Mika ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta Sallan hän hurmasi puhelahjoillaan. Salla lukee aviomiehelleen Mikalle tiliotteet, tekstiviestit, kunnanvaltuuston paperit, laskut ja sanomalehdet. Kaiken.

T ä, l, t, ä, m, i, k, a, s, i, i, r, i, l, ä, s, t, ä, t, u, n, t, u, u, k, u, n, h, ä, n, y, r, i, t, t, ä, ä, l, u, k, e, a.

Siltä varalta ettet saanut selvää: Tältä Mika Siirilästä tuntuu, kun hän yrittää lukea.

Hänen silmissään vilisee kirjainpötköjä. Loputtomasti kirjaimia epämääräisessä jonossa. Hän tunnistaa yksittäiset kirjaimet, mutta ei pysty yhdistämään niitä sanoiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mikalla on vakava lukihäiriö. Hän ei ole koskaan osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta puhua Mika osaa. Kun sovin puhelimessa haastattelua hänen kanssaan, suunvuorosta saa taistella tosissaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jo ensimmäinen puhelinkeskustelu paljastaa, että katsomme maailmaa eri silmin.

Minä olen tottunut luottamaan koneisiin. Navigaattoreihin, joiden kuvaruudulta taksikuskit voivat lukea reitin. En pelkää eksymistä, koska maailmaani kuuluvat kirjaimet, kartat ja internet.

Mika luottaa vain ihmisiin. Mieluiten tuttuihin. Hän on varma, että jos hyppään Kokkolan lentokentällä satunnaisen taksikuskin kyytiin, en löydä ikinä hänen kotiinsa. Siksi sovimme, että Mikan luottokuski, taksinkuljettaja Erkki Myllykangas, 68, huristelee Kälviältä kentälle minua vastaan.

Erkillä on jotain arvokkaampaa kuin navigaattori. Hänellä on hallussaan koko Mikan elämänhistoria. Erkin kyydissä Mika kulki Kälviältä Kokkolan erityiskouluun 8-vuotiaasta asti, hänen kyydissään en minäkään voi eksyä.

Ajomatkalla Erkki pohjustaa minua haastatteluun. Mika oli jo poikasena villi mutta hyväluontoinen. Nykyään hänet tunnistaa mursunviiksistä. Lopuksi Erkki painottaa, että Kälviä lausutaan Käläviä. Ja jos ei ole romuihmisiä, Mikan kotipihan romuvuoret voivat yllättää.

Bisnes pyörii näkömuistilla

Molemmat yllättävät – sekä viikset että romut. Viikset ovat muhkeat. Romuja on paljon, enemmän kuin osaisi kuvitella.

Mika Siirilä seisoo hymyillen vastassa. Hänen takanaan avautuu pihamaa, joka peittyy hylättyyn tavaraan: yksi linja-auto, pari asuntovaunua, autonrämiä, ruosteisia pikkuhärpäkkeitä.

Mika on romukauppias. Tässä on hänen työmaansa. Hän saa leipänsä siitä, että lajittelee romut ja myy osat eteenpäin.

Kaaos on harhaa. Mika muistaa sentin tarkkuudella, missä mikin pyöränpuolikas sijaitsee. Hänen on pakko, sillä hän ei pysty kirjoittamaan mitään muistiin.

– Minulla on erinomainen näkömuisti. Pystyn kelaamaan romujen sijaintipaikat päässäni läpi kuin videokuvana. Jos tapaisin armeijakaverini, muistaisin joka äijän naamalta. Mutta nimiä en muistaisi.

Mika haluaa esitellä linja-autonsa. Se on hänelle romuista rakkain. Ennen kuin Mika osti auton, se oli seissyt 18 vuotta käyttämättömänä.

– Siinä se jäpitti tien varressa lynkällään. Ostin sen ja aloin värkätä tosissani. Jo puolen tunnin päästä moottori pärisi. Että se tuntui hyvältä.


Romut ovat kiehtoneet Mikaa aina. Ostivatpa äiti ja isä miten hienon kauko-ohjattavan leluauton tahansa, pikku-Mika purki sen osiin. Hän halusi tietää, mitä sisällä on. Jo nuorena hän oppi korjaamaan kaiken särkyneen, parhaiten autot.

Työmaan vieressä kohoaa Mika ja Salla Siirilän kotitalo. Kun astuu hirsitupaan, jalkoihin pelmahtaa kymmenen kissaa.

– Meidän nelijalkaiset lapset, Salla esittelee.

Mika kutsuu vaimoaan mammaksi. Jopa Mikan kaverit kutsuvat 38-vuotiasta Sallaa mammaksi. Kun Mika iskee tarinaa, mamma hymyilee ujosti.

– Alussa mamma patisti, että piha pitäisi siivota. Mutta nyt kun tulee uusi kuorma, se hipsii taskulamppu kädessä ja tutkii, olisiko mukana mitään naistavaraa. Vaikka tuollaisia kristallilamppuja, jotka löysimme kuormasta kerran aiemmin, Mika sanoo.

Lukisitko tekstiviestini, kulta?

Salla ja Mika ovat olleet yhdessä 15 vuotta. He ovat tottuneet tekemään yhdessä kaiken, olleet erottamattomia 24 tuntia vuorokaudessa. Vasta tänä vuonna, kun Salla on hoitanut määräaikaista pestiään terveyskeskuksen laitosapulaisena, he ovat viettäneet iltapäivät ilman toisiaan.

Alusta asti Salla on lukenut Mikalle ääneen kaiken: tv-ohjelmien tekstitykset, tiliotteet, tekstiviestit, kunnanvaltuuston paperit, Ilta-Sanomien sotaliitteet, laskut, mainoskyltit, sanomalehdet, juna-aikataulut. Nykyään Salla tulkkaa englanninkielisiä elokuvia sujuvasti jopa silmät kiinni, nojatuolissa torkkuessaan.

Facebookissa Mikalla on yli 400 kaveria. Tai oikeastaan Mikalla ja Sallalla on. Ystävät tietävät, että Mikan Facebook-päivitykset kirjoittaa vaimo. Mika sanoo mielipiteensä, ja Salla naputtaa ne tietokoneruudulle.

– Minä voin ilmaista kantani karkiastikin, mutta mamma silottelee sanomiseni, Mika väittää.


Ei ihme, että Sallasta on alkanut tuntua, kuin hän ja Mika olisivat yksi ja sama ihminen. Mikan ystävistä on tullut hänenkin ystäviään, omat ystävättäret ovat jääneet. Salla ja Mika käyttävät kieltä niin tiiviisti yhdessä, että heidän ajatuksensakin ovat alkaneet sulautua yhteen.

– Olemme nykyään kaikesta samaa mieltä. Vai olenkohan vain itse muuttunut? Tiedän, mitä Mika miettii, vaikkei hän sanoisi sanaakaan, Salla sanoo.

On synkkiäkin päiviä. Sellaisia, jolloin Salla kömpii väsyneenä töistä ja Mika pyyhältää ovelle pyyntöineen:

Mitäs tässä laskussa karhutaan? Kävisitkö läpi sähköpostini? Lukisitko tekstiviestini, kulta? Niinä päivinä mamma vastaa: ”Lue ihte”.

Aina ei jaksa olla supernainen, jonka on muistettava paitsi omat menonsa, myös miehensä menot.

Silloin käy mielessä, kuinka kätevää olisi olla naimisissa miehen kanssa, joka pystyisi kirjaamaan omat palaverinsa. Jolle voisi kirjoittaa ostoslistan, eikä tarvitsisi aina heilutella tuotetta ensin nenän edessä, jotta mies osaa valita kaupasta samanlaisen. Salla joustaa ja hoivaa ja usein unohtaa itsensä.

– Ennen tykkäsin esimerkiksi lukea romaaneja, mutta nyt en muista, koska olisin viimeksi lukenut kirjan. Mutta kertaakaan en ole katunut, että lähdin Mikan matkaan. Niin paljon olen häneltä saanut. En rahaa, mutta suurta
ymmärrystä.

Salla on kotoisin Kälviältä kuten Mikakin. Pari tutustui aikoinaan Sallan siskon syntymäpäivillä. Puolitoista kuukautta ensitapaamisen jälkeen Mika raahasi sohvansa Sallan asuntoon.

– Mika soitti ovikelloa ja ilmoitti kyselemättä, että muuttaa luokseni. Puhelahjoillaan hän minut hurmasi, Salla sanoo.

Lukutaidoton poliitikko

Kälviäläinen kunnallispolitiikka. Mikään maailmankaikkeudessa ei olisi voinut kiinnostaa Sallaa sen vähempää. Tai niin hän kuvitteli.

– Mikan ansiosta olen joutunut perehtymään myös politiikkaan. Nyt olen jopa kiinnostunut siitä, Salla ihmettelee.

Mika Siirilä on lukutaidoton poliitikko. Hän kuuluu Kokkolan rakennus- ja ympäristölautakuntaan ja toimii varavaltuutettuna. Salla lukee ääneen kapulakieliset raportit, joita Mika kiikuttaa kokouksista kotiin. Jos Mika saa palaverissa eteensä paperin, hän pyytää reippaasti, että vieressä istuva kokouskaveri lukisi sen ääneen.

Ennen kuin Kälviä liitettiin Kokkolaan, Mika ehti istua neljä vuotta Kälviän kunnanvaltuustossa.

Pääsy valtuustoon vaati taistelua. Aluksi yksikään puolue ei huolinut Mikaa listoilleen. Mies sisuuntui ja perusti oman Kälviän uudet tuulet -ryhmänsä. Hän marssi ilmoittautumaan ehdokkaaksi tuntia ennen määräajan umpeutumista ja pääsi läpi komealla 115 äänellä. Sittemmin Mika liittyi perussuomalaisiin.

– Tuntui mahtavalta päästä pukkaamaan niitä, jotka ovat pitäneet minua puolipöhelönä. Tärkeintä politiikassa on kyky ajatella. Vaikka en osaa lukea, ajatella osaan. Maailmantapahtumia seuraan tarkasti televisiosta. Ja kun mamma lukee minulle paperit, meitä on kaksi päätä pohtimassa.

Jos keskustelua hivuttaa hiukankaan politiikkaan, Mika syttyy heti. Rakennus- ja ympäristölautakunnassa häntä jurppii se, että talotkin yritetään tasapäistää.

– Miksi tietyn asuinalueen talojen pitää näyttää keskenään samanlaisilta? Jopa peltikattojen pitää olla samanvärisiä! Seuraavaksi varmasti määrätään, että kaikkien suomalaisten on pukeuduttava kotonaan punaisiin alushousuihin. Suutun, kun ihmiset pakotetaan samaan tötteröön. Itse en ole koskaan mahtunut mihinkään muottiin.

Mika näyttää, millaisen allekirjoituksen hän on oppinut kirjoittamaan. Se on söherö. Kuten allekirjoituksen pitääkin.

– On tämä kelvannut pankissakin. Samanlainen raapaisu oli Kälviän vanhalla kunnanlääkärilläkin.

Kipusi, kapusi, melkein putosi

On vuosi 1973. Mika Siirilä on kaksivuotias. Hän on juuri saanut loistoidean: katolle! Kun Paavo-isä huomaa karkurin, poika heiluttelee jo katonharjalla.

Isä pyytää Mikaa odottamaan. Pysy paikallasi, niin iskäkin kiipeää katsomaan, kuinka korkealle katolta näkyy, hän huikkaa. Poika ei putoa. Isä saa hänet alas.

Alhaalla äiti kysyy Mikalta, miksi ihmeessä tämä kapusi katolle.
– Sieltä näkyi niin konkialle, niin konkialle, melkein taivaaseen asti, vaippahousu vastaa.

Sen jälkeen Mikan vanhemmat sahaavat jokaisen naapuritalonsa tikapuista kolme alinta porrasta pois. Enää koskaan poika ei kiipeäisi.

Ennen koulua Siru-äiti vie Mikan tutkimuksiin. Mika diagnosoidaan ylivilkkaaksi. Samalla todetaan lukihäiriö.

– Älyllisistä testeistä Mika suoriutui hyvin, mutta nimeään hän ei oppinut kirjoittamaan oikein, vaikka opetin sitä hänelle vuosia. Aina hän kirjoitti ’Sirilä’, yhdellä i:llä, äiti muistaa.

Toisella luokalla Mika siirtyy erityiskouluun Kokkolaan. Häntä aletaan kiusata. Lukutaidottomaksi häntä ei haukuta, vaan lehmänläjänlemuiseksi maalaiseksi. Muut ovat kaupunkilaisia, suoraan Kokkolasta.

– Ensin tein kuten kilpikonnat, piilouduin kuoreeni. Myöhemmin tuli käytettyä nyrkkiäkin. Ehkä lukutaidottomuus on suojannut minua. Olen niin levoton luonne, että jos osaisin lukea, olisin voinut sotkeentua nuorempana ties mihin rötöksiin, Mika sanoo.

Numerot Mika hallitsee kirjaimia paremmin. Jostain syystä hän laskee matematiikan laskut oikein vain silloin, kun numerot viittaavat kolikoiden tai setelien arvoon. Luvut, jotka eivät liity käsin kosketeltavaan rahaan, on hankalampi hahmottaa.


Bisnekset Mika aloittaa 7-vuotiaana. Hän ostaa naapurilta neljä kanaa. Mikroautollaan poika surruuttaa ympäri Kälviän sivukyliä ja myy munia ja lannoitetta. Pian kanoja on 18. Palkkarahoillaan Mika järjestää pirskeet pikkusiskolleen, pikkuveljelleen ja muille kylän lapsille.

Kotikylässään Mikalla on tiivis ystäväjoukko. Kaverit suorastaan kilpailevat siitä, kuka saa lukea tv-tekstityksiä ääneen. Samat miehet tulevat mukaan nytkin, kun Mika hieroo isoja kauppoja. Lukutaidotonta olisi helppo huijata.

Vielä kukaan ei ole tohtinut valehdella Mikalle, että paperissa lukisi jotain muuta kuin siinä oikeasti lukee. Mutta numeroissa häntä on huijattu.

Koulusta Mika pääsee läpi rämpien, suullisten tenttien avulla. Hän selvittää ammattikoulun maalarilinjan, autokoulun ja armeijan. Lopulta sydämen vie ala, josta tasapäisyys on kaukana: romut.

Unelma vauvasta

Mutta miksi kymmenen kissaa? Koska Salla rakastaa eläimiä. Ja koska yksi suuri unelma on vielä toteutumatta.

Siirilät haluaisivat vauvan. He ovat käyneet lapsettomuushoidoissa, mutta juuri nyt he pitävät hoidoista taukoa. Yksi hoitokerta on vielä jäljellä.

– Joskus mietin, miksi elämän pitää olla yhtä saakutin vänkäämistä. Lukuhommieni kanssa on kovaa, ja emäntää väsytetään lapsiasialla. Mihin kummaan meitä kovetetaan? Se kun selviää, me mamman kanssa pärjäämme, vaikka puukkoja sataisi, Mika sanoo.

Joskus helpottaa se, kun saa päästää kunnon naurut. Räkättää voi vaikkapa tälle: Kun Mika yritti etsiä Youtube-sivustoilta suosikkilaulajansa Irwin Goodmanin esitystä, hän kirjoitti hakukohtaan ”irvin kunana”.

Tietokonetta Mika pystyy käyttämään vain, jos Salla naputtaa hakusanan valmiiksi tai avaa oikean sivuston.

Mikan isä on eläkkeellä rakennusalan yrityksestään, ja äidillä on Kälviän keskustassa kahvila-baari. Joka päivä Salla ja Mika käyvät baarissa kahvilla. Useimmiten sekä aamuisin että iltaisin.

Äiti on huojentunut, että poika on löytänyt mammansa.

– Mika on saanut maailman parhaan vaimon. En uskalla edes kuvitella, mitä hänen elämänsä olisi ilman Sallaa.

Mika sen sijaan uskaltaa. Jos mamma yhtäkkiä katoaisi, ja Mika yrittäisi selvitä arjestaan lukutaidottomana yksin, suurin piirtein tältä se tuntuisi:

– Kuvittele, että sinut heitetään keskelle Kiinaa. Et tiedä kaupungin nimeä. Et osaa sanaakaan kieltä etkä tunne ketään. Juuri siltä minusta tuntuisi.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä tammikuussa 2012. Salla kertoi perheen kuulumisista Kodin Kuvalehdessä 07/2013, jolloin Salla oli aloittanut opinnot ja Mika jäänyt työttömäksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla