Riikka koirineen Helsingin Käpylässä. ”Koko elämäni minulla on ollut koira. Jos joskus ei ole, tarvitsisin kummikoiran."
Riikka koirineen Helsingin Käpylässä. ”Koko elämäni minulla on ollut koira. Jos joskus ei ole, tarvitsisin kummikoiran."

Kokoomuskodissa kasvanut Riikka Suominen sai jo lapsena vihreän herätyksen. Nyt ekologisuus vaikuttaa hänen elämässään kaikkeen. Ostamisesta hän sai iloa vasta, kun löysi täydelliset lastenrattaat. 

Alas ydinvoima! Riikka Suomisen ensimmäisen lehtijutun otsikko oli ytimekäs ja viesti karu: ydinvoima tulee ja tappaa. Oli vuosi 1986, ja Riikan perheen mökkikunnassa Eurajoella oli kaksi ydinvoimalaa. Kahdeksanvuotiaan Riikan mielestä Kevätpörriäisen lukijoiden oli aika havahtua. 

Ydinvoimaa vastaan Riikka Suominen, 35, on yhä. Hän ei tiedä, mistä ajatus lapsena tuli – ei ainakaan kotoa. Mutta eri mieltä saa olla. Niin sanoi Riikan isä, kokoomuksen puheenjohtaja ja ydinvoiman kannattaja Ilkka Suominen, kun hän luki Kevätpörriäisen ydinvoimajuttua. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tyttärellä vihreyteensä. 

Riikalle ekologisuus on elämäntapa. Hän miettii kaikkea ekologiselta kannalta: hedelmien ostoa, maidon juontia, kodin lämmitystä, lapsen saamista. 

Sama asenne on Huilissa. Se on Suomen ensimmäinen ja ainoa ekologinen aikakauslehti, ja Riikka on sen päätoimittaja. Huilissa ei tehdä reportaaseja surkeana kituvista sademetsistä vaan esitellään houkuttelevia ja samalla ekologisia asioita. Kuusi sivua kuuminta kesämuotia, kaikki kierrätyskeskuksesta. Lapsiperhe matkustaa Espanjaan, junalla. 

Kituuttaa ei tarvitse, kunhan ajattelee vähän. 

Mökillä Eurajoella. Verkoilla Ilkka-isä ohjaa venettä, Riikka nostaa verkon, kumpi vain perkaa.

Kylmenee, kylmenee 

Suomisen perheen koti oli kylmä ja pimeä. Se oli Riikan ansiota. Koulussa oli kerrottu, että lämpötilan lasku pienentää sähkölaskua. Riikka oli tarkkana. 

– Vanhempani saattoivat pitää patterit päällä, aukaista ikkunan, sytyttää valot ja lähteä kaupungille. Kuljin kärppänä perässä sulkemassa ja sammuttamassa. 

Koko Riikan lapsuuden Riitta-äiti oli kotona. Ilkka-isä ei ollut kotona juuri koskaan. Hän oli puolueen puheenjohtajana ja ministerinä ja puhemiehenä, kävi välillä kotona antamassa tyttärelle periksi ja lähti taas. 

– Isä on niin kiltti. Äiti yritti opettaa, että lautanen on syötävä tyhjäksi, ja sitten isä kävi vesittämässä sen. Nyt hän antaa mäyräkoirillemme salaa herkkupaloja. Olen varma, että pöydästäkin. 

Ekologinen herätys tuli kerralla. Eduskunnan puhemiehenä ollut isä oli saanut töistä Maailman tila -kirjat vuosilta 1991 ja 1992 ja kysyi, haluaako lukioon menevä Riikka selailla niitä. Riikka makasi lämpimässä vesisängyssään kotona Helsingin Kampissa, luki kirjoista kaikki taulukotkin ja kauhistui. 

– Ilmastonmuutos oli silloin ihan vieras asia. Ainoa ympäristöviesti oli ollut, että luontoa ei saa roskata. Yhtäkkiä tajusin, että maapallo ei kestä sitä elämää, mitä siihen aikaan pidettiin hyvänä. 

Kun ei vielä paljon muuta voinut, Riikka alkoi valistaa vanhempiaan. Murrosikäisen ja vanhempien keskusteluja ei heilläkään käyty säkenöivän älyllisissä merkeissä. 

– Olin tavallinen kiukutteleva teini. Murahtelin vanhempieni elämäntavasta, varmaan se oli kulutuskeskeinen ja välinpitämätön. He eivät istuneet kotona murehtimassa energiakriisiä vaan elivät kuin sitä ei olisi, roistot, Riikka nauraa. 

Kun vanhemmat lähtivät Stockmannille tai kauppahalliin, Riikka sammutti patterit ja paleli tyytyväisenä pimeässä kodissa. Vesisänky oli saanut kylmentyä. Nyt Riikka tiesi, että säästi rahan lisäksi myös maapalloa. 

 

Vihreämpiä tomaatteja 

”Tee ekoteko!” Se on Riikka Suomisen inhokkilause. Ekoteko tarkoittaa hänestä yleensä sitä, että lemmikkimarsun ulkoilupukuun on sekoitettu viisi prosenttia luomupuuvillaa, jonka varjolla sitäkin turhaketta markkinoidaan ekoilulla. 
Suomisen perheen koti oli kylmä ja pimeä. Se oli Riikan ansiota.

Vähän ekologisempi elämä on enimmäkseen arkisia valintoja. Ajaako kauppaan pyörällä vai autolla? Säästääkö tomaatteja valitessaan ennemmin luontoa vai rahaa? Riikka ostaa paljon kasviksia, liikaa juustoja ja mahdollisimman vähän kananmunia. Israelilaisia appelsiineja ei koskaan: vähä vesi pitäisi antaa palestiinalaisille eikä appelsiineille. Espanjalaiset mandariinitkin jäävät kauppaan. Siirtotyöläisten olot ovat Espanjassa kurjat, ja tuotteiden ostaminen olisi osa riistoa.

– Ruoka vaikuttaa kauheasti siihen, millaista maailmaa haluamme. Kun on niin onnekas, että pystyy menemään supermarkettiin ja valitsemaan, mitä syö, olisi piittaamatonta olla miettimättä sitä.

Kalatiskillä Riikka kaivaa lompakosta WWF:n kalaoppaan ja tarkistaa, saako kuhaa ostaa. Hän pitää kovasti äitinsä lihapadasta, mutta ei syö sitä.

– Liha on minusta hyvää! Tehotuotannossa eläimen elämä vain on kamalaa alusta loppuun. Kaupat ovat niin täynnä houkuttelevaa ruokaa, että on helpotus, jos on vähän vähemmän mistä valita.

Joskus ympäristöaate on mennyt liiallisuuksiin. Niin kuin silloin, kun Riikka asui vuoden Etelä-Ruotsissa.

– Se on valtaisan kaunista seutua – mutta siitähän minä en paljon tiedä, koska en tahtonut autoilla. Nyt luen matkailulehdistä sikäläisistä hienoista paikoista ja mietin, että vähän hassua intoa se oli.

Riikka ja Eero-poika syksyllä 2011. –Kauheasti se pieni tyyppi tuo iloa elämään. 

Yhden lapsen politiikka

Runsas vuosi sitten Riikka Suominen istui seminaarissa kuuntelemassa, kuinka väestönkasvu vaikuttaa ilmastotavoitteisiin. Tieto oli tuttua: Meitä on liikaa. Käytämme puolitoistakertaisesti sen määrän luonnonvaroja kuin maapallo pystyy tarjoamaan. Yhden lapsen hankkimatta jättäminen on amerikkalaiselle 20 kertaa tärkeämpi keino pienentää omaa hiilijalanjälkeä kuin mikään muu.

Riikka yritti vaihtaa asentoa vähemmän tukalaan, vatsassa potki niin. Mieleen tuli, että väestönkasvuhan se siellä.

Riikka Suomisen ja avopuoliso Timo Purosen esikoinen Eero syntyi viime elokuussa. Perheeseen kuuluvat myös mäyräkoirat Armi ja Iiris. Joka toinen viikko laumaan liittyy Timon ja hänen entisen vaimonsa yhteishuoltajuudessa oleva labradorinnoutaja Elsa.

Riikka on lapsen saamisesta valtavan iloinen. Silti yhden lapsen politiikka taitaa sopia heille.

– Lapsi kasvattaa ekologista jalanjälkeä enemmän kuin mikään. Tämä on helpompi sanoa, kun ei muutenkaan ole paloa suureen perheeseen.

Äidiksi tulo on muuttanut arjen täysin. Joogatunti on muisto vain. Ajatukset ovat pysyneet samoina, ekologisuus ja eettisyys etenkin. Yksi asia vetoaa tunteisiin entistä enemmän. Maito.

– Kun sain oman lapsen, ymmärsin, miten mielettömän iso asia pienen olennon perusturvallisuudelle ja terveydelle imettäminen on. Yhtä lailla maito, jota syön kastikkeissa ja juustoissa, on tarkoitettu vasikalle. Lehmä laitetaan poikimaan, jotta se tuottaisi vasikoille maitoa, jonka me sitten vedämme välistä.

Kiltteys kunniaan

Piparintuoksuinen kotiäiti omakotitalossaan, se Riikka Suominen oli pienen hetken viime talvena. Sitten hän veti pikkuleivät uunista, vaihtoi Eeron kestovaipan, nosti pojan kantoreppuun ja lähti tarjoamaan kanelikakkosia: kaneliässien reseptillä tehdyt kakkoset tukivat presidenttiehdokas Pekka Haavistoa.

– Olisin halunnut osoittaa tuleville sukupolville, että kiltteydellä voi päästä presidentiksi asti.

Riikka on vihreiden jäsen, vasemmistolaisempi kuin vanhempansa. Se ei ole ongelma kenellekään.

– Vanhempani ymmärtävät, että vihreät on minulle luontevin valinta. Ja kyllä minä liikun äitini kanssa, vaikka hänellä olisi turkki päällä. Se on hänen valintansa.

Poliittisuutta ei tarvitse pelätä, sen Riikka oppi jo lapsena. Muuten kasvaminen poliitikkoperheessä oli melkein tavallista. Isä oli paljon poissa, mutta kun oltiin mökillä, kukaan ei saanut isää puhelimella kiinni. Joskus joku toimittaja teki leppoisan Suomisen perhe viettää kesää -jutun.

– Kuljin vanhempieni mukana ja hölpötin haastatteluissa, aika oli silloin ihan eri. Journalismin muutos on ollut hurja. Nykyään politiikassa olo on raskaampaa ja perhe on muuttunut pyhemmäksi.

Vanhempien kanssa tavataan yhä usein. Koirat menevät heille hoitoon, vävy korjaamaan tietokonetta. Kun syödään yhdessä, sivutaan myös yhteiskunnallisia asioita, viime aikoina esimerkiksi valtionyhtiöiden johtajien moraalia.

– En voi ymmärtää, miten joku voi ihan pokkana olla sitä mieltä, että hänen työpanoksensa on kymmeniä kertoja arvokkaampi kuin muiden. Ja sitten vielä asua yhtiön vuokraamassa asunnossa puoli-ilmaiseksi.

Olisiko Riikan isä voinut aikanaan olla niitä herroja?

– Siitä päätellen, miten paljon isäni paheksuu tätä ilmiötä, toivon ja uskon, että hän ei ole ollut. Hänenkin mielestään se on moraalitonta.

Riikan kotiäitipäivät loppuivat äkkiä. Eero oli neljä kuukautta vanha, kun ekologisen aikakauslehden kustantaja kertoi lopettavansa palkitun lehden kustantamisen. Päätös suretti oman työpaikan takia, mutta vielä enemmän asian vuoksi.

– Puuveneiden rakentajille on omia lehtiä, samoin kissafaneille. Ihmiset miettivät elämäntapansa ympäristövaikutuksia. On se nyt hitsin outoa, jos sille asialle ei ole Suomessa vähintään yhtä lehteä!

Päätökset oli tehtävä nopeasti. Neljä Huilissa töitä tehnyttä lunasti liiketoiminnan itselleen ja jatkaa lehden tekoa samanlaisena mutta omillaan. Mies jäi lapsen kanssa kotiin, kun Riikasta tuli päätoimittaja ja kustantaja sekä Huilin ainoa täysipäiväinen työntekijä. Tämä vuosi lehteä saadaan tehtyä pankkilainan turvin, ensi vuodeksi olisi saatava riittävästi tilaus- ja mainostuloja.

Töihin paluu on ollut mahtavaa. Vauvan kanssa kotona ollessaan Riikka ei löytänyt sisältään perhepäivähoitajaa vaan työorientoituneen äidin.

– Saan tehdä työkseni sellaista, mihin olen aina uskonut.

Riikka ajaa joskus pyörällä lippakiuskin tiskille limulle tai jätskille. –Olen yrittänyt kokoveganismiakin, mutta vielä ei olla siellä. 

Lainaa vain

Muutamia asioita Riikka Suominen inhoaa. Yksi on muoti ja toinen on shoppailu. Onneksi mummin vintiltä löytyi äidin vanha keltainen kesätakki, josta tuli Riikalle sopiva hihoja pidentämällä.

– Vanhempieni sukupolvelle on ollut lohdullinen ajatus, että rahalla voi ostaa uuden. Minun sukupolveni ei tahdo ostaa uutta vaan löytää vanhalle korjaajan.

Enää Riikka ei uskalla käydä edes kirpputoreilla, ettei vain tekisi yhtään löytöä. Samaan aikaan uutta tavaraa tarjotaan joka puolelta niin kuin mikään ei riittäisi. Pian ei riitäkään.

– Lähivuosikymmeninä meidän kaikkien elämäntapa muuttuu radikaalisti. Energian hinta nousee ja raaka-aineiden hinta nousee.

Riikka uskoo, että tulevaisuuden elämään liittyy kaikilla jakaminen. Autoklubit, koneiden vaihto, luomuruokapiirit.

– Tähän asti omistaminen on ollut statusjuttu. Jos lainaan naapurin autoa, sehän luulee, että mulla ei ole rahaa omaan! Että kohta pummaan siltä sokeria tai sampoota. Tämä ajatus on onneksi muuttumassa. Asumisneliöt ovat sikahintaisia, ei jokaisen kannata säilöä siellä leipäkonetta tai trampoliinia.

Omassa elämässä jakamista on esimerkiksi kirjastojen suurkäyttö. Autoa perheellä ei ole, tarvittaessa lainataan vanhemmilta.

Kevääseen saakka Riikka luuli, että ostaminen ei tee onnelliseksi. Kunnes näki täydelliset lastenrattaat.

– Ne ovat kevyet ja menevät kasaan yhdellä kädellä niin, että liikkuminen muuttui kertaheitolla helpommaksi. Pakko myöntää: tavara voi tehdä onnelliseksi.

Riikka Suomiselle vihreys on vastustamatonta. –Kestävässä elämäntavassa maailma ja ihminen voivat hyvin. Ekologisuus ei ole kompromisseja elämänlaadussa. 

Hellitä, hippiäiti!

Maailmanparantaja on liian mahtipontinen sana. ”Periaatteellinen” sopii Riikka Suomisen mielestä häneen paremmin. Hän yrittää elää periaatteidensa mukaan, koska tahtoo maailman voivan paremmin ja itsensä voivan paremmin.

Ekologiset valinnat eivät tunnu uhrauksilta. Mielestään Riikka ei edes elä erityisen ekosti – niin paljon on asioita, joista on huono omatunto. Hänen on vaikea myöntää edes itselleen, kuinka hankala asia koirien pitäminen on.

– Lemmikit kuluttavat hirveästi maapallon yhteisiä resursseja. On hassua, että koiramme syövät lihaa, kun emme itse sitä syö. Paljon joudun miettimään sitäkin, kuinka koiran arvoista on elämä kahden työssäkäyvän ihmisen perheessä.

Päätöntä on asua turhan isossa, sähkölämmitteisessä omakotitalossa. Se vain jäi miehelle hänen entisestä elämästään.

– Sähkölämmitys ja lapsen hankkiminen – paljon pahempaa ei voi tehdä. Nyt täytyy pistää kaikki panokset siihen, että elää lapsen kanssa ekologisesti ja yrittää kasvattaa siitä tolkun ihmisen.

Ihan hyvin voi käydä niinkin, että myös Eero kapinoi vanhempiensa elämäntapaa vastaan. Riikka on varautunut merkkifarkkuja mankuvaan ja Mäkkärissä syövään murrosikäiseen.

– Eero varmaan pitää hippiäitiään rasittavana. Ehkä hän satsaa uraan pokerin pelaajana ja ostaa ensimmäisestä voitostaan vesiskootterin tai lehtipuhaltimen.

– Toivon hänen silti aikuisena ymmärtävän, että ympäristönsuojelumme liittyy myös siihen, että hänellä olisi kemikaaliton ja turvallinen luomuruokalapsuus. Ja että ainakin yritimme säästää luonnonvaroja hänen sukupolvelleen.

Ohimenevän hetken Riikka mietti politiikkaan lähtemistä. Sitten hän päätti vaikuttaa mieluummin omalla elämällään ja lehdellään.

– Ihmisten ympäristöasenteisiin vaikuttaa kaikkein eniten käsitys siitä, miten ”muut” tekevät. Olisin mielelläni se asenteisiin vaikuttava ”muut”.

Riikan puoliso tilaa nykyisin sushinsa ilman tonnikalaa ja jättikatkarapuja. Riikan vanhemmat kiertävät Porin kirpputoreja etsimässä tyttärenpojalle sänkyä.

Turhan pieniä parannuksia ei ole. Vasta tänä kesäpäivänä Riikka tajuaa, että margariinirasian foliosuojus kuuluukin metalleihin eikä sekajätteisiin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14-15/2012.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."