Riikka koirineen Helsingin Käpylässä. ”Koko elämäni minulla on ollut koira. Jos joskus ei ole, tarvitsisin kummikoiran."
Riikka koirineen Helsingin Käpylässä. ”Koko elämäni minulla on ollut koira. Jos joskus ei ole, tarvitsisin kummikoiran."

Kokoomuskodissa kasvanut Riikka Suominen sai jo lapsena vihreän herätyksen. Nyt ekologisuus vaikuttaa hänen elämässään kaikkeen. Ostamisesta hän sai iloa vasta, kun löysi täydelliset lastenrattaat. 

Alas ydinvoima! Riikka Suomisen ensimmäisen lehtijutun otsikko oli ytimekäs ja viesti karu: ydinvoima tulee ja tappaa. Oli vuosi 1986, ja Riikan perheen mökkikunnassa Eurajoella oli kaksi ydinvoimalaa. Kahdeksanvuotiaan Riikan mielestä Kevätpörriäisen lukijoiden oli aika havahtua. 

Ydinvoimaa vastaan Riikka Suominen, 35, on yhä. Hän ei tiedä, mistä ajatus lapsena tuli – ei ainakaan kotoa. Mutta eri mieltä saa olla. Niin sanoi Riikan isä, kokoomuksen puheenjohtaja ja ydinvoiman kannattaja Ilkka Suominen, kun hän luki Kevätpörriäisen ydinvoimajuttua. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tyttärellä vihreyteensä. 

Riikalle ekologisuus on elämäntapa. Hän miettii kaikkea ekologiselta kannalta: hedelmien ostoa, maidon juontia, kodin lämmitystä, lapsen saamista. 

Sama asenne on Huilissa. Se on Suomen ensimmäinen ja ainoa ekologinen aikakauslehti, ja Riikka on sen päätoimittaja. Huilissa ei tehdä reportaaseja surkeana kituvista sademetsistä vaan esitellään houkuttelevia ja samalla ekologisia asioita. Kuusi sivua kuuminta kesämuotia, kaikki kierrätyskeskuksesta. Lapsiperhe matkustaa Espanjaan, junalla. 

Kituuttaa ei tarvitse, kunhan ajattelee vähän. 

Mökillä Eurajoella. Verkoilla Ilkka-isä ohjaa venettä, Riikka nostaa verkon, kumpi vain perkaa.

Kylmenee, kylmenee 

Suomisen perheen koti oli kylmä ja pimeä. Se oli Riikan ansiota. Koulussa oli kerrottu, että lämpötilan lasku pienentää sähkölaskua. Riikka oli tarkkana. 

– Vanhempani saattoivat pitää patterit päällä, aukaista ikkunan, sytyttää valot ja lähteä kaupungille. Kuljin kärppänä perässä sulkemassa ja sammuttamassa. 

Koko Riikan lapsuuden Riitta-äiti oli kotona. Ilkka-isä ei ollut kotona juuri koskaan. Hän oli puolueen puheenjohtajana ja ministerinä ja puhemiehenä, kävi välillä kotona antamassa tyttärelle periksi ja lähti taas. 

– Isä on niin kiltti. Äiti yritti opettaa, että lautanen on syötävä tyhjäksi, ja sitten isä kävi vesittämässä sen. Nyt hän antaa mäyräkoirillemme salaa herkkupaloja. Olen varma, että pöydästäkin. 

Ekologinen herätys tuli kerralla. Eduskunnan puhemiehenä ollut isä oli saanut töistä Maailman tila -kirjat vuosilta 1991 ja 1992 ja kysyi, haluaako lukioon menevä Riikka selailla niitä. Riikka makasi lämpimässä vesisängyssään kotona Helsingin Kampissa, luki kirjoista kaikki taulukotkin ja kauhistui. 

– Ilmastonmuutos oli silloin ihan vieras asia. Ainoa ympäristöviesti oli ollut, että luontoa ei saa roskata. Yhtäkkiä tajusin, että maapallo ei kestä sitä elämää, mitä siihen aikaan pidettiin hyvänä. 

Kun ei vielä paljon muuta voinut, Riikka alkoi valistaa vanhempiaan. Murrosikäisen ja vanhempien keskusteluja ei heilläkään käyty säkenöivän älyllisissä merkeissä. 

– Olin tavallinen kiukutteleva teini. Murahtelin vanhempieni elämäntavasta, varmaan se oli kulutuskeskeinen ja välinpitämätön. He eivät istuneet kotona murehtimassa energiakriisiä vaan elivät kuin sitä ei olisi, roistot, Riikka nauraa. 

Kun vanhemmat lähtivät Stockmannille tai kauppahalliin, Riikka sammutti patterit ja paleli tyytyväisenä pimeässä kodissa. Vesisänky oli saanut kylmentyä. Nyt Riikka tiesi, että säästi rahan lisäksi myös maapalloa. 

 

Vihreämpiä tomaatteja 

”Tee ekoteko!” Se on Riikka Suomisen inhokkilause. Ekoteko tarkoittaa hänestä yleensä sitä, että lemmikkimarsun ulkoilupukuun on sekoitettu viisi prosenttia luomupuuvillaa, jonka varjolla sitäkin turhaketta markkinoidaan ekoilulla. 
Suomisen perheen koti oli kylmä ja pimeä. Se oli Riikan ansiota.

Vähän ekologisempi elämä on enimmäkseen arkisia valintoja. Ajaako kauppaan pyörällä vai autolla? Säästääkö tomaatteja valitessaan ennemmin luontoa vai rahaa? Riikka ostaa paljon kasviksia, liikaa juustoja ja mahdollisimman vähän kananmunia. Israelilaisia appelsiineja ei koskaan: vähä vesi pitäisi antaa palestiinalaisille eikä appelsiineille. Espanjalaiset mandariinitkin jäävät kauppaan. Siirtotyöläisten olot ovat Espanjassa kurjat, ja tuotteiden ostaminen olisi osa riistoa.

– Ruoka vaikuttaa kauheasti siihen, millaista maailmaa haluamme. Kun on niin onnekas, että pystyy menemään supermarkettiin ja valitsemaan, mitä syö, olisi piittaamatonta olla miettimättä sitä.

Kalatiskillä Riikka kaivaa lompakosta WWF:n kalaoppaan ja tarkistaa, saako kuhaa ostaa. Hän pitää kovasti äitinsä lihapadasta, mutta ei syö sitä.

– Liha on minusta hyvää! Tehotuotannossa eläimen elämä vain on kamalaa alusta loppuun. Kaupat ovat niin täynnä houkuttelevaa ruokaa, että on helpotus, jos on vähän vähemmän mistä valita.

Joskus ympäristöaate on mennyt liiallisuuksiin. Niin kuin silloin, kun Riikka asui vuoden Etelä-Ruotsissa.

– Se on valtaisan kaunista seutua – mutta siitähän minä en paljon tiedä, koska en tahtonut autoilla. Nyt luen matkailulehdistä sikäläisistä hienoista paikoista ja mietin, että vähän hassua intoa se oli.

Riikka ja Eero-poika syksyllä 2011. –Kauheasti se pieni tyyppi tuo iloa elämään. 

Yhden lapsen politiikka

Runsas vuosi sitten Riikka Suominen istui seminaarissa kuuntelemassa, kuinka väestönkasvu vaikuttaa ilmastotavoitteisiin. Tieto oli tuttua: Meitä on liikaa. Käytämme puolitoistakertaisesti sen määrän luonnonvaroja kuin maapallo pystyy tarjoamaan. Yhden lapsen hankkimatta jättäminen on amerikkalaiselle 20 kertaa tärkeämpi keino pienentää omaa hiilijalanjälkeä kuin mikään muu.

Riikka yritti vaihtaa asentoa vähemmän tukalaan, vatsassa potki niin. Mieleen tuli, että väestönkasvuhan se siellä.

Riikka Suomisen ja avopuoliso Timo Purosen esikoinen Eero syntyi viime elokuussa. Perheeseen kuuluvat myös mäyräkoirat Armi ja Iiris. Joka toinen viikko laumaan liittyy Timon ja hänen entisen vaimonsa yhteishuoltajuudessa oleva labradorinnoutaja Elsa.

Riikka on lapsen saamisesta valtavan iloinen. Silti yhden lapsen politiikka taitaa sopia heille.

– Lapsi kasvattaa ekologista jalanjälkeä enemmän kuin mikään. Tämä on helpompi sanoa, kun ei muutenkaan ole paloa suureen perheeseen.

Äidiksi tulo on muuttanut arjen täysin. Joogatunti on muisto vain. Ajatukset ovat pysyneet samoina, ekologisuus ja eettisyys etenkin. Yksi asia vetoaa tunteisiin entistä enemmän. Maito.

– Kun sain oman lapsen, ymmärsin, miten mielettömän iso asia pienen olennon perusturvallisuudelle ja terveydelle imettäminen on. Yhtä lailla maito, jota syön kastikkeissa ja juustoissa, on tarkoitettu vasikalle. Lehmä laitetaan poikimaan, jotta se tuottaisi vasikoille maitoa, jonka me sitten vedämme välistä.

Kiltteys kunniaan

Piparintuoksuinen kotiäiti omakotitalossaan, se Riikka Suominen oli pienen hetken viime talvena. Sitten hän veti pikkuleivät uunista, vaihtoi Eeron kestovaipan, nosti pojan kantoreppuun ja lähti tarjoamaan kanelikakkosia: kaneliässien reseptillä tehdyt kakkoset tukivat presidenttiehdokas Pekka Haavistoa.

– Olisin halunnut osoittaa tuleville sukupolville, että kiltteydellä voi päästä presidentiksi asti.

Riikka on vihreiden jäsen, vasemmistolaisempi kuin vanhempansa. Se ei ole ongelma kenellekään.

– Vanhempani ymmärtävät, että vihreät on minulle luontevin valinta. Ja kyllä minä liikun äitini kanssa, vaikka hänellä olisi turkki päällä. Se on hänen valintansa.

Poliittisuutta ei tarvitse pelätä, sen Riikka oppi jo lapsena. Muuten kasvaminen poliitikkoperheessä oli melkein tavallista. Isä oli paljon poissa, mutta kun oltiin mökillä, kukaan ei saanut isää puhelimella kiinni. Joskus joku toimittaja teki leppoisan Suomisen perhe viettää kesää -jutun.

– Kuljin vanhempieni mukana ja hölpötin haastatteluissa, aika oli silloin ihan eri. Journalismin muutos on ollut hurja. Nykyään politiikassa olo on raskaampaa ja perhe on muuttunut pyhemmäksi.

Vanhempien kanssa tavataan yhä usein. Koirat menevät heille hoitoon, vävy korjaamaan tietokonetta. Kun syödään yhdessä, sivutaan myös yhteiskunnallisia asioita, viime aikoina esimerkiksi valtionyhtiöiden johtajien moraalia.

– En voi ymmärtää, miten joku voi ihan pokkana olla sitä mieltä, että hänen työpanoksensa on kymmeniä kertoja arvokkaampi kuin muiden. Ja sitten vielä asua yhtiön vuokraamassa asunnossa puoli-ilmaiseksi.

Olisiko Riikan isä voinut aikanaan olla niitä herroja?

– Siitä päätellen, miten paljon isäni paheksuu tätä ilmiötä, toivon ja uskon, että hän ei ole ollut. Hänenkin mielestään se on moraalitonta.

Riikan kotiäitipäivät loppuivat äkkiä. Eero oli neljä kuukautta vanha, kun ekologisen aikakauslehden kustantaja kertoi lopettavansa palkitun lehden kustantamisen. Päätös suretti oman työpaikan takia, mutta vielä enemmän asian vuoksi.

– Puuveneiden rakentajille on omia lehtiä, samoin kissafaneille. Ihmiset miettivät elämäntapansa ympäristövaikutuksia. On se nyt hitsin outoa, jos sille asialle ei ole Suomessa vähintään yhtä lehteä!

Päätökset oli tehtävä nopeasti. Neljä Huilissa töitä tehnyttä lunasti liiketoiminnan itselleen ja jatkaa lehden tekoa samanlaisena mutta omillaan. Mies jäi lapsen kanssa kotiin, kun Riikasta tuli päätoimittaja ja kustantaja sekä Huilin ainoa täysipäiväinen työntekijä. Tämä vuosi lehteä saadaan tehtyä pankkilainan turvin, ensi vuodeksi olisi saatava riittävästi tilaus- ja mainostuloja.

Töihin paluu on ollut mahtavaa. Vauvan kanssa kotona ollessaan Riikka ei löytänyt sisältään perhepäivähoitajaa vaan työorientoituneen äidin.

– Saan tehdä työkseni sellaista, mihin olen aina uskonut.

Riikka ajaa joskus pyörällä lippakiuskin tiskille limulle tai jätskille. –Olen yrittänyt kokoveganismiakin, mutta vielä ei olla siellä. 

Lainaa vain

Muutamia asioita Riikka Suominen inhoaa. Yksi on muoti ja toinen on shoppailu. Onneksi mummin vintiltä löytyi äidin vanha keltainen kesätakki, josta tuli Riikalle sopiva hihoja pidentämällä.

– Vanhempieni sukupolvelle on ollut lohdullinen ajatus, että rahalla voi ostaa uuden. Minun sukupolveni ei tahdo ostaa uutta vaan löytää vanhalle korjaajan.

Enää Riikka ei uskalla käydä edes kirpputoreilla, ettei vain tekisi yhtään löytöä. Samaan aikaan uutta tavaraa tarjotaan joka puolelta niin kuin mikään ei riittäisi. Pian ei riitäkään.

– Lähivuosikymmeninä meidän kaikkien elämäntapa muuttuu radikaalisti. Energian hinta nousee ja raaka-aineiden hinta nousee.

Riikka uskoo, että tulevaisuuden elämään liittyy kaikilla jakaminen. Autoklubit, koneiden vaihto, luomuruokapiirit.

– Tähän asti omistaminen on ollut statusjuttu. Jos lainaan naapurin autoa, sehän luulee, että mulla ei ole rahaa omaan! Että kohta pummaan siltä sokeria tai sampoota. Tämä ajatus on onneksi muuttumassa. Asumisneliöt ovat sikahintaisia, ei jokaisen kannata säilöä siellä leipäkonetta tai trampoliinia.

Omassa elämässä jakamista on esimerkiksi kirjastojen suurkäyttö. Autoa perheellä ei ole, tarvittaessa lainataan vanhemmilta.

Kevääseen saakka Riikka luuli, että ostaminen ei tee onnelliseksi. Kunnes näki täydelliset lastenrattaat.

– Ne ovat kevyet ja menevät kasaan yhdellä kädellä niin, että liikkuminen muuttui kertaheitolla helpommaksi. Pakko myöntää: tavara voi tehdä onnelliseksi.

Riikka Suomiselle vihreys on vastustamatonta. –Kestävässä elämäntavassa maailma ja ihminen voivat hyvin. Ekologisuus ei ole kompromisseja elämänlaadussa. 

Hellitä, hippiäiti!

Maailmanparantaja on liian mahtipontinen sana. ”Periaatteellinen” sopii Riikka Suomisen mielestä häneen paremmin. Hän yrittää elää periaatteidensa mukaan, koska tahtoo maailman voivan paremmin ja itsensä voivan paremmin.

Ekologiset valinnat eivät tunnu uhrauksilta. Mielestään Riikka ei edes elä erityisen ekosti – niin paljon on asioita, joista on huono omatunto. Hänen on vaikea myöntää edes itselleen, kuinka hankala asia koirien pitäminen on.

– Lemmikit kuluttavat hirveästi maapallon yhteisiä resursseja. On hassua, että koiramme syövät lihaa, kun emme itse sitä syö. Paljon joudun miettimään sitäkin, kuinka koiran arvoista on elämä kahden työssäkäyvän ihmisen perheessä.

Päätöntä on asua turhan isossa, sähkölämmitteisessä omakotitalossa. Se vain jäi miehelle hänen entisestä elämästään.

– Sähkölämmitys ja lapsen hankkiminen – paljon pahempaa ei voi tehdä. Nyt täytyy pistää kaikki panokset siihen, että elää lapsen kanssa ekologisesti ja yrittää kasvattaa siitä tolkun ihmisen.

Ihan hyvin voi käydä niinkin, että myös Eero kapinoi vanhempiensa elämäntapaa vastaan. Riikka on varautunut merkkifarkkuja mankuvaan ja Mäkkärissä syövään murrosikäiseen.

– Eero varmaan pitää hippiäitiään rasittavana. Ehkä hän satsaa uraan pokerin pelaajana ja ostaa ensimmäisestä voitostaan vesiskootterin tai lehtipuhaltimen.

– Toivon hänen silti aikuisena ymmärtävän, että ympäristönsuojelumme liittyy myös siihen, että hänellä olisi kemikaaliton ja turvallinen luomuruokalapsuus. Ja että ainakin yritimme säästää luonnonvaroja hänen sukupolvelleen.

Ohimenevän hetken Riikka mietti politiikkaan lähtemistä. Sitten hän päätti vaikuttaa mieluummin omalla elämällään ja lehdellään.

– Ihmisten ympäristöasenteisiin vaikuttaa kaikkein eniten käsitys siitä, miten ”muut” tekevät. Olisin mielelläni se asenteisiin vaikuttava ”muut”.

Riikan puoliso tilaa nykyisin sushinsa ilman tonnikalaa ja jättikatkarapuja. Riikan vanhemmat kiertävät Porin kirpputoreja etsimässä tyttärenpojalle sänkyä.

Turhan pieniä parannuksia ei ole. Vasta tänä kesäpäivänä Riikka tajuaa, että margariinirasian foliosuojus kuuluukin metalleihin eikä sekajätteisiin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14-15/2012.

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.