Aikuinen Aino ovella,joka aikoinaan vei isän ensimmäiseen asuntoon vanhempien eron jälkeen.
Aikuinen Aino ovella,joka aikoinaan vei isän ensimmäiseen asuntoon vanhempien eron jälkeen.

Toimittaja Aino Salonen oli 20 vuotta sitten kummajainen: avioerolapsi, joka asui yhtä paljon äidin ja isän luona. Hän kertoo, mitä jälkiä kodista toiseen kulkeminen jätti.

Muutama hassu kortteli. Ei matka eikä mikään. Näin ajattelin lapsena ja ajattelen nyt aikuisena.

Isän ullakkoasunnossa kaikuivat ortodoksikirkon kellot ja keittiön katossa roikkui nyrkkeilysäkki. Äiti asui ensimmäisessä kerroksessa, joten ikkunasta pääsi nopeasti leikkimään pihan lasten kanssa.

Olin neljävuotias ja yksi Suomen tuhansista avioerolapsista.

1990-luvun alkuvuosina vanhempani muuttivat erilleen. Olin neljävuotias ja yksi Suomen tuhansista avioerolapsista.

Isän ensimmäisessä uudessa kodissa tein antiikkisesta astiakaapista barbitalon. Talonmiehen yksiö vanhan kotimme pihassa oli tilapäisasunto, mutta minusta metka. Varsinkin sen kylpyamme.

Koululainen äidin kodin sisäpihalla. Isän luokse oli lyhyt kävelymatka.
Koululainen äidin kodin sisäpihalla. Isän luokse oli lyhyt kävelymatka.

Ei elatusmaksuja, tapaamisoikeuksia tai kiistoja huoltajuudesta. Yhteishuoltajuus, oma huone kahdessa eri kodissa ja puolet ajasta kummankin vanhemman luona.

Tämä ratkaisu oli vanhemmilleni itsestään selvä. He muuttivat samaan kaupunginosaan, jotta minulla oli kävelymatka asunnosta toiseen. Usein olin viikon yhdessä paikassa, joskus kaksi viikkoa. Tiettyä vaihtopäivää ei ollut, koti vaihtui silloin, kun se oli kaikille mutkattominta.

Minä vietin niin äidin kuin isänkin luona ihan tavallista arkea.

Viikonloppuisän kanssa käydään yleensä mäkkärissä ja Lintsillä. Minä vietin niin äidin kuin isänkin luona ihan tavallista arkea, johon kuului huoneen siivousta, läksyjen tekoa ja riitoja.

Nyt tällä järjestelyllä on nimi: vuoroasuminen. Ja siitä puhutaan paljon. Tutkimustuloksia siitä, onko se lapsen eduksi, on puolesta ja vastaan. Netin keskustelupalstoilla kuohuu: yksi syyttää kovasanaisesti vuoroasumisen valinneita vanhempia itsekkyydestä, toinen kertoo, että heillä malli toimii.

Äidin apuna leipomassa.
Äidin apuna leipomassa.

Ruotsissa ja Australiassa perhepolitiikka kannustaa vuoroasumiseen. Ruotsissa lapsi voi esimerkiksi olla kirjoilla molempien vanhempien luona, Suomessa vain toisen. Lapsilisänkin voi meillä saada vain toinen vanhemmista.

En muista ikinä tunteneeni oloani hylätyksi.

Jotkut kritisoivat järjestelyä sillä, että lapsi kokee kodin vaihtumisen hylkäämisenä. Itse en muista ikinä tunteneeni oloani hylätyksi.

Olin outolintu

Valtaosa lapsista jää eron jälkeen edelleen asumaan äidin kanssa. Vuonna 2010 äidin ja lasten perheitä oli viisi kertaa enemmän kuin isästä ja lapsista koostuvia perheitä.

Laajennettuja tapaamisoikeussopimuksia, siis käytännössä vuoroasumista, on tilastoitu vasta muutaman vuoden. Viime vuonna niitä sovittiin reilut 2 000. Kaiken kaikkiaan sopimuksia huollosta, tapaamisoikeudesta ja asumisesta tehtiin yli 45 000. Tosin kahden kodin lapset eivät aina näy tilastoissa, koska kaikki eivät tee järjestelystä kirjallista sopimusta.

Vanhemmat vastasyntyneen kanssa uudessa asunnossa Helsingin Kalliossa.
Vanhemmat vastasyntyneen kanssa uudessa asunnossa Helsingin Kalliossa.

Enää vuoroasuminen ei ole tavatonta, mutta 1990-luvun alussa tunsin olevani kummajainen. Ala-asteella kaikkien koulukavereideni vanhemmat olivat yhdessä – ellei toinen vanhemmista ollut kuollut.

Outouteni ei pysynyt salassa. Äitini kirjoitti ystävänsä kanssa kirjan erokokemuksista, ja Yleisradio teki perheestäni dokumenttielokuvan.

"Sähän oot se telkkarin erolapsi."

Välillä joku tunnisti. Telinevoimistelutunnilla vieras tyttö kysyi, oliko minulla ennen punaiset hiukset.

"Sähän oot se telkkarin erolapsi", hän hihkaisi, kun vastasin myöntävästi.

Ulkoleikkejä isän kanssa.
Ulkoleikkejä isän kanssa.

Huomio ei koskaan tuntunut kivalta, koska lasta tai nuorta hävettää lähes kaikki. Lapsi solahtaisi mieluiten joukkoon. Kouluikäisenä halusin tavallisemman nimen ja pyysin äitiäni pukeutumaan farkkuihin ja t-paitaan, kuten kaverini äiti.

Yhtä lailla joskus haikailin tavallisena pidetyn perhe-elämän perään. Kadehdin serkkujen ydinperheonnea: äiti, isä, poika, tytär, koira ja kolme kerrosta rivitalossa.

Kritiikki kirpaisee

Kasvatustieteen tohtori Hannariikka Linnavuori haastatteli viisi vuotta sitten ilmestyneessä väitöskirjassaan kahden kodin lapsia. Selvisi, että vuoroasuminen oli sen kokeneista lapsista paras vaihtoehto. Lapsille oli tärkeää, että läheinen suhde molempiin vanhempiin säilyi.

Erityisen kivuliasta on, jos ratkaisua kritisoivat läheiset aikuiset, kuten isovanhemmat.

Linnavuoren mukaan aiemmasta tutkimuksesta käy ilmi, että vanhempien riitelyn lisäksi ympäristön paheksunta on rankkaa lapselle. Erityisen kivuliasta on, jos ratkaisua kritisoivat läheiset aikuiset, kuten isovanhemmat.

"Isommat lapset myös seuraavat keskustelua vuoroasumisesta lehdistä ja televisiosta. Heistä saattaa tuntua, että tuossa puhutaan minusta ja minun elämäntilanteestani", Linnavuori sanoo.

Äidin ja isän viimeinen yhteinen koti. Ennen remonttia sai piirtää seiniin.
Äidin ja isän viimeinen yhteinen koti. Ennen remonttia sai piirtää seiniin.

Yläasteikäisenä luin Helsingin Sanomien yleisönosastosta kirjoituksen, jossa surkuteltiin avioerolapsia. Minua ärsytti. Päätin, että jonakin päivänä vielä kerron, että ei se niin kamalaa ole.

Avioero on arkipäivää, mutta sanalla on inhottava kaiku. Avioerolapsi kuulostaa yhtä masentavalta. Ihan kuin olisin mennyt jotenkin rikki.

Perheestäni kertoneesta tv-dokumentista vyörysi palautetta. Osa katsojista kommentoi, että helppoahan se on huudella arvoalueelta Helsingin keskustasta. Dokumentissa kun ei mainittu, että vanhempani asuivat vuokralla eivätkä kylpeneet rahassa. Ero osui laman syvimpään vaiheeseen, joten he menettivät leijonanosan yhteisen omistusasuntonsa arvosta, kun myivät sen. Kummallakaan ei ollut varaa jäädä asuntoon yksin.

Molemmat vanhempani katsoivat esitystäni koulun kevätjuhlassa.

Otan nyt, 13 vuotta tv-dokumentin ilmestymisen jälkeen, yhteyttä sen ohjanneeseen Mirja Metsolaan. Hän kertoo huomanneensa, että vanhempani olivat pohtineet vakavasti parastani. Metsola iloitsi etenkin loppukohtauksesta, jossa molemmat vanhempani katsoivat esitystäni koulun kevätjuhlassa.

"Sellaisen näkeminen antaa erotuskaisille ihmisille konkretiaa, jotain johon tarttua. Te olitte hyviä roolimalleja. Sain dokumentista kiitosta esimerkiksi Yksin- ja yhteishuoltajien liitosta ja yksityisiltä ihmisiltä", hän sanoo.

Koska minulla oli tärkeimmät tavarat molemmissa kodeissa, mukanani kulki usein vain reppu.

Aihe kosketti myös Metsolaa itseään, koska hän oli eronnut pienten lastensa isästä joitakin vuosia aiemmin.

Matkalaukkuelämää

Koska minulla oli tärkeimmät tavarat molemmissa kodeissa, mukanani kulki usein vain reppu. Joskus koulukirja oli unohtunut toisen vanhemman luokse, mutta se oli nopeasti noudettu.

Kun surffasin kahden kodin välillä, sain vapautta ja vastuuta. Opin varhain pakkaamaan laukkuni. Siksi kasaan nykyäänkin kamppeeni tehokkaasti.

Nelivuotiaan syntymäpäivä.
Nelivuotiaan syntymäpäivä.

Nyt aikuisena tajuan, että vanhempieni ero ja kahdessa kodissa kasvaminen ovat opettaneet minulle paljon.

Joulut olen erosta asti viettänyt samalla tavalla: ensin isän sukulaisilla, sitten äidin mökillä. Vaihto tapahtui usein huoltoasemalla. Tätä joku kauhisteli. Meitä nauratti, sehän oli kaikkein kätevintä. Nyt kadehdin kuitenkin välillä kavereita, jotka rauhoittuvat jouluna. Minä ravaan paikasta toiseen.

Sekoan aina laskuissani, kun mietin, montako kertaa olen muuttanut. Varhaisteininä minulla oli ollut kymmenen kotia. Kun jo lapsena muutti vähän väliä – sekä äidin että isän kanssa – ei muutto toiseen kaupunginosaan, kaupunkiin tai maahan hätkäytä aikuisenakaan.

Koskaan en ole pitänyt itseäni juurettomana.

Lapsuuteni ei ole sidoksissa yhteen paikkaan, vaan se on siroteltuna ympäri ämpäri, erinäisiin asuntoihin ja huoneihuoneisiin. Muutamissa niistä äitini ja isäni asuivat yhdessä, useimmissa erikseen. Kaikkiin liittyy rakkaita muistoja.

Kotini on siellä, missä olen. Koskaan en ole pitänyt itseäni juurettomana.

Koti-ikävä on aina ollut minulle tuntematon käsite, enkä juuri haikaile ihmisten perään. Ovathan he olemassa, vaikka eivät olisi paikalla. En ikävöinyt äitiä, kun olin isän luona, tai päinvastoin.

Onnellisia, erikseen

Tänä vuonna ilmestyneessä Friends with Kids -elokuvassa nainen ja mies hankkivat lapsen yhdessä, vain ystävinä. Yhdessä kohtauksessa tuttavaperheen isä lyttää parin ratkaisun. Säpsähdän. Kritisoija itse kittaa viskiä ja puhuu itkuiselle vaimolleen rumasti – kyllä heidän lapsensa mahtavat olla onnellisia.

Romanttinen komedia Hollywoodista vaatii onnellisen lopun. Arvata saattaa, ettei siihen kuulu kahta kotia.

Vanhempani eivät enää rakasta toisiaan, mutta he rakastavat minua.

Samassa elokuvassa ymmällään olevalle lapselle selitetään, että hänellä on kaksi kotia, koska hän on "niin erityinen". Se on tuskin toimiva strategia. Minun oli lapsena helppo ymmärtää ja hyväksyä totuus: vanhempani eivät enää rakasta toisiaan, mutta he rakastavat minua, ja siksi asun molempien luona.

Tuttavapiirissäni olen huomannut, että ero on usein lapsille sitä raskaampi, mitä myöhemmin se tapahtuu. Rajuimmillaan vanhemmat kertoivat teini-ikäiselle, että eroavat ja ovat roikkuneet vuosia yhdessä vain hänen takiaan.

Vanhempien eron aikoihin.
Vanhempien eron aikoihin.

Minulla on ainoastaan yksi muistikuva vanhemmistani yhdessä, ja se on ikävä riita. Koska he erosivat, minulla on lukematon määrä onnellisia muistoja molemmista erikseen. Lapsikin ymmärsi, että jos kaksi ihmistä voivat paremmin erossa, ei heidän ole järkeä olla yhdessä.

En usko, että kukaan hyötyy onnen teeskentelystä. Kun olin vielä pieni, vanhempien ero oli tuskattomin tapa hajottaa perheemme. Tuntuu hassulta puhua perheestä, koska minulle me kolme emme ole mikään yksikkö. Mutta se ei tarkoita, ettei minulla olisi ollut perhettä.

Jotkut muistoni ovat saaneet kultareunuksen.

Yllättäen jotkut muistoni ovat saaneet kultareunuksen. Vanhempieni viimeinen yhteinen koti oli mielessäni pitkään suuri ja hieno. Äiti korjaa joskus kuvitelmani: huoneeni oli pikkuruinen.

Opiskeluaikana kävelen Helsingissä kruununhakalaisen kerrostalon sisäpihan läpi ja huvitun. Valtava piha onkin ankea ja pramea karuselli pieni ja rähjäinen.

Realismia rakkaudessa

Myös äitini vanhemmat ovat eronneet. Myönnän, että mielessäni kävi joskus takavuosina, että apua, se periytyy.

Ystäväni vanhemmat ovat olleet yhdessä teini-iästä asti. Huomaan, että ystäväni pitää rakkautta pyhänä. Minä en. Jos oppii neljän vanhana, että perhe ei ole pysyvä instituutio, se vaikuttaa väistämättä ajatusmaailmaan.

Koululainen poseeraa balettipuvussa.
Koululainen poseeraa balettipuvussa.

En ole ikinä hinkunut naimisiin. Rakastuneenakin tiedostan, että tila tuskin on ikuinen. Uskon, että ihminen voi rakastua useamman kerran elämänsä aikana – tai olla rakastumatta ollenkaan.

Tuoreen tutkimuksen mukaan vanhempien avioero heikentää lasten myöhempiä parisuhteita. Jo aiemmin on havaittu, että vanhempien avioero lisää lapsen kielteisiä asenteita avioliittoa kohtaan, vähentää luottamusta parisuhteessa ja lisää todennäköisyyttä erota.

Joku voisi pitää minua kyynisenä. Omasta mielestäni olen realisti.

Mutta jos ei elä pilvilinnassa, ei voi tippua sieltä. Tiedän, että elämään, rakkauteen ja parisuhteeseen kuuluu mutkia ja että elämä jatkuu niiden jälkeenkin.
Joku voisi pitää minua kyynisenä. Omasta mielestäni olen realisti.

Isyyden vallankumous

Äidinisäni kuoleman jälkeen löytyneistä papereista selvisi, että hän halusi oikeuden tavata lapsiaan yhtenä sunnuntaina kuukaudessa. Ajat ovat muuttuneet siitä, kun isovanhempani erosivat 1960-luvulla, mutta tasa-arvoisesti jaettuun vanhemmuuteen on vielä matkaa.

"Voidaan puhua isyyden vallankumouksesta, kasvatustieteen tohtori Jouko Huttunen sanoo.

"Vielä 50 vuotta sitten koti oli miehelle kuin hotelli. Nykyään miehet paitsi vaihtavat vaippoja ovat myös päässeet perheen tunne-elämän ytimeen."

Metsäreissu mökillä.
Metsäreissu mökillä.

Isyystutkija Huttusen mielestä vuoroasumisen kriitikot ovat kiinni äidin ylivertaisessa vanhemmuudessa.

"Jos isä on syntymästä asti ollut lapselle läheinen, on yhtä tuskallista olla erossa isästä kuin äidistä."

Hannariikka Linnavuoren tapaan Huttunen peräänkuuluttaa joustavampia ratkaisuja lapsen tapaamiseen ja asumiseen eron jälkeen. Sosiaalityöntekijät eivät edelleenkään rohkaise vuoroasumiseen, mitä tutkijat ihmettelevät.

Miehillä on yhtä lailla oikeus ja velvollisuus vanhemmuuteen.

En usko, että on yksinomaan äitien tai isien vika, että suurin osa suomalaisistaperheistä päätyy eron jälkeen siihen, että lapsi asuu äidin luona. Mutta se on sääli. Miehillä on yhtä lailla oikeus ja velvollisuus vanhemmuuteen.

Mikä ihmeen puolikas?

Olin kahdeksanvuotias, kun meillä oli kylässä mies. Minua kiinnosti lähinnä, onko hänellä lemmikkieläimiä. Vanhempani kun ovat allergisia, enkä saanut lemmikkiä. Villakoiria vain, hän vastasi. Petyin, kun tajusin, että hauvat ovat pölyä.

Kahdessa kodissani näin mies- ja naisystäviä jälkikasvuineen.

Kahdessa kodissani näin mies- ja naisystäviä jälkikasvuineen. Osa suhteista päättyi, mutta moni ihminen rikastutti elämääni. Inhoan sanoja isäpuoli tai sisarpuoli. Äitini miestä, sitä kohta parikymmentä vuotta kuvioissa ollutta villakoiratyyppiä, kutsun etunimellä. Niin sanottu velipuoleni on minulle kokonainen veli.

Ei uusperheen elämä ole kivutonta. Kun olin teini-iässä, äitini mies ja minä olimme välillä sodassa, lähinnä siivouksesta. Nykyään kun hän huoltaa pyytämättä pyörääni ja raahaa painavia kirjalaatikoitani hissittömissä muutoissa, tajuan, kuinka onnekas olen. Minulla on tavallaan kaksi isää.

Äidin kodissa.
Äidin kodissa.

Isänisäni muistotilaisuudessa luin ääneen äitini kirjoittaman adressin, koska hän ei päässyt paikalle. Muiden onnellisten muistojen lisäksi äitini kiitti entistä appiukkoaan lämpimästä kohtelusta myös eron jälkeen: vaarini lähetti silloinkin äidilleni purjoja kasvimaaltaan.

Vanhempani eivät pitäneet keskenään yhteyttä muuten kuin minuun liittyvissä asioissa. Heidän mukanaan erosivat kaksi perhettä, jotka olivat tunteneet toisensa pitkään.

Ylioppilasjuhlissani tuntui erityiseltä, että molemmat suvut olivat paikalla.

Ylioppilasjuhlissani tuntui erityiseltä, että molemmat suvut olivat paikalla. Kysymykseen ei tullut, että pitäisimme erilliset juhlat.

Vaikka vanhempieni välit eivät olleet erityisen lämpimät, luottamus säilyi. Kun pikkuveljeni oli muutaman kuukauden vanha, isäpuoleni joutui töihin ja äitini oli menossa teatteriin. Silloin isäni tuli hoitamaan minua ja vauvaa.

11-vuotias Aino ja vastasyntynyt pikkuveli.
11-vuotias Aino ja vastasyntynyt pikkuveli.

Yhtä oikeaa ei ole

Lukioaikana olin lapsenvahtina parivuotiaalle tytölle. Kerran hänen äitinsä kertoi minulle, että hän on eroamassa miehestään. Sanoin, että kyllä kaikki järjestyy. Kerroin, että minullakin oli ihana lapsuus, vaikka vanhempani erosivat. Nuori äiti näytti helpottuneelta. Isäkin otti asian puheeksi, kun seuraavan kerran tapasimme.

Tietenkään vuoroasuminen ei onnistu kaikilta. Joidenkin täytyy asua eri kaupungeissa, toisilla ei ole varaa kahteen kotiin tavaroineen. Jos lapsella on kaksi kotia, on molempien tunnuttava kodilta eikä väliaikaisilta nurkilta.

Joskus tilanne on niin tulehtunut tai ongelmat niin vakavia, että lapsen vuoroasuminen tuskin onnistuu. Kaikista ei myöskään ole huoltajiksi. Pitkä, riitaisa prosessi oikeudenkäynteineen ei sekään varmasti ole lapsen tai vanhempien etu.

Inhottavaa on toisen vanhemman mustamaalaaminen lapsen kuullen.

Tärkeintä on, että aikuiset pystyvät hoitamaan lapsen hoidon asiallisesti. Yhteiset pelisäännöt on voitava sopia, eikä lasta voi käyttää viestinviejänä. Inhottavaa on toisen vanhemman mustamaalaaminen lapsen kuullen – siitä minullakin on vähän kokemusta. Yhdetkään vanhemmat kun eivät ole täydellisiä.

Aikuiset ja heidän parisuhteensa ovat monenlaisia, ja niin ovat lapsetkin yksilöitä ja elävät eri kehitysvaiheita. Joku toinen voi kokea kaksi kotia traumaattisena.

Tutkija Hannariikka Linnavuori muistuttaa, että vanhempien on pystyttävä kommunikoimaan myös silloin, kun lapsi asuu toisen luona ja tapaa toista. Ja silloinkin lapsi joutuu pakkaamaan tavaroitaan ja vaihtamaan paikkaa.

Lapsuuden kotikatu ei herätä ikäviä muistoja.
Lapsuuden kotikatu ei herätä ikäviä muistoja.

Vanhempieni erosta on nyt yli 20 vuotta. Katselen porttikongeja ja ovia, jotka joskus johtivat kahteen eri kotiin.

Päällimmäinen ajatukseni on, että ei siinä ole mitään ihmeellistä. Keksin aika monta merkityksellisempää asiaa. Kuten sen, että isäni lähetti äidilleni sähköpostia, kun nuorena aloin seurustella. Tai sen, että äitiäni itketti, kun minä erosin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 17/2012.

Yh

Erolapsen tarina: Aino asui yhtä paljon äidin ja isän luona

Jännää tuo kannustaminen eroon, ett parempi niin kuin huono suhde. Voi olla myös niin, että suhde ja ydinperhe on ollut ihan hyvä, mutta toinen vaan lähtee esim hetkellisen ihastuksen vuoksi ja katuukin myöhemmin. Hyvin useinkin elämä on voinut olla hyvääkin. Lapselle pitäisi siis sallia sekin surun tunne, että kaikki muuttui huonommaksi. Eikä ne hyvät muistot häviä, täytyyhän niillä saada olla lupa olla olemassa...
Lue kommentti
Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Erolapsen tarina: Aino asui yhtä paljon äidin ja isän luona

Muutin erilleen mihestäni, kun lapsemme oli 1-vuotias hänen tultuaan väkivaltaiseksi minua kohtaan. Aika pian suhteemme kuitenkin tuli hyväksi ajatellen lastamme. Meillä oli yhtieshuoltajuus niin, että lapsemme oli hänellä vuoropäivin ja joka toinen viikonloppu. Se toimi oikein hyvin. Vietimme lapsen syntymäpäiviä yhdessä. Joitakin jouluakin. Meillä oli molemmilla vaativat työt (ylitöitä, matkoja...). Joustimme. Noh. Ei se aina ruusuista ollut. Kun lapsemme oli 15 v., isä ei kestänyt hänen...
Lue kommentti

Juha Seittonen eli Dingon Keijo Q sai nuorena kokea fanihysterian, jollaista Suomessa ei ole toiste nähty. Matka palvonnan kohteesta tavalliseksi Seittoseksi oli pitkä. Siinä auttoi työ lähihoitajana.

Kotihoidon aamukierto alkaa kello 7.30. Lähihoitaja Juha Seittonen, 54, herää kello kuusi rintamamiestalossaan Pohjois-Helsingissä, jotta ehtii asiakkaidensa luokse ajoissa. Kiertoon kuuluu kaksitoista kotia, joiden välit Juha kulkee juosten tai pyöräillen. Niin pysyy kunnossa.

Suurin osa asiakkaista on ikäihmisiä. Juha mittaa verenpaineet ja insuliinit, jakaa aamulääkkeet, auttaa pesulle, puhdistaa säärihaavat ja vaihtaa vaipat. Välillä joku jää katsomaan häntä erityisen tarkkaan. Oletko sinä se kaveri...?

"En ala menneitä kieltämään. Kerran Dingo, aina Dingo."

Juha tarkistaa, että Mirja Winter-Heikkilällä on kotonaan kaikki hyvin.
Juha tarkistaa, että Mirja Winter-Heikkilällä on kotonaan kaikki hyvin.

Poika katolla

Peltoa, peltoa ja peltoa. Sitä riittää silmänkantamattomiin Porin Pinomäessä sijaitsevan omakotitalon ympärillä. Syksyisin, kun pilvet lepäävät alhaalla ja pellot on kynnetty, näky on lohduton. Mustaa ja valkoista, kuin vanhoissa filmeissä.

Talon poikia, Juhaa ja puolitoista vuotta vanhempaa veljeä Puttea, maisema masentaa.

Onneksi se välillä muuttuu. Kirkkaalla ilmalla saunan katolta näkee etäisillä pelloilla traktorien liikkeet. Juha katselee niitä usein ja ajattelee, että olisi upeaa viljellä maata.

"Mummi opetti, että nauramalla tämä elämä täytyy läpi vetää. Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa."

Hän tykkää metsissä seikkailemisesta, hiihdosta, pyöräilystä ja pitkänmatkan juoksusta.

Koulusta ei. Juha saa ehdot joka kesä ja lopettaa koulun heti, kun pystyy.

Veljen kanssa hän tekee kepposia ja tappelee välillä tosissaan. Molemmat raapivat, purevat ja potkivat.

Poikien isä on Porin oluttehtaan koneenkäyttäjä, äiti parturi-kampaaja. Hän on taitava käsistään, ompelee pojilleen vaatteita ja neuloo väsymättä. Kodin alakerrassa omassa huoneessaan asuu elämänviisauksia jakeleva äidinäiti, Karjalan evakko.

"Mummi opetti, että nauramalla tämä elämä täytyy läpi vetää. Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa", Juha sanoo.

Rummut hattulaatikoista

Jo pienenä Juha tietää, että isä oli kauan sitten sodassa. Tämän polvi vaurioitui rintamalla, ja saunan hämyssä Juha katselee joskus isän arpia. Vatsassa kylkiluiden alle koteloituneena on pala kranaattia. Paljon myöhemmin Juha ymmärtää, että isä oli nuorimpia rintamalle joutuneita, vuonna 1925 syntynyttä ikäluokkaa.

Isä ei niistä ajoista paljon juttele, hän on hiljainen mutta mukava mies. Juha kuitenkin tietää, että isä näkee painajaisia ja herää öisin omaan huutoonsa. Äiti on on kertonut siitä pojille.

Mummolta Juha kuulee Karjalasta ja äitinsä lapsuudenkodista kauniilla mäellä, jolta näkyi Laatokalle asti.

"Äiti oli surullinen ja katkera siitä, että koti oli menetetty", Juha sanoo.

Vaikeista tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta. Niitä käsitellään toisin.

Yläasteiässä Juha oppii huomaamaan puolesta sanasta, koska äiti on juovuksissa. Pulloja on piilossa pitkin taloa kaapeissa ja vaatepinojen alla. Äiti juo vaivihkaa pitkin iltaa töiden jälkeen. Humalassa hän alkaa hölmöillä.

Eräänä kevätiltana äiti lähtee lenkille, liukastuu ja putoaa syvään pellon-ojaan sulamisvesiin. Perässä juosseet pojat kiskovat hänet ylös viime tingassa. Vesi on kylmää, äiti painava.

"Luulen, että veli kärsi äidin alkoholiongelmasta enemmän kuin minä. Kovetin itseni. Ajattelin, että jokainen tekee elämällään kuten parhaaksi katsoo", Juha sanoo.

Juha tietää, millaista on fanittaa. The Who -yhtyeen Pete Townshendin lähettämä syntymäpäiväonnittelu on aarre.
Juha tietää, millaista on fanittaa. The Who -yhtyeen Pete Townshendin lähettämä syntymäpäiväonnittelu on aarre.

12-vuotiaana hän näkee telkkarista pätkän musiikkiohjelmaa, jossa Queenin Roger Taylor takoo hikisenä rumpuja. Jokin näyssä vetoaa.

Juha virittää itselleen rummut äidin vanhoista hattulaatikoista ja alkaa käydä rumputunneilla Porin keskustassa. Veli soittaa bassoa. Kissin levyt kuunnellaan yhdessä alusta loppuun yhä uudelleen.

"Ihme on jos soittamalla leipää irtoaa", mummo päivittelee Juhalle.

Mummo pyörittelee päätään. Ihme on, jos soittamalla leipää ikinä irtoaa, hän sanoo.

Kun Juha tulee armeijasta kotiin lomalle keväällä 1982, isoveli Putte kertoo tavanneensa kiinnostavan tyypin, erään Pertti Niemisen, Neumannin. Tämä on panemassa pystyyn bändiä, jossa olisi auki rumpalin paikka.

Kiinnostaisiko Juhaa?

Likat löytävät aina

Kaikki käy nopeasti ja isosti, niin isosti, ettei sellaista ole Suomessa ennen nähty. Dingon ensimmäinen sinkku ponnahtaa suoraan listaykköseksi tammikuussa 1984. Keikkaliput viedään käsistä.

Bändin poikia palvotaan, viedään keikoille poliisisaattueessa ja salakuljetetaan lavoille roudarilaatikoissa. Tytöt kirkuvat, sifonkihuivit heiluvat.

Tavallisesta pinomäkeläispojasta Juha Seittosesta on tullut Keijo Q eli Quuppa. Rumpusetin takaa näkyvät jäntevät, tarkasti iskevät käsivarret, musta pörrötukka ja leveä hymy.

"Alussa se oli helvetin nastaa. Elimme todeksi suurta haavetta", Juha sanoo.

 Pepe Laaksonen, Jonttu Virta, Neumann, Pete Nuotio ja Quuppa vuonna 1985.
Pepe Laaksonen, Jonttu Virta, Neumann, Pete Nuotio ja Quuppa vuonna 1985.

"Meitä oli viisi poikaa, ja yhtäkkiä aloimme tahkota järjettömästi rahaa. Sitten siihen ilmestyi kaikennäköistä tyyppiä haluamaan sitä ja tätä. Juttu ei pysynyt käsissämme mitenkään", Juha sanoo.

Kotitalon eteen pellonreunaan nousee tyttöjen telttoja. He tuijottavat Seittosten kotia vain nähdäkseen vilauksen Juhasta. Sisällä puhelin soi jatkuvasti niin, että johto on pakko repiä irti seinästä.

Juha muuttaa pois kotoa antaakseen vanhemmilleen rauhaa.

"Likat löysivät meidät aina ja kaikkialta. En vieläkään ymmärrä, miten he siinä onnistuivat."

Juhalla on yhä tallessa joitain fanien antamia lahjoja kuten nämä virkatut Keijo Q ja Neumann.
Juhalla on yhä tallessa joitain fanien antamia lahjoja kuten nämä virkatut Keijo Q ja Neumann.

Rahaa palaa. Porin baareissa nuoria soittajia kohdellaan kuin kuninkaallisia. Juha ostaa auton toisensa jälkeen, muun muassa avokattoisen Mustangin. Hän hankkii kaupungista kaksi asuntoa, yhden asumista ja toisen biletystä varten.

Mummo saa Juhalta pakettiautollisen leipää.

Mummo hämmästyy sinä päivänä, kun kotitalon pihaan kaartaa leipomon pakettiauto täpötäynnä Juhan maksamaa leipää. Sitä riittää Pinomäellä moneen taloon.

Pojat eivät voi ottaa askeltakaan ilman, että joku roikkuu hihassa. Keikkoja on myyty niin pitkälle tulevaisuuteen, ettei hengähtämisen mahdollisuutta ole. On taottava, kun rauta on kuumaa, heille hoetaan.

"Jossain vaiheessa suosio alkoi syödä meitä. Keksimme, että kaiken kestää paremmin jatkuvassa pienessä humalassa," Juha sanoo.

"Olin niin nuori ja niin kovassa kunnossa, ettei juominen tuntunut missään. Aluksi."

Elvis ikkunanpesijänä

Dingo hajoaa lokakuussa 1986. Keijo Q:sta tulee jälleen Juha Seittonen, 24-vuotias nuori mies työtä vailla.

"Dingon viimeiseltä keikalta tultuani istuin keikkakassin päällä kotini parkkipaikalla. Päätin, etten mene sisään ennen kuin keksin, mihin ryhdyn seuraavaksi. Funtsin, että minun on varmaan pakko mennä töihin."

Seuraavina vuosina Juha tekee monenmoista: Työskentelee nuorisotalolla musiikista vastaavana ohjaajana. Paiskii hommia musaliikkeessä. Soittaa rumpuja vaihtelevissa kokoonpanoissa. Tekee keikkaa ikkunanpesijänä.

"Telineellä seistessäni melkein kuulin ihmisten ajatukset - siinä se Elvis nyt pesee ikkunoita."

Veli muuttaa Helsinkiin, Juha opiskelee Porissa. Vuonna 1997 hän saa käteensä lähihoitajan paperit.

"Ajattelin, että rokkivuosien jälkeen voisin tehdä jotain hyödyllistä."

Opintoihin kuului jakso psykologiaa. Hoitajaopiskelijoille kerrottiin, ettei ihmisellä voi olla kahta persoonaa.

"Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Tajusin olevani eri mieltä. Yhtäältä olen aina ollut tavallinen Seittonen, toisaalta rokkimies Keijo Q. Elämänvaiheesta riippuu, kumpi on niskan päällä."

Tavallinen Seittonen

Alkoholi on petollinen ystävä. Kolmikymppisenä juominen ei Juhasta oikeastaan ole enää hauskaa. Krapulat pahenevat ja kestävät pidempään.

Vuosituhannen taitteessa äiti kuolee. Se sattuu enemmän kuin Juha osasi kuvitella. Alkoholi loiventaa surua.

"Homma lähti lapasesta 2000-luvun alussa. Soitin parissa tanssibändissä ja olin ruotsinlaivoilla duunissa päiviä putkeen. Join, soitin, valvoin ja join lisää. Kun tulin kotiin, olin kuin haamu."

Naisystäviä tulee ja menee, mutta yhdessäkään suhteessa Juha ei ole täysin tosissaan. Ei ennen kuin tapaa nykyisen avovaimonsa, topakan naisen, joka ei suostu katselemaan riekkumista.

Perhe tulee ensin, soittaminen sitten, Juha ajattelee nyt.
Perhe tulee ensin, soittaminen sitten, Juha ajattelee nyt.

"Hän jaksoi sitä touhua hetken ja totesi: Ei sinusta tule miestä ollenkaan. Heippa."

Jätetyksi tuleminen sattuu niin paljon, että Juha päättää ryhdistäytyä.

"Anelin toista mahdollisuutta. Onneksi sain sen."

Pariskunta aloittaa yhteisen elämän ja ostaa omakotitalon. Lapsi syntyy 2002.

Laitoksella hoitaja pitelee vastasyntynyttä, kehottaa isää astumaan lähemmäs ja laittamaan pienokaiselle vaipan.

"Minusta tuli aikuinen vasta, kun lapsi syntyi."

"Melkein vilkaisin ympärilleni - missä se isä on? Hätkähdin, kun tajusin, että sehän olen minä. Minusta tuli aikuinen mies vasta, kun lapseni syntyi."

Juhasta tulee tavallinen Seittonen, yksi helsinkiläinen perheenisä muiden joukossa. Hän vie lasta leikkipuistoihin ja tanssitreeneihin, paiskii remppahommia omassa firmassaan ja ehtiessään laittelee taloaan. Se saa uuden ulkomaalin, lasikuistin ja keittiön. Sisällä huone toisensa jälkeen raikastuu, kun Juha tapetoi ja maalaa.

Menneestä muistuttavat vain Dingon kultalevyt yläkertaan johtavan portaikon seinällä.

 Tässä Juha seuraa Viiviä, mutta kotona Viivi seuraa Juhaa kaikkialle.
Tässä Juha seuraa Viiviä, mutta kotona Viivi seuraa Juhaa kaikkialle.

Kaikki on sovittavissa

Kun lama iskee 2008, remppafirman pyöritys ei enää lyö leiville. Juha Seittosesta tulee hoitoalan ammattilainen. Hän saa työpaikan vanhusten kotihoidossa.

"Tässä työssä pitää olla jokapaikan höylä, sillä koskaan ei tiedä, millaista apua asiakas tarvitsee, kun kotioven avaa. Yllättäviä tilanteita tulee."

Hoitajavuosinaan Juha on pelastanut ihmishengen kahdesti, elvyttänyt asiakkaan, joka hänen saapuessaan makasi jo elottomana lattialla.

Työ on muuttanut ajatusmaailmaa.

"Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat surreet sitä, miten paljon läheisille jäi sanomatta. Asiat pitäisi aina puhua halki, kun siihen on vielä mahdollisuus", Juha sanoo.

"Olen alkanut miettiä, onko elämässä todella sellaisia asioita, joita ei voitaisi sopia?"

Juha Seittonen ei puhunut vanhan bändikaverinsa Neumannin kanssa kymmeneen vuoteen. Pikkuhiljaa välit kuitenkin lämpenivät. Nyt menneet on sovittu. Kesällä 2017 Dingo nousee lavoille alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Puolikas minusta

Huhtikuussa 2017 Juha käy ensimmäistä kertaa vuosiin bänditreeneissä Porissa. Hän kulkee tutuissa maisemissa ja kuulee vanhoista kavereistaan.

Täällä ovat Yyterin hiekkarannat ja Pinomäki, jonka jokaiseen puuhun, mutkaan ja pellonreunaan liittyy muistoja. Täällä ovat myös baarit ja ravintolat, joista moni on pysynyt lähes ennallaan. Ne olivat aikanaan Keijo Q:n reviiriä, jonne Juha Seittosen ei tee mieli astua.

"Poriin liittyy paljon sellaista, mitä en halua muistella. Minulle aika siellä on seisahtunut. En kuulu sinne enää."

Juha Seittosen 14-vuotias tytär ei Dingon musiikista juuri perusta. "En ihmettele sitä. Hän on toisen ajan lapsi", Juha sanoo.
Juha Seittosen 14-vuotias tytär ei Dingon musiikista juuri perusta. "En ihmettele sitä. Hän on toisen ajan lapsi", Juha sanoo.

Kesällä Juha jatkaa hoitajanhommissa osa-aikaisesti, jotta keikkailulle jää aikaa. Paluulla bändi haluaa näyttää vanhoille faneille, että Dingo on yhä hengissä. On myös muita, arkisempia syitä.

"Yhden kesän keikkapalkkioilla maksan talolainoja pitkän siivun", Juha toteaa.

Rokkipersoonaansa Keijo Q:ta hän ajattelee nahkana kellarissa tai tyhjänä nukkena nurkassa. Nyt kuoreen on taas aika puhaltaa ilmaa.

"Quuppa on kuin veljeni. Ei hänestä voi luopua."

"Quuppa on kuin veljeni, toinen puoli minusta. Tästedes hänen ja Juha Seittosen on pakko tulla juttuun keskenään. Kummastakaan en tahdo luopua."

Dingon noustessa lavalle Juha unohtaa keski-iän ja kropan kolotukset, kolmenkymmenen vuoden rumpujen takomisen ahtauttamat ranteet.

Yleisö mylvii, adrenaliini erittyy, Keijo Q virnistää ja lyö rummuistaan Levottoman tuhkimon alkutahdit.

Yleisön joukossa hymyilevät Juha Seittosen puoliso ja tytär.

Meidän isä on töissä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2017.

Visa Koiso-Kanttila on löytänyt Iiris Härmästä sielunkumppaninsa, ja toisinpäin. "Tuntuu, että jotkut ratkaisevat henkilökohtaisia elämänkaarihaasteita vaihtamalla kumppania. Jos elämä on tylsää, ajatellaan, että muutos löytyy sitä kautta. Minulle ei ole tullut mieleenikään", Visa sanoo.

26 vuotta sitten Visa Koiso-Kanttila ojensi Iiris Härmälle koulussa kirjeen, jossa hän avautui koko elämästään. Iiris halusi tietää lisää, aivan kaiken. Heistä tuli elokuvaohjaajia, työkavereita ja sielunkumppaneita.

Iiris: Lapsena ajattelin, että prinssi on pitkä, hoikka ja kaunis mies, jolla on polkkatukka. 1970-luvulla kaikki prinssit näyttivät kuvissa sellaisilta.

Menin lukion jälkeen opiskelemaan Kauniaisten Työväen Akatemiaan. Ja siellä oli pitkä, hoikka ja kaunis mies, jolla oli juuri sellainen tukka!

Visa: Hiukseni olivat kyllä pidemmät silloin.

"Visa on varmaan vähän snobi. Näyttää prinssiltä, eikä tiedä todellisesta elämästä mitään."

Iiris: Sitten ajattelin, että Visa on varmaan vähän snobi. Näyttää prinssiltä, eikä tiedä todellisesta elämästä mitään. Ei hänellä ole varmaan kumisaappaitakaan.

Seuraavana aamuna satoi vettä. Ja mitä Visalla oli jaloissaan? Kunnolliset saappaat! Olin, että voi ihana.

Visa: Iiris iski minut. Miehet aina kuvittelevat, että he iskevät naisia, mutta on tilastollisesti tutkittu, että naiset tekevät valinnat.

Iiris: Visa kirjoitti perinteisen kirjeen ja ojensi sen minulle koulussa. Siitä se lähti.

Visa: Huomasin, että oli ihastusta ilmassa. Kirjoitin Iirikselle elämäntilanteestani. Olin etäsuhteessa erään tanskalaisen tytön kanssa, perheen kanssa oli vaikeaa ja minulla oli päihdenuoruus. Koin, että elämäni oli umpikujassa. Kauheasti avauduin heti, olin epätoivoinen nuori mies.

Iiris: Kirje oli todella pitkä. Taisin ajatella niin, että hmm, kerro vielä lisää.

Visa: Ihastuin Iiriksen rohkeuteen ja katsoin häntä ylöspäin. Olin reilannut Euroopassa, se oli suosittua silloin, mutta Iiris oli matkustanut tyttökaverinsa kanssa Himalajalle. Hän oli käynyt taidelukionkin. Hän tuli ikään kuin taidemaailmasta, mikä oli minulle vierasta ja kiehtovaa. Ajattelin, että mieletön tyyppi, mieletön elämänkokemus! Olimme siis 21-vuotiaita.

Iiris: Rakastuin syvästi, me molemmat rakastuimme. Toteutimme tunteen 110-prosenttisesti: kirjoitimme rakkausrunoja, valokuvasimme, jopa maalasimme toisiamme. Olimme ihan hurmostilassa.

"Aluksi olimme ihan hurmoksessa."

Visa: Tuntui, että pystymme tekemään mitä tahansa. Iiris kannusti minua hakemaan Turkuun taidekouluunkin. Hän oli portti luovuuteen.

Iiris: Oi olinko? Tämän tosiaan halusin kuulla.

Iiris ja Visa hankkivat nuorena avioparina Espoosta lähes purkukuntoisen omakotitalon. Parikymmentä vuotta ja useita remontteja myöhemmin he ovat samaa mieltä kuin silloin: tämä on unelmien koti.
Iiris ja Visa hankkivat nuorena avioparina Espoosta lähes purkukuntoisen omakotitalon. Parikymmentä vuotta ja useita remontteja myöhemmin he ovat samaa mieltä kuin silloin: tämä on unelmien koti.

"Olimme niin auki toisillemme, että näimme jopa samaa unta"

Iiris: Ensimmäinen kevät oli valtava kokemus. Kerran kun nukuimme, heitin unessa ilmaan vesikasveja. Ne muuttuivat kauniiksi, sähköisiksi kuvioiksi ja meritähdiksi. Heräsin sydän hakaten ja kysyin, että Visa, mitä sä teit? Visa vastasi unisena, että ne ovat vain meritähtiä. Olimme niin auki toisillemme, että näimme jopa samaa unta.

Visa: Siinä löytyi sielunkumppanuus.

Iiris: Visa kosi jo ensimmäisenä kesänä. Opiskelimme, menimme naimisiin kesäkuussa 1996 ja sitten ostimme tämän talon.

Visa: Etenimme "oikeassa" järjestyksessä.

Iiris: Pidin perinteitä ja rituaaleja tärkeinä. Halusin pysyä Visan polulla, sillä näin, että tämän miehen kanssa tapahtuu asioita, joita tahdon, mutta joihin en yksin uskalla lähteä.

Visa: Kannustin Iiristä ohjaamaan elokuvia itse. Aluksi hän toimi assistenttina minun elokuvissani, mutta pidemmän päälle se ei olisi ollut parisuhteelle hyväksi. Ohjaaja saa kaiken huomion ja palkinnot, ja ajattelin, että meidän täytyy olla aidosti tasavertaisia. Totta kai huomasin, että Iiriksellä on myös näkemystä.

Iiris: Haaveilin elokuvien tekemisestä, mutta kynnys oli korkea, sillä minulla ei ollut alan koulutusta. Visa saa minut haastamaan itseni. En voi vaan lillua tässä elämässä.

Visa: Enkä muunlaista puolisoa sietäisikään. Mikään ei ärsytä minua niin kuin mukavuusalueelle jääminen tai liiallinen huolehtiminen. Välillä Iirikselle tulee pelko siitä, jos yhteiset projektimme eivät järjestykään, emme saa maksettua asuntolainaa ja talous romahtaa.

"Iiris pelkää, että taloutemme romahtaa."

Iiris: Huoli johtuu siitä, että minä olen meillä se, joka tutkii tulot ja menot.

Visa: En kestä huolestuneisuutta, koska sellainen on niin turhaa ja häiritsevää. Jos ei ole rahaa, se on sama kuin suo, kuokka ja Jussi. Silloin pitää saattaa käsikirjoitus valmiiksi.

Iiris: Minua taas ärsyttää, jos Visa heittäytyy sillä tavalla, että ei huolen häivää, katsotaanpas lomamatkoja.

Visa: Kieltäydyn hyväksymästä sitä, että olemme köyhiä ajoittain.

Iiris: Jos sanon jollekulle, että me olemme vähän köyhiä, Visa suuttuu.

Visa: Kyllä, vaikka se olisi tottakin. Pidempiaikaisia riitoja meillä ei ole, koska olemme molemmat niin herkkiä. Emme kestä riitelemistä.

Joskus mietin, olenko liiankin riippuvainen Iiriksestä. Haluan aina ensimmäiseksi kuulla Iiriksen mielipiteen, oli kyse sitten työhön tai ihmissuhteisiin liittyvästä ongelmasta. Iiriksellä on sydämen viisautta.

Iiris: Useimmista asioista ajattelemme samalla tavalla. Olemme olleet niin kauan toistemme peilinä.

Visa: Tunnistan vaaran, että kun on yhteinen työ ja rakkauselämä, voi käydä kyllästyttämään. Niin ei ole käynyt.

Iiris: Jotta suhde hengittää, tarvitaan omia ystäviä ja erillistä elämää.

Elokuvaohjaajat Visa Koiso-Kanttila, 47, ja Iiris Härmä, 46, ovat tehneet yhdessä useita palkittuja dokumenttielokuvia. He asuvat Espoossa 1930-luvulla rakennetussa omakotitalossa yhdessä 9-, 15- ja 19-vuotiaiden poikiensa kanssa. Visan ensimmäinen fiktioelokuva Kaiken se kestää sai Suomen ensi-iltansa 8. syyskuuta.
Elokuvaohjaajat Visa Koiso-Kanttila, 47, ja Iiris Härmä, 46, ovat tehneet yhdessä useita palkittuja dokumenttielokuvia. He asuvat Espoossa 1930-luvulla rakennetussa omakotitalossa yhdessä 9-, 15- ja 19-vuotiaiden poikiensa kanssa. Visan ensimmäinen fiktioelokuva Kaiken se kestää sai Suomen ensi-iltansa 8. syyskuuta.

Visa: Ensimmäinen fiktioelokuvani oli ihan oma projektini. Siksi se oli niin tärkeä. Ja siksi, että olen koko aikuisikäni pohtinut elokuvan teemoja: uskollisuutta parisuhteessa ja rakkauden rajoja. Kaiken se kestää on perhedraama, jossa katsotaan 1970-luvun seksuaalista vapautumista lapsen silmin.

Iiris: Elokuvan maailma on henkilökohtaisesti totta Visalle, mutta ei minulle.

Visa: Iiriksen vanhemmat ovat maalta. Minä kasvoin Oulussa kulttuurissa, jossa aikuiset juhlatilanteissa suutelivat, koskettelivat ja saunoivat yhdessä. Vanhempani olivat hieman boheemia keskiluokkaa.

Kun olimme Iiriksen kanssa aloittaneet seurustelun, oletin, että minulla on ilman muuta lupa suudella muita naisia. Suutelin juhlissa jotakuta. Iiris raivostui. Hämmästyin vilpittömästi: Miksi sinä noin teet? Minähän vain pussailin!

Iiris: Olin ehdoton. Ajattelin niin, että jos et anna itseäsi minulle kokonaan, en halua sinua ollenkaan.

Visa: Iiris teki tämän niin selväksi, että kerrasta opin.

Iiris: Onneksi!

"Oletin, että minulla on lupa suudella muita."

Visa: Elämäni olisi mennyt aika eri tavalla ilman Iiristä. Hän pelasti minut.

Voiko tätä sanoa ääneen? Tuntuu, että jotkut ratkaisevat henkilökohtaisia elämänkaarihaasteita vaihtamalla kumppania. Jos elämä on tylsää, ajatellaan, että muutos löytyy sitä kautta. Minulle ei ole tullut mieleenikään. Ennemmin haastan itseni: Kolmekymppisenä tuli tarve tutkia dokumenttielokuvissa elämää omien kokemusteni kautta. Nelikymppisenä aloin kirjoittaa fiktiota.

Iiris: Ajattelemme, että jos vain olemme yhdessä, kaikki selviää.

Visa: Ihan samanlaista hurmosta tämä ei ole kuin alussa, ei tietenkään voi olla. Nyt meitä pitää yhdessä syvä ystävyys?

Iiris: ...ja varpaat pöydän alla.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2017.

Iiris: Leivon Visan herkkuja kuten marjapiirakoita, vaikka en itse söisi sellaisia.
Visa: Olen fyysinen ihminen ja koskettelen Iiristä paljon. Vapaa-aamuisin herään lasten kanssa ja annan Iiriksen nukkua pitkään.