Jos Saila kävelee, hän ei voi puhua, sillä silloin maisema ja sen kauniit yksityiskohdat jäävät huomaamatta.
Jos Saila kävelee, hän ei voi puhua, sillä silloin maisema ja sen kauniit yksityiskohdat jäävät huomaamatta.

Katso silmiin! Keskity! Käyttäydy! Saila Nygrén on saanut koko ikänsä kuulla olevansa outo. Sitten tuli Ilkka. Ilkan mielestä Aspergerin oireyhtymä tekee Sailasta erityisen ihanan.

Maanantai on punainen, keskiviikko keltainen ja perjantai vihreä. I-kirjain on valkoinen, U sininen.

Saila Nygrénin, 36, maailmassa jokaisella numerolla, kirjaimella ja viikonpäivällä on värinsä. Äänillä on muoto. Kun lusikka kilahtaa kahvikuppiin, Saila näkee tähtimäisen kirkkaan välähdyksen. Patterin kohina muistuttaa harmaata savupilveä.

Hänellä on Aspergerin oireyhtymä, autismin kirjoon kuuluva neurobiologinen kehityshäiriö.

Virallisen määritelmän mukaan oireyhtymän­ kanssa elävät näkevät ympäristönsä­ eri tavalla kuin suurin osa väestöstä. Aspergerihmisen on vaikea tunnistaa omia tai toisten tunnetiloja, mikä näkyy tilannetajun puutteena.

Tässä kohtaa Sailaa alkaa naurattaa ensimmäistä kertaa. Virallinen määritelmä, kyllä. Mutta kuinka osaisi selittää, millaista arki on, jos perjantait ovat vihreitä?

”Jos on tavannut yhden aspergerhenkilön, on tavannut yhden aspergerhenkilön. Jokainen on omanlaisensa”, Saila sanoo. 

Diagnoosin kuultuaan Saila itki. Vika ei ollutkaan toisissa.

Hän sai diagnoosin 33-vuotiaana. Siihen saakka Saila kuvitteli, että kaikki hahmottavat maailman kuten hän. Että äänet aiheuttavat näkö- ja joskus hajuaistimuksia. Että usein on vaikea keskittyä kaikkeen paitsi siihen, mikä kiinnostaa oikeasti. Vaikkapa värien periytyvyyteen tai undulaatteihin. 

Saila ajatteli olevansa aika normaali. Muut ihmiset olivat tyhmiä, kun eivät ymmärtäneet hänen ajatuksiaan.

Diagnoosin kuultuaan Saila itki. Vika ei ollutkaan toisissa.

Kotona ei pelottanut

Mitä sinä täällä nurkassa yksiksesi hihittelet? kysyi opettaja Sailalta alakoulun välitunnilla. Muut kiipeilivät telineillä. Minä teen tarinoita pääni sisällä, Saila vas­tasi.

Päässä seikkailivat ihmiset ja eläimet. Oravat menivät kauppaan ostamaan maitoa, sammakot osasivat puhua.

”Se oli hirveän antoisaa. Saatoin viipyä maailmassani tuntikausia. Seurasin tavallaan kuin elokuvaa, mutta pystyin itse ohjaamaan juonta.”'

Kotimatkalla Saila tarkisti ansat, joita oli rakennellut pikkujyrsijöille. Joskus kiinni jäi hiiri tai myyrä. Yöök, sanoivat luokan tytöt. Paitsi ne, jotka sanoivat, että­ onpa söpö. Saila tutki eläimiä, ei vahingoittanut:­ tuollainen karva, liikkuu tuollaisessa asennossa, tuollaiset väri­sävyt. 

Yksityiskohdat kiinnostivat enemmän kuin kokonaisuus. Suuri osa siitä, mikä ei kiinnostanut, pelotti. Parhaan, oikeastaan ainoan, ystävän isän kova ääni, erilaiset sairaudet (Kurkkumätä! Tuber­kuloosi!), jokainen vieras ihminen ja vieraan ihmisen ilme.

Kotona ei pelottanut. Saila ja kaksi pikkusiskoa istuivat ringissä ja maalasivat tuntikausia eläimiä. Illalla ruodittiin rakennuspiirtäjäisän johdolla Levyraadin esitysten sointukulkuja. 

Vanhemmat olivat eronneet, äiti asui kauempana. Hän lähetti lapsilleen paljon käsin kirjoitettuja kirjeitä.

Kukaan ei oikeastaan kiusannut. Olisi pitänyt olla paljon erikoisempi.

Luokkatoverit esittivät koulun laulukokeissa mahdollisimman lyhyen kappaleen ja vaihtoivat kiusaantuneena painoa jalalta toiselle. 12-vuotias Saila levitti opettajan eteen oman sävellyksensä nuotit ja komensi: soita siitä, niin laulan. Laulu kertoi yksinäisyydestä.

Laulusta tuli kymppi. Sillä hetkellä se, että matematiikannumero oli viitonen ja äidinkielen kielioppi käsittämätöntä, tuntui merkityksettömältä.

Muut lapset pitivät etäisyyttä. He eivät­ ymmärtäneet, miksi Saila saattoi kysyä ystävällisesti: miten ihmeessä ostit noin ruman takin itsellesi? Saila ei ymmärtänyt, miksei saisi kysyä.

Kukaan ei kuitenkaan oikeastaan kiusannut. Koti oli 800 asukkaan Suomenlinnassa Helsingissä, pitkänä kaartelevassa rivitalossa, käärmetalossa.

”Yhteisö oli tiivis ja boheemi. Kylähulluja riitti. Olisi pitänyt olla paljon erikoisempi, että joku olisi alkanut ihmetellä. Jos olisin kasvanut jossain muualla, olisi ollut paljon vaikeampaa.”

Todelliset vaikeudet alkoivat vasta aikuisena.­

Väsynyt idiootti

Kesken päivän oli pakko mennä salaa vessaan, painaa pää reisiä vasten ja nukkua varttitunti kippurassa. Työtovereiden keskellä ravintolan keittiössä Sailan mieli rekisteröi jokaisen äänen ja liikkeen. Vieruskaverin hengityksen, veitsen erilaiset napsahdukset leikkuulautaa vasten.

Aistit kuormittuivat. Väsytti. 

Kun esimies kertoi puhelimessa, mitä tukusta on tilattava, Saila nyökytteli, mutta unohti ohjeen puhelun loputtua. Kastikkeenruskistajaako se oli vai mitä? hän kysyi. Oletko idiootti, kun et osaa kuunnella? tiedusteli esimies.

Yksi­ heistä.­

Sailan pisin työsuhde kesti seitsemän kuukautta. Hän työskenteli kokkina kahdeksan vuotta, kymmenissä eri työpaikoissa, ennen kuin hakeutui lääkäriin. Ehkä kyse olisi narkolepsiasta. Tai epilepsiasta. Jostakin joka tapauksessa.

”Ajattelin, että jos minulla on näin vaikeaa joka paikassa ja koko ajan, pakkohan jossakin on olla vikaa.”

Psykologien ja lääkärien haastattelut ja muut tutkimukset kestivät noin puolitoista vuotta. Sitten lääkäri klikkasi hiirellä tietokoneen valikkoa ja sanoi: Sinulla­ on Aspergerin oireyhtymä. Pekka Tanikin oli sitä mieltä, kun konsultoin häntä asiasta.

Nyt olen sitten virallisesti vammainen, Saila ajatteli.

Saila ei ymmärtänyt. Asperger oli tuttu sana, mutta mikä oli pekkatani?

Lääkäri, isoilla alkukirjaimilla, hänelle selvitettiin. Pekka Tani. Nimet ovat aina­ olleet Sailalle vaikeita. Oma itku tuli­ yllätyksenä.

Nyt olen sitten virallisesti vammainen, Saila ajatteli liikennevaloissa.

Hän soitti äidilleen ja kertoi. Olen aina­ tiennyt, että­ olet erikoinen, äiti sanoi. Eikö­ ole hyvä, että asialle on nyt diagnoosi ja selitys?

Saila ei ollut vielä valmis olemaan samaa­ mieltä.

”Ehkä salaa odotin lopputuloksen olevan, ettei mitään hätää ole ja lääkäri toteaa­ minun olevan aivan tavallinen kolmekymppinen nainen.”

Ensimmäinen sairausloma alkoi diagnoosin jälkeen. Oli aikaa ajatella. Saila otti ftalosyaniinisinisen värin ja alkoi maalata alas­tomia vartaloita ja abstrakteja asetelmia.  

Facebookista löytyi Aspergerin syndrooma -ryhmä. Muut olivat kokeneet samoja asioita, aika usein he ymmärsivät. Yksi muista oli Sailan tuleva aviomies.

Saila meikkaa ja valitsee vaatteensa huolellisesti. ”Monet ajattelevat, että autisti joko kuolaa vaipoissaan tai on Einsteinin kaltainen nero. Suurin osa on kuitenkin jotakin siltä väliltä.”  

 

Yksi, joka ei vaadi

Siinäpä vasta eloisa ja paljon asioita ajatteleva nainen, ajatteli Ilkka Nygrén tavattuaan­ Sailan syksyllä 2013. Onpa älykäs ja erikoinen mies, ajatteli Saila. Hänhän puhuu kanssani samaa kieltä. Miten se voi olla mahdollista? 

Ensitreffeillä ravintolassa juotiin oluet,­ naurettiin paljon ja suudeltiin. Pari­ kuukautta myöhemmin mentiin kihloihin, vuosi sitten naimisiin.

Kotona on hyvä. Iltaisin keitetään kahvit ja teet ja keskustellaan tunteja. Onko kulttuuri­marxismi todellinen ilmiö? Tarvitaanko feminismiä ja maskulismia? Aiheuttaako gluteeni autismia? 

Sailalla on kärkäs mielipide kaikesta, Ilkka muodostaa kantansa hitaammin. Jos keskustelu alkaa­ Galapagossaarten pingviineistä, se voi päätyä Higgsin bosoniin.­ Tai ihan mihin­ vain.

Keittiön pöydän ääressä Saila katsoo Ilkkaa, Ilkan hiuksia ja olkapäitä. Hän on onnellinen. 29-vuotias Ilkka on ensimmäinen kumppani, jolla on sama diagnoosi, Aspergerin­ oireyhtymä. Ilkka ymmärtää. Ei hauku, ei käske katsoa silmiin, ei vaadi muuttumaan.

"En hermostu. Moni pimahtaisi jo."

Oikeastaan muuttuu ehkä enemmän itse.

”Alkuaikoina Ilkalla oli tapana jättää vesitippoja ympäri tiskipöytää. Opetin, että ne pitää pyyhkiä heti rätillä pois.”

”En tajunnut, että ne ovat jotakin likaa”,­ Ilkka puolustautuu.

Kun Ilkka kävelee kotona tunnin ympyrää,­ olohuoneesta keittiön kautta takaisin, on Sailan vuoro joustaa.

”En hermostu. Moni pimahtaisi, että asetu jo. Tiedän, että jumitus ja liikkumisen pakko kuuluvat Ilkan oireisiin.”

Saila pystyy ensimmäistä kertaa elämässään nukkumaan aivan kiinni toisessa. Aikaisemmin hän vietti yöt mieluiten yksin sohvalla. 

Se tuntuu ihmeelliseltä ja luottavaiselta. Muita ystäviä Saila ei tarvitse, kunhan on tämä yksi lempeä ja rakkain.

Mistä taas suututtiin? 

Tänne ei tarvitse tulla huutamaan, paheksui­ pankkivirkailija tiskin takaa, kun Saila yritti tallettaa rahaa tililleen. Selitykset eivät auttaneet.

Paha mieli tuli­ vasta ulkona. Miksi kaiken pitää olla niin hankalaa?

”Jos en ole varma, kuinka paljon toinen tajuaa puheestani, puhun lujaa. En pysty säätelemään ääntäni. Kuulostan hyökkäävältä, vaikken tarkoita mitään pahaa.”

Kun aistit samaan aikaan välittävät tietoa kaikesta mahdollisesta, keskittyminen on vaikeaa.

Kahta asiaa on mahdotonta tehdä yhtä aikaa.

”En voi katsoa keskustelukumppania silmiin, koska yritän pitää mielessä, mitä­ hän on juuri sanonut. Lisäksi toisen silmiin katsominen sattuu fyysisesti. Informaatiovirta katsekontaktista on niin voimakas.”

Kahta asiaa on lähes mahdotonta tehdä yhtä aikaa. Jos kävelee, ei voi puhua, maisemat jäävät huomaamatta, kauneinkin puu. Jos istuu kahvilassa ja yrittää jutella, tee jäähtyy kuppiin. Keskustelun ydintä on vaikea poimia.

Siten syntyvät väärinkäsitykset. Ne, joissa Saila ihmettelee, miksi hänelle taas loukkaannuttiin. Ja saa kuulla sanoneensa jälleen kerran tylysti.

Esimerkiksi näin Saila voi tivata, työpaikan kahvitauolla kello kahden hälyssä: Miksi laitat teepussin tuolla tavalla? Miksi paperilappu riippuu narun päässä noin? Se kannattaa laittaa näin! Äläkä kaada vettä liian nopeasti!

Kohta paperi luiskahtaa kuppiin! Tee niin kuin minä!

Saila nauraa. Kyllä. Vähän tylyä. Tosi­ rasittavaa. 

”Kun olen mielestäni oikeassa, iskee pakonomainen tarve kertoa asia muillekin. Hiljaa oleminen tai mielen muuttaminen eivät ole vaihtoehtoja.”

Vaikeinta on tulla toimeen naisten kanssa.

”Jos nainen kertoo tavanneensa viikonloppuna miehen, pitäisi sanoa, että oi kuinka ihanaa ja alkaa kysellä lisää. Miksi kyselisin? Miksi kiinnostaisi?”

”Naisilla on kummallinen tunnemaailma. Aistin kyllä muiden tunteita, mutta en ymmärrä, miten joku voi tuntea tiettyä asiaa kohtaan juuri niin.”

Ikkunalaudan esineet Saila on järjestänyt niin, että kokonaisuus tuntuu hänestä hyvältä.

 

Onnella on paikka

Ikkunalaudan asetelma on tarkka: kynttilälyhdyt vierekkäin, mariskooli sentilleen oikeassa kohdassa. Kaikki koon, mallin, värin ja muodon mukaan järjestelty.

Sailan ja Ilkan kodissa jokaisella asialla­ on paikkansa ja paikan määrää Saila. Hän näkee, kuinka asiat muodostavat kokonaisuuden. Sininen väri jatkuu kukkaruukuista taulun kautta kattokruunuun.

Sido nyt, ei hyvää päivää, ei voi olla niin vaikeaa!

Lattialle jätetyt sukat sopivat harmoniaan huonosti. Sukista ei kuitenkaan pääse. Kotona asuu Sailan viisitoistavuotias poika Nico. Myös hänellä on laaja-alainen hahmotushäiriö.

Kun Saila katsoo sukkia, hän muistaa kengännauhat. Ne, joiden solmimista yritti väkisin opettaa Nicolle, kun tämä­ oli lapsi. Sido nyt, ei hyvää päivää, ei voi olla niin vaikeaa!

Ei olisi pitänyt pakottaa, kun toinen ei oikeasti pystynyt, Saila ajattelee nyt. Nyt hän muistaa myös, miten kärsi samasta­ ongelmasta Nicon iässä. 

Jos nyt 15-vuotias Nico on kotona, Saila vetää ikkunaverhot ylös, vaikka valo häikäisee silmiä. Talossa on teini, muuta maailmaa ei voi sulkea kokonaan pois.

Kun pörrötukkainen poika nukkuu, Saila suree Nicon tulevaisuutta. Jatko-opinnot, työpaikka, seurustelusuhteet? Mitä kaikesta tulee, omakin elämä on ollut rämpimistä. Sureminen ei auta. Täytyy luottaa, että kaikki järjestyy.

Nicon huoneen vieressä on pikkuhuone, josta löytyvät aarteet: kymmenet taide- ja tiedekirjat värijärjestyksessä. Seinällä on jäljennös Albert Edelfeltin Kuningatar Blanka -maalauksesta, olohuoneessa Kandinskyn taidejulisteita lasikehyksissä, kaikkialla Sailan omia maalauksia.

Ilman taidetta Saila ei voisi olla onnellinen.­ Kun hän katsoo tauluja, hän aistii ne fyysisesti. Sydän hakkaa, itkettää ja naurattaa. Hän pystyy astumaan taulujen maailmaan sisälle, tunniksi, pariksi.­ Saila kuulee kuningatar Blankan äänen, kun tämä laulaa pojalleen keinuttaessaan lasta polvella.

”Muiden ihmisten kanssa riitautuminen ei haittaa kovin paljon, mutta läheisiin­ haluan säilyttää hyvät välit.” Saila on sopinut Ilkan kanssa, että­ nukkumaan ei mennä ennen kuin riidat on sovittu. Saila on ammatiltaan kokki, mutta kaksi viime vuotta hän on ollut sairauslomalla. Ilkka työskentelee järjestöavustajana Autismisäätiössä. 

 

Mikä minusta tuli?

Mikä sinusta tuli? kysyvät sukulaiset ja vanhat koulukaverit, kun tapaavat Sailan. Tuliko tutkija? Graafikko, sisustussuunnittelija?

Ei tullut. Tänäänkin pattereiden kohina­ näyttäytyy harmaana savuna Sailan mielessä. Sairausloma on kestänyt kaksi vuotta. 

Kun Ilkka lähtee töihin, Saila pukee vaatteet päälleen, aina ensin alushousut, aina viimeisenä villatakki. Teetä on pakko saada. 

Sitten Saila avaa tietokoneen ja etsii tietoa maailman tapahtumista, poliittisista kysymyksistä ja lääketieteen uutisista.­ Kutoo villasukkia, vaikka niitä on syntynyt jo kolmekymmentä paria­ puolessa vuodessa. Nukkuu välissä päiväunet. Rutiinit helpottavat.

Miksi juuri minä? Miksei tästä parane?

Ne kyyneleet, jotka Saila itki saa­tuaan diagnoosin Aspergerin oireyhtymästä, on vuodatettu. Epäoikeuden­mukaisuuden tunne sen sijaan tarraa yhä kiinni.

Miksi juuri minä, miksi minulla? Miksei tästä parane? Voisin olla kiinnostavassa työssä, mutta olen yksin tässä hiljaisessa kodissa.

”Asperger toi mukanaan lahjoja, joita voisin käyttää hyödykseni ja joiden avulla voisin rakentaa uraa, mutta samalla se estää asioiden toteuttamista.”

”Moni on sanonut, että olisin ollut hyvä missä vain olisin halunnut. Se tuntuu pahalta, vaikka tarkoitus ei varmaan ole ollut loukata.”

Nyt on näin ja tämän kanssa on selvittävä. Asperger on osa minua. Asia on hyväksyttävä. Nämä sanat Saila sanoo itselleen usein. 

”Aspergerhenkilöitä on ollut aina, satoja­ vuosia sitten meitä luultavasti poltettiin noitina roviolla. Enää kukaan ei polta. Siinä mielessä asiat ovat paremmin.”­

Hän on vähitellen lakannut pahoittelemasta käytöstään.

”Ennen toistelin kuin papukaija, että­ anteeksi anteeksi, kun on tämä asperger. Enää en. Kaikille ei voi selittää, se on liian hankalaa.”

Lääkäreiden mukaan Sailalla on harvinainen kyky kertoa, mitä syvästi autististen­ ihmisten­ pään sisällä tapahtuu, kun he ovat omassa maailmassaan. He eivät­ voi kertoa sitä itse. Sailalla on yhteys molempiin­ maailmoihin. Omaansa ja kaikkien jakamaan.

Sekin on tärkeä tehtävä, tulkkina oleminen, ymmärryksen lisääminen. 

Joskus myöhemmin elämässä voisin myydä omia taulujani netin kautta, Saila suunnittelee. Ehkä­ ­­voisin matkustaa Ilkan kanssa Pariisin­ Louvreen katsomaan tauluja, ehkä Venäjälle tutustumaan arkkitehtuuriin. 

Vihreistä perjantaipäivistä Saila ei oikeastaan enää halua luopua. Ne ovat mielenkiintoisia.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."