Opettaja Anna-Riitta "Ansku" Partanen, 46, ja vakuutusalalla työskentelevä Hannu Partanen, 46, asuvat Lahdessa ja ovat olleet naimisissa 20 vuotta. Hilla on rakastettu kuopus, joka kommunikoi kuvilla, viittomilla ja omilla sanoillaan.
Opettaja Anna-Riitta "Ansku" Partanen, 46, ja vakuutusalalla työskentelevä Hannu Partanen, 46, asuvat Lahdessa ja ovat olleet naimisissa 20 vuotta. Hilla on rakastettu kuopus, joka kommunikoi kuvilla, viittomilla ja omilla sanoillaan.

Anna-Riitta "Ansku" Partasen ja Hannu Partasen kuopus syntyi hoitovirheen takia cp-vammaisena. Pari päätti heti, että tästä selvitään yhdessä.

Ansku: Viime elokuussa olin aivan puhki. Oli ollut hässäkkää: isot sukujuhlat ja työkiirettä. Hannu näki tilanteen ja toimi. Juhlien jälkeen hän lähti lasten kanssa mökillemme Savoon, jotta sain olla pari päivää kotona itsekseni.

Kuljin tyhjissä huoneissa, levitin työpaperini keittiön pöydälle ja kävin pitkillä kävelyillä. Tunsin valtavaa kiitollisuutta. Joku tykkää minusta niin paljon, että suo minulle tämän oman ajan! Sain olla tovin irti perheen pyörittämisestä ja rakkaan keijutyttömme Hillan hoitamisesta.

Hannu: Särmien hiominen on vienyt meiltä neljännesvuosisadan. Keski-ikäistyminen on tuonut rauhaa. Rakkaudessa on tärkeää toivoa toiselle hyvää eikä pitää kirjaa siitä, kumman vuoro on saada omaa aikaa tai imuroida. Olemme Anskun kanssa samalla puolella.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

"Vanhempieni silmissä Hannu oli ihannevävy"

Ansku: Näen Hannussa edelleen samat asiat, joihin aikoinaan rakastuin: luotettavuuden, turvallisuuden ja rehtiyden.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Törmäsimme sattumalta Iisalmen yössä marraskuussa 1991. Kaverini tunsi Hannun, ja jäimme juttelemaan. Hannu talloi vahingossa varpailleni, mistä kumpusi naurua. Ilta jatkui hitailla. Muistan Hannun pyykkipuhtaan valkoisen neuleen tuoksun. Sitä vasten oli suloista painautua.

"Sanoin äidille, että nyt löytyi ihana tyttö."

Hannu: Tykkäsin heti Anskun hymystä ja silmistä. Tiesin, että tässä on sitä jotakin. Sanoin äidille, että nyt löytyi ihana tyttö. Jo kolme viikkoa myöhemmin esittelin Anskun vanhemmilleni. Olimme molemmat opiskelujen loppuvaiheessa, 22-vuotiaita ja tosissamme.

Ansku: Tulemme tavallisista duunariperheistä. Samat perunavellit ja lihasopat meille on lapsuudenkodeissa syötetty. Vanhempieni silmissä Hannu oli ihannevävy. Luonteemmekin täydentävät toisiaan. Minä räiskähtelen, Hannu on rauhallisempi.

Hannu: Muutimme yksiin jo seuraavana keväänä ja hankimme kultaisen noutajan, totta kai. Aluksi asuimme Kuopiossa, mutta pian sain työpaikan Helsingistä. Ansku tuli perässä muutaman kuukauden päästä ja sai heti ensimmäisen vakituisen opettajanpestinsä. Kihloihin menimme 1993, naimisiin 1995. Hurjaa romantiikkaa näihin päätöksiin ei liittynyt, enemmänkin lämmintä yhteisymmärrystä.

Kun Ansku ja Hannu haluavat pitää toisiaan hyvänä, he viettävät hotelliviikonlopun Helsingissä ja nukkuvat aamulla pitkään.
Kun Ansku ja Hannu haluavat pitää toisiaan hyvänä, he viettävät hotelliviikonlopun Helsingissä ja nukkuvat aamulla pitkään.

"Oivalsin, että lapsia ei tehdä"

Ansku: Lasten saaminen ei ollut yhtä suoraviivaista. Ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon. Jo silloin oivalsin, että lapsia ei tehdä. He ovat lahjoja, jotka saadaan. Olimme riemuissamme, kun esikoisemme Konsta syntyi 1997. Pikkuveli Oula tuli maailmaan vuonna 2000.

Hannu: Nyt Konsta on jo iso mies, abiturientti, lähtökuopissa kotoa. Välillä iskee haikeus - kunpa voisi saada takaisin ajan, kun pojat olivat pieniä.

Ansku: Poikien ollessa pieniä tuntui kyllä siltä, ettei vauva-arki lopu koskaan. Heidän vähän vartuttuaan aloimme miettiä, menisikö tässä vielä kolmas. Juttelimme siitä saunan lauteilla poikien kanssa. Heitä ajatus kuopuksesta innosti ja hymyilytti.

Konsta ja Oula ovat tosi erilaisia luonteeltaan, joten mietin paljon sitä, millainen persoona kolmas lapsemme olisi. Olin 38, kun päätimme antaa hänelle mahdollisuuden. Pian sitten tärppäsikin.

"Vauvan sydänäänet romahtivat"

Hannu: Ongelmat alkoivat raskausviikolla 38. Eräänä iltana Anskusta alkoi tuntua, ettei vauva liiku kuten yleensä. Lähdimme äitipolille Päijät-Hämeen keskussairaalaan.

Vuorossa ollut lääkäri oli epävarma ja tyly ja laittoi meidät tarkkailuun kahdeksi tunniksi. Päätös keisarileikkauksesta tehtiin vasta, kun vauvan sydänäänet romahtivat. Viivyttely todettiin myöhemmin hoitovirheeksi.

"Lääkäri kertoi, että lapsen ennuste on todella huono."

Ansku: Tyttäremme Hilla tuli maailmaan napanuora solmussa ja kaulan ympärillä. Vauva oli kärsinyt hapenpuutteesta pitkään, hän oli eloton ja äänetön. Elvytys alkoi jo leikkaussalissa. Kukaan ei selittänyt minulle mitään, tajusin vain, että jokin oli pahasti pielessä.

Matkalla heräämöön yksi hoitajista silitti kättäni ja onnitteli: Olet saanut pienen tytön. Ihanaa, ajattelin.

Riemu vaihtui pian hirveään huoleen ja suruun. Se vain syveni, kun lääkäri tuli luokseni. Hän kertoi, että lapsen ennuste on todella huono. Noiden sanojen kanssa minut jätettiin yksin sairaalahuoneeseen. En vieläkään tiedä, miten selviydyin siitä yöstä.

"Puhuttiin jo hätäkasteesta"

Hannu: Ansku oli kursittavana, kun minä pääsin katsomaan lasin läpi Hillan elvytystä ja taistelua elämästä. Puhuttiin jo hätäkasteesta, ja mietin paniikissa mahdollisia nimiä.

Onneksi akuutti tilanne meni ohi, ja Hilla selviytyi. Katselin häntä keskoskaapissa hengityskoneessa. Muistan ajatelleeni, että jos tyttö jää henkiin, en vähistä valita.

"Tajusin, että tämä pieni tyttö tulee nyt ja aina olemaan meille tosi rakas ja tärkeä."

Ansku: Seuraavat pari viikkoa vietimme tiiviisti sairaalassa. Toivo alkoi herätä sinä aamuna, kun Hilla pääsi pois hengityskoneesta ja ensimmäiseen kylpyyn omahoitajansa kanssa.

Keskolassa hänelle oli laitettu päälle ihana punainen mekko. Tajusin, että tämä pieni tyttö tulee nyt ja aina olemaan meille tosi rakas ja tärkeä.

Hannu: Nyt Hilla on seitsemänvuotias ekaluokkalainen vauhtityttö. Hän käy ihanaa steiner-erityiskoulua ja liikkuu lujaa kävelytuen ja pienen pyörätuolin avulla.

Vaikea syntymä jätti jälkensä: cp-vamman, epilepsian, näön ja kuulon pulmat. Hilla tarvitsee apua kaikissa toimissaan, ja se vie välillä meiltä valtavasti voimia. Tärkeintä on kuitenkin se, että saimme pitää hänet. Hilla on perheenjäsen, rakastettu kuopus, kaikkien silmäterä.

Olemme hänestä äärettömän kiitollisia.

"Erityisestä arjesta on tullut normaalia"

Ansku: Jo Hillan elämän alussa päätimme, että selviämme tästä yhdessä. Olemme kohdanneet pitkän liudan lääkäreitä ja terapeutteja. Silti olemme saaneet toisiltamme enemmän voimaa kuin ammattilaisilta konsanaan.

"Emme ole katkeria hoitovirheestä. Vuodet ovat tuoneet rauhan."

Hannu: On perheitä, jotka erityislapsen syntymä hajottaa, isiä, jotka lähtevät kävelemään. Meitä tämä on hitsannut entistä tiukemmin yhteen. Sääliä emme kaipaa. Enemmän toivomme, että ihmiset ymmärtäisivät, miten tavallista elämämme loppujen lopuksi on. Erityisestä arjesta on tullut meille normaalia. Osaamme kaikki olla jääräpäitä, korotamme välillä ääntä ja huonojakin päiviä piisaa.

"Emme ole katkeria hoitovirheestä"

Ansku: Emme ole katkeria hoitovirheestä. Vuodet ovat tuoneet rauhan. Luotan siihen, että Hillalla on oma tiensä, joka on mahtava ja hieno.

Tyttäremme huumorintaju ja uskomaton elä-mänilo on auttanut kaikessa valtavasti. Hän kommunikoi kuvilla, viittomilla ja omilla sanoillaan, rakastaa kirjoja ja musiikkia.

Hannu on upea isä ja puoliso. Sydäntäni sykähdyttää nähdä, miten hän vie Hillan uimaan tai vetopyörällä pyöräilemään. Molemmat ovat asioita, joita tyttö rakastaa.

Hannu: Olemme halunneet näyttää maailmaa kaikille lapsillemme. Suosikkimatkakohteemme on Italian Toscana. Viime kerralta muistan hienon hetken Rooman lentokentällä. Salskeat italialiset lentokenttätyöntekijät toivat Hillaa vastaan pyörätuolin, heittelivät hänelle lentosuukkoja ja vilkuttivat iloisesti hyvästiksi. Ciao Bella!

mamma 86

Ihana tarina! Kukaan meistä ei ole täydellinen ja virheetön jokaisessa meissä on jotain huonoja puolia mutta meissä jokaisessa on myös valtavasti hyviäkin puolia!

Itse inhoan sanaa normaali ihminen siis mikä normaali? Miten määritellään normaali? Minusta on aivan älyttömän ihana juttu että me emme kukaan ole samanlaisia vaan jokainen olemme omanlaisiamme ja upeita juuri tälläisinä!

Kehitysvammaisuus ei tarkoita että henkilö olisi huono tai että häntä tulisi vältellä kuin rutto tautista ei ei todellakaan kehitysvamma on vain pieni... Ripaus erilaisuutta eräänlainen lisä mauste joka tuo elämään mielikuvitusta ja ennakkoluulottomuutta mahdollisesti juurikin tämä lisä mauste tekee kyseisestä henkilöstä yksilön oman itsensä oman ihanan arvokkaan itsensä jolla on oikeus elää,käydä työssä,harrastaa,seurustella,rakastua ja nauttia elämästä ilman syrjintää tai huononmuuden tunnetta me kaikki ollaan ihmisiä!

Ja me ollaan arvokkaita juuri näin joko ilman tai lisä mausteella
Rakastakaa itseänne ja toisianne älkääkä kääntäjänä selkäänne vaan olkaa rohkeita menkää juttelemaan tutustumaan ja pian huomaatte että yhdessä täydennettävä ehkä jopa toisianne luokaa ystävyyssuhteita ja eläkää ja nauttimaan elämästä aika on rajallista käyttäkää se siis hyvien asioiden parissa ja keskittykää hyviin juttuihin negatiivisuuden sijaan.

Ihanaa kesää!

Toivottelen mamma pienellä lisämausteella ?

Sisältö jatkuu mainoksen alla