusin kasvaa", Christian sanoo.
"Ihmiselle annetaan hyviä ja huonoja asioita. Niistä voi kasvaa tai mennä karkuun. Minä halusin kasvaa", Christian sanoo.

Halusin eroon kaikesta, mikä muistutti elämästä, jota olin elänyt. Olin valtavan päättäväinen.

Kirjoitin Facebookiin, etten aio pelata enää yhtäkään peliä. Myin pelihahmoni 50 eurolla, vaikka siitä olisi voinut saada 200 euroa. Hankkiuduin eroon cd-levyistä, pelikonsolista ja kaikista peleistäni. Heitin pois jopa lempivaatteeni.

Lopetin kerralla myös lääkkeiden ja viinan ottamisen.

Halusin kokea, mitä tavallinen eläminen on, ja tehdä jotain, mistä voisin olla myöhemmin ylpeä."

Isän kanssa salille

"Aloitin salilla käymisen isän avulla neljä vuotta sitten. Faija oli ollut muutaman vuoden täysin kuivilla huumeista ja tykkäsi nostaa rautaa.

Ensin bodaamisesta ei meinannut tulla mitään. Menin salille ja halusin heti olla kaikkein lihaksikkain jätkä. Kun en ollut,olin heti lopettamassa.

Silloin faija koputti huoneeni oveen ja kertoi, kun oli aika lähteä treenaamaan tai juoda massanlisääjää, proteiinipitoista urheilujuomaa. Isä teki minulle treeniohjelman ja suunnitteli ruokavalion.

Joka aamu aamupalana on smoothie. "Se sopii aamuihin, ei tarvitse jaksaa väsyneenä edes pureskella."
Joka aamu aamupalana on smoothie. "Se sopii aamuihin, ei tarvitse jaksaa väsyneenä edes pureskella."

Myöhemmin bodaamisesta tuli henkireikäni. Kun äiti kuoli, en jaksanut käydä media-assistentin opintojani loppuun. Salille kuitenkin menin. Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä.

Salilla olin eri ihminen, voittamaton, irti menneisyydestäni. Tunnen niin yhä joka kerta. Kun nostan painoja, tunnen itseni henkisestikin vahvaksi.

Alussa faija oli se, joka tsemppasi minua salilla. Myöhemmin minä jaksoin tsempata isää äidin kuoleman jälkeen.

Ajattelen, että olen ylittänyt aikaisemmat esteeni ja ylitän kyllä kaikki loputkin.

Alussa faija oli se, joka tsemppasi minua salilla. Myöhemmin asetelma kääntyi toisin päin. Jaksoin tsempata isää äidin kuoleman jälkeen.

Nyt asun omassa asunnossani, mutta sali on yhä yhteinen harrastuksemme. On aika hieno homma, että olemme löytäneet jotain yhteistä."

Tukien varassa eläminen oli tylsää

"Elämäni on nyt tavallista. Melko raiteillaan.

Herään aamulla kello 9.30. Heitän tehosekoittimeen 200 grammaa maitorahkaa, tattarijauhoja ja marjoja, fiiliksen mukaan joko puolukoita tai mustikoita.

Menen töihin ja iltapäivällä palaan kotiin.

Vaikka lopetin koulun käymisen äidin kuoleman jälkeen, en halunnut jäädä tyhjän päälle. Kahden vuoden sairausloma osoitti, ettei tukien varassa eläminen ole hauskaa. Se on itse asiassa todella tylsää. Päivät eivät täyttyneet millään järkevällä.

Kouluni opintoneuvoja vinkkasi Helsingin Diakonissasäätiön Vamos-hankkeesta. Sen avulla nuoret saavat tukea oman suuntansa löytämiseen. Vamos oli minulle onnenpotku.

"Omaan kotiin tulee mukava tunnelma, kun sänky on pedattu eikä lattioilla ole hiekkaa tai muruja."
"Omaan kotiin tulee mukava tunnelma, kun sänky on pedattu eikä lattioilla ole hiekkaa tai muruja."

Vamoksen kurssilla nuoria valmennettiin elämään omillaan. Opettelimme tunnistamaan tunteitamme ja yhdistämään niitä arjessa tapahtuviin asioihin.

Sain myös uravalmentajan. Hänen kanssaan mietin, millaiseen työhön olisin sopiva.

Tiesin saliharrastukseni takia paljon erilaisista lisäravinteista ja mietin, voisinko auttaa tiedoillani muitakin. Pääsin uravalmentajani Ilarin avulla osa-aikaiseen työkokeiluun lisäravinteita ja urheilutarvikkeita myyvään liikkeeseen.

Ensimmäisenä työpäivänä olo oli kuin lapsena lauantaina karkkipussi kädessä."

Terapiassa poikki sukupolvien ongelmaketju

"Jos elämässä ei ole kunnollista tekemistä, on iso riski syrjäytyä muista ihmisistä. Tyhjät päivät alkavat tuntua normaaleilta, ja sen jälkeen muutosta on enää vaikea tehdä.

"Olen oppinut, millaista on herätä ja lähteä töihin ja maksaa laskuja."

En halua roikkua toimettomana ja yhteiskunnan elätettävänä vaan tahdon tulla toimeen omillani. Työkokeilun kautta olen oppinut, millaista on herätä ja lähteä töihin, valita lihaosastolla maukkaimman näköinen kanapaketti ja maksaa laskuja. Aion opiskella ict-asentajaksi, tietotekniikkahommia.

Ensimmäistä kertaa tunnen itseni aikuiseksi.

Uskalsin hakeutua myös terapiaan. Siellä olen saanut purettua lapsuuttani ja äitini kuolemaa.

Vanhempieni ongelmat johtuivat paljolti siitä, etteivät he olleet käsitelleet omia lapsuudenkokemuksiaan. Haluan toimia eri tavalla, käydä kokemani asiat läpi. Samanlaiset ongelmat kun tuppaavat kulkeutumaan sukupolvelta toiselle. Haluan, että meidän perheessämme ne pysähtyvät minun kohdalleni."

Jossittelemalla pää menee vain solmuun

"Haaveilen, että joskus saisin omia lapsia. En unelmoi omakotitalosta ja pihasta vaan säännöllisestä elämästä. Siitä, että aamulla mennään töihin ja illalla salille. Ja siitä, että vierellä on joku, jonka kanssa voi vuorotellen puskea toista eteenpäin.

"Lapsilleni haluan opettaa, että elämässä tapahtuu pahojakin asioita, mutta aina niille ei voi mitään. Kaikesta pääsee silti eteenpäin."

Lapsilleni haluan opettaa, että elämässä tapahtuu pahojakin asioita, mutta aina niille ei voi mitään. Kaikesta pääsee silti eteenpäin. Täytyy vain tehdä kovasti töitä, joskus enemmän kuin muiden.

Isä opetti ensimmäisillä salikerroilla, ettei bodatessa pidä keskittyä muiden tekemiseen. Pitää vain avata ovi, tehdä oma treeninsä, lähteä kotiin ja vetää palautusjuoma naamariin.

Elämässä pätevät aivan samat säännöt. Omaan elämään täytyy uskoa, tuli eteen mitä tahansa. Liian kauan ei voi miettiä, miksi tämä kaikki on tapahtunut minulle. Jossittelemalla pää menee vain solmuun."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

Kirje isältä

Morjens Christian!

Sinä ja siskopuolesi olette parasta, mitä olen saanut elämässäni aikaan. En ole aina osannut olla sinulle isä. Tein paljon virheitä. Kasvuympäristösi oli kotonamme välillä hyvin hankala.

Sinulla oli varmasti aika ajoin todella vaikeaa. Ihmettelen kovin luonnettasi ja rakkauttasi meitä vanhempia kohtaan. Olisit voinut vihata meitä, ehkä vihasitkin. Ymmärrän kyllä, että aihettakin oli.

Äitisi kuoleman jälkeen jaksoit kannustaa minua ja katsoa vierestä sekoiluani. Silti rakastit minua. Ehkä jossain onnistuin, kun sain kaikesta huolimatta noin ihanan ja rakastavan pojan.

Uskon vahvasti, että jos jaksat työstää itseäsi, löydät vielä jotain suurta. Jotain sellaista, mitä tarvitset kaikkein eniten elämässäsi.

Muistan aina yhteiset kommelluksemme ja hassuttelut. En tule koskaan unohtamaan niitä! Christian, olen varmaan sanonut useinkin sinulle, miten tärkeä olet minulle. Sanon sen taas.

Sinua aina rakastaen

iskä

Tiipii

Aika aikaansa kutakin.Christian olet voittaja,katso elämää eteenpäin kirkkain silmin!Ole ylpeä itsestäsi!

Sisältö jatkuu mainoksen alla