Ensin oli unelmien liitto, sitten haukkumista ja pahoinpitelyjä ja lopulta vainoamista. Kirsi ja hänen lapsensa elävät ex-miehen takia jatkuvassa pelossa. Tarina on ihan liian yleinen.

Kameran kuva Kirsin ulko-ovessa kertoo, että sisälle on asennettu turvatekniikkaa. Eteisessä haukkuu koira. Tässä talossa on varauduttu epämukaviin yllätyksiin.

Kirsi on nelikymppinen työssä käyvä perheenäiti. Hän antaa lapsille välipalaa ja jutustelee iloisesti. Sitten lapset pyrähtävät leikkeihinsä ja Kirsi alkaa kertoa.

Kirsin nimi ei ole oikeasti Kirsi. Tässä jutussa ei kerrota, mikä hänen oikea ­nimensä on, missä hän asuu tai mikä ­hänen ammattinsa on.

Lehtijuttu voisi nimittäin suututtaa Kirsin entisen miehen, ja Kirsi on pelännyt jo ihan tarpeeksi.

Tunteja lumihangessa

Kirsin tarina on ihan liian tavallinen.

Joka vuosi noin satatuhatta suomalaista joutuu vainotuksi: uhatuksi, seuratuksi, tarkkailluksi, pelotelluksi. Useimmiten vainoaja on entinen puoliso, mutta vainoaja voi valita uhrikseen myös naapurin, työkaverin tai julkkiksen.

Kirsin tarina alkoi avioerosta. Tai oikeastaan se alkoi yhteenmuutosta.

Kirsin lapset oppivat hälyttämään poliisit kotiin, kun pelkäsivät äidin puolesta.

Ensin kaikki oli hyvin, todella hyvin. Mies, sanotaan häntä nyt vaikka Kalleksi, kohteli Kirsiä kuin prinsessaa. Pian Kalle ja Kirsi menivät naimisiin ja saivat lapsen.

Vähitellen Kalle kylmeni. Palvonta jäi, tilalle tuli haukkuminen. Kirsi ei osannut tehdä mitään oikein.

Ensimmäisen kerran Kalle pahoin­piteli Kirsin, kun parin yhteinen lapsi oli muutaman kuukauden.

Sen jälkeen pahoinpitely oli osa arkea. Kirsin lapset oppivat hälyttämään poliisit kotiin, kun pelkäsivät äitinsä puolesta. Välillä Kalle tuli kotiin ikkunan läpi, ­”kosti” Kirsin käytöksen pakenemalla lapsen kanssa tai otti lapsen mukaan ja  lähti ajamaan humalassa veneellä.

Kirsi pani avioeron vireille mutta ­päätti vielä mennä Kallen kanssa mökille viikonlopuksi. Sillä reissulla Kalle hak­kasi Kirsin ja jätti tämän tunneiksi hankeen makaamaan.

Kun Kirsi pääsi sairaalasta, äiti muutti Kirsin luo turvaksi.

”Kalle ei suostunut muuttamaan pois vapaaehtoisesti. Kun hän alkoi jälleen kerran riehua, soitin taas poliisit. Poliisi poisti hänet kotoamme ja minä otin Kallelta avaimen, joten hän ei enää päässyt takaisin.”

Vain osa pahoinpitelyistä päätyi oikeuteen ja tuomioon.

Tekstareita ja puheluita

Sosiaalityöntekijät kehottivat Kirsiä ­hakemaan lähestymiskieltoa. Kirsi haki, mistä Kalle suuttui silmittömästi.

Kirsiä pelotti. Hän ajatteli rauhoittaa tilanteen vetämällä hakemuksen pois. Se auttoi hetkeksi, mutta pian Kalle ilmestyi taas kotiovelle.

Kirsi soitti heti poliisit.

”Kotiini tuli viidessä minuutissa neljä partiota. Silloin hain uudelleen lähestymiskieltoa ja sain sen puoleksi vuodeksi.”

Lähestymiskiellon aikana Kalle tunkeutui Kirsin kotiin kerran. Lisäksi hän lähetti melkein sata tekstiviestiä kyselläkseen lapsen tapaamiseen ja tavaroihin liittyviä asioita, soitti kymmeniä kertoja ja lähetti lukemattomia sähköposteja.

Kirsin mielestä viestit olivat tarpeettomia ja kertoivat vain Kallen halusta olla tekemisissä hänen kanssaan. Käräjäoikeuden mielestä yhteydenotot liittyivät lapsen asioihin.

”Välillä oikeudessa tuntui, että minua pidetään vainoharhaisena.”

Kun lähestymiskielto umpeutui, Kirsi haki heti uutta, mutta tuomioistuin ei nähnyt syytä uusia sitä.

Istunnon jälkeen Kalle näytti Kirsille voitonmerkkiä.

Kirsi keskeyttää puheen, kun kuopus tulee kertomaan, että on muumien aika. Äiti laittaa muumivideon pyörimään.

Oikeudessa jatkuvasti

Lähestymiskiellon päättymisen aikaan Kalle sai taas uutta energiaa. Hän saattoi seurata Kirsiä autolla, pysäköidä kodin eteen ja jäädä tuijottamaan ikkunoihin. Kalle tietää, että Kirsi pelkää häntä.

Kalle saattoi myös ilmestyä kauppaan, josta oli hetki sitten lähtenyt, ja säiky­tellä Kirsiä huudahta­malla jotakin tämän selän takana – muka ostoskärryissä istuvalle lapselleen.

Vainoaminen vaikuttaa Kirsin ja lasten elämään joka päivä.

”Onhan Kallella oikeus käydä ruokakaupassa ja ajella yleisiä ­teitä, mutta miten hän sattuu aina olemaan liikkeellä silloin kuin minäkin? Vainoamista on vaikea näyttää toteen”, Kirsi sanoo.

Lähestymiskiellon päättymisen jälkeen Kirsin ja Kallen avioero astui voimaan. Kalle alkoi haastaa Kirsin oikeuteen milloin mistäkin, muun muassa lapsen tapaamisoikeudesta. Kirsi arvelee ­olleensa oikeudessa viime vuonna kymmenisen kertaa.

Kirsikin on haastanut Kallen oikeuteen hakemalla lähestymiskieltoja.

”Elämä menee lähinnä siinä, että mietin seuraavaa oikeudenkäyntiä tai asioin sosiaalityöntekijöiden tai psykologien kanssa. Olisi mukava suunnitella iltaisin sitä, mihin aikaan vien lapsen jumppaan tai mitä ruokaa tehdään.”

Pahinta on lasten pelko

Vainoaminen vaikuttaa Kirsin ja lasten elämään joka päivä. Kotona ovet ja ikkunat ovat lukossa, hälytysjärjestelmä päällä ja jokaisen perheenjäsenen kännykässä aina virtaa.

Jos Kirsi lähtee johonkin, hän kertoo siitä läheisilleen. Nämä osaavat toimia, jos Kirsi ei tule kotiin sovittuun aikaan.

”Läheiseni ovat tavallaan aina hälytysvalmiudessa sen varalta, että jotain ­tapahtuu”, Kirsi sanoo.

”Voin puhua ystävilleni vaikeuksis­tani, mutta tavatessamme haluan yleensä jutella ihan muista asioista, vaikka siitä, millaiset kengät haluaisin ostaa. Se tekee hyvää.”

Pahinta Kirsin mielestä on se, että lapset pelkäävät. Se näkyy yllättävissä tilanteissa, kuten silloin kun  Kirsi ja lapset huomasivat olohuoneessa istuessaan, ­että leikkimökin ovi oli auki.

”Pelästyimme kaikki. Kukaan ei uskal­tanut mennä panemaan ovea kiinni”, Kirsi sanoo.

”Lasten kanssa puhun kokemas­tamme äärimmäisen harvoin, lähinnä jos jotain on tapahtunut.”

Kuopuksensa kanssa Kirsi käy psykologilla, koska tämä näkee painajaisia ­tavattuaan isäänsä. Myös Kirsi on käynyt terapiassa.

”Olen saanut apua psykologeilta ja ­sosiaalityöntekijöiltä. Juristit sen sijaan eivät oikein ymmärrä sitä, ettei vainoaminen ole riitelyä”, Kirsi sanoo.

”Vainoamisessa on kyse pakenijasta ja jahtaajasta, ei riitelijöistä. Olen eronnut kaksi kertaa, ja ensimmäisen mieheni kanssa asiat hoituvat sopuisasti. Vie­tämme lasten synttärit yhdessä, soittelemme ja juttelemme.”

Muutto ei auta

Vuodenvaihteessa toisen vainoamisesta tuli rikos. Lakimuutoksessa parasta on Kirsin mielestä se, että yhteiskunta tiedostaa vainoamisen olevan väärin. Sekin on hyvä, että laki ottaa huomioon uhrin kokeman pelon.

Kirsi kuitenkin huomauttaa, että jo ­tähän asti lähestymiskieltoa on voitu käyttää vainoajaa vastaan, jos se on katsottu aiheelliseksi.

"Miksi minun ja lasteni pitäisi paeta?"

”Miksi lähestymiskieltoa ei voisi myöntää helpommin, jos uhria pelottaa ja tämä toivoo, ettei vainoaja tulee enää lähelle?” Kirsi kysyy.

”Eniten toivon asennemuutosta. Kun jotakuta vainotaan, uhria ei pidä syyl­listää.”

Uhrille ei myöskään kannata ehdottaa muuttoa toiselle paikkakunnalle tai puhe­linnumeron vaihtoa. Sellaisia neuvoja Kirsikin on saanut, tosin vain tuntemattomilta.

”Miksi minun pitäisi paeta ja menettää turvaverkkoni ja lasten erota ystävistään? Eikö yhteiskunnan pitäisi huolehtia siitä, ettei meitä kiusata?”

Sitä paitsi Kallella on lapseensa tapaamisoikeus. Hän siis saisi Kirsin uuden numeron tietoonsa ­heti.

Loppua Kallen ja Kirsin pelon tan­golle ei näy.  Vainoamista eivät näytä lopettavan edes Kallen saamat tuomiot pahoinpitelyistä.

”Pyrin kuitenkin elämään normaalia elämää. Suojelen perhettäni kuin leijona­emo. En anna periksi ja toivon, että se saa Kallen luovuttamaan.”

Muumivideo on loppunut ja lumisadekin lakannut. Kirsi lähtee lasten kanssa kauppaan.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2014.

Vainoaminen on ollut rikos vasta vähän aikaa

 

Vuodenvaihteessa 2014 voimaan tulleen lain mukaan vainoaminen on rikos, josta voi seurata sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta.

Se tarkoittaa, että:

● Poliisi voi aloittaa rikos­tutkinnan. Aiemmin se on ollut mahdollista vain, jos ­jokin muu rikosnimike, ­esimerkiksi kotirauhan ­rikkominen, on täyttynyt.

● Terapiakäynneistä ja muista vainoamisen aiheutta­mista kuluista voi hakea korvauksia.

● Vainoaminen on nyt myös yhteiskunnallisesti moitittavaa.

Lähteet: Tilastokeskus. Oikeuspsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholm, psykologia- ja lakiasiaintoimisto PsyJuridica.
Vierailija

Vainoaminen on nyt rikos

● Poliisi voi aloittaa rikos­tutkinnan. Aiemmin se on ollut mahdollista vain, jos ­jokin muu rikosnimike, ­esimerkiksi kotirauhan ­rikkominen, on täyttynyt. Meitä on vainonnut naapuri kohta 7 vuotta ja tilanne on parin vuoden sisällä vaan pahentunut. Kohteena suurimmaksi osaksi lapset, jotka vainoamisen alkaessa olleet 10 ja 12 v. Nyt tilanne kärjistynyt päivittäiseen kyttäilyyn, uhkailuun ja yölliseen oven takana juoksemiseen. Henkilöstä tehty rikosilmoitus, joka kirjattu kotirauhan...
Lue kommentti
Vierailija

Vainoaminen on nyt rikos

Jos tämmöisiä on, jotka ovat järjestäytyneet tai tahallisesti kiusaavat jotain, porukassa eikä yksin, toivottavasti voisivat edes jouluna kun koti on valmiiksi siivottu ja herkkujakin valmiina, kokoontua toinen toistensa koteihin laulamaan, juttelemaan, leikkimään, pelaamaan ja jättää uhrinsa rauhaan. Lähteä normaalisti ulkoilemaan 10 km kävelylle... ovenpielien ja jätekatosten sijasta. Usa:ssa tällainen pahuus on arkipäivää, on arvioitu että joka kolmas halutaan saada osallistumaan pahuuteen,...
Lue kommentti

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...