"Emme ole enää symbioosissa vaan kaksi aikuista naista rinnakkain", Helena Liikanen-Renger sanoo. Äiti Assi Liikanen on samaa mieltä.
"Emme ole enää symbioosissa vaan kaksi aikuista naista rinnakkain", Helena Liikanen-Renger sanoo. Äiti Assi Liikanen on samaa mieltä.

Assi Liikanen ja Helena Liikanen-Renger ovat niin läheisiä toisilleen, että Helenan muutto Ranskaan ja etäisyys äitiin on tehnyt vain hyvää. Perhekuvioita-sarjassa Assi ja Helena puhuvat suhteestaan.

Hanna-Liisa ”Assi” Liikanen on 66-vuotias valtiotieteen tohtori ja asuu Helsingissä Suomen Pankin pääjohtajana toimivan puolisonsa Erkin kanssa. Aikuiset tyttäret Alisa ja Helena sekä neljä lastenlasta. Kaikki viettävät kesää mökeillä Mikkelissä.

”Olen huolehtinut Helenasta vähän yli sen, mitä olisi pitänyt. Se saattaa vaikuttaa, että meillä molemmilla on astma. Mikkelissä oli kylmiä, kuivia pakkastalvia, ja pieni Helena yski ja yski.

Olemme Helenan kanssa tunteella käyviä. Helenaa viisi vuotta vanhempi Alisa on erilailla järkevä. Yhtä rakkaita ovat molemmat tytöt.

Kun tulin töistä kotiin, meillä olivat koko Lehmuskylän lapset.

Helena ja minä olemme herkkiä höpsöjä. Muuten emme ole samanlaisia, minä en ole mitenkään sosiaalinen. Helenalla taas oli jo lapsena motto: Mitä enemmän kavereita, sitä kivempaa. Kun tulin töistä kotiin, meillä olivat koko Lehmuskylän lapset.

Helenan syntyessä mieheni Erkki oli jo kansanedustaja ja aina Helsingissä. Kun koulussa oli puhuttu siitä, kuka on perheen pää, muut sanoivat, että isä. Helena sanoi, että äiti. Minä olin se, joka oli läsnä.

Mikkelissä meillä oli aivan ihanteellinen verkosto. Kun lähdin kuvataidekouluun, tytöt kysyivät vain, että mihi siä meet ja kuka tulee hoitajaksi.

Muuttomme Brysseliin oli Helenalle dramaattinen. Alku oli kamalaa. Helena oli 13-vuotias ja meni ranskankielisessä maassa ruotsinkieliseen kouluun, jossa osasi aluksi sanoa vain ’Jag heter Helena’.

Puoli vuotta istuin iltaisin Helenan sängyn laidalla. Uni ei tule, kun uusi ja vanha maailma pyörivät sekaisin.

Paheksuimme, että tuossa joku nuorisolauma istuu keskellä aukiota ja juo olutta. Sitten huomasimme, että ai siinähän on meidän Hellu!

Siitä se lähti, ja iloksi elämä muuttui. Neljäntenä vuonna Brysselissä menimme Erkin kanssa kaupungin keskusaukiolle, upealle Grand-Placalle.

Katsoimme paheksuen, että tuossa joku nuorisolauma istuu keskellä aukiota ja juo olutta. Sitten huomasimme, että ai siinähän on meidän Hellu!

Muutimme kahdestaan Helsinkiin. Lähtö oli taas tuskaa, mutta Helena halusi Suomeen lukioon ja minä töihin. Erkin piti muuttaa pian perässä, mutta sitten tulivatkin komissaarihommat ja hän jäi Brysseliin.

Iltaisin katsoimme Helenan kanssa elokuvia, itkimme ja nauroimme. Sunnuntaisin kiersimme taidegallerioita, ja myöhemmin opiskelimme taidehistoriaa samoilla luennoilla.

Helenan rohkeutta olen ihaillut monesti.

Helenan rohkeutta olen ihaillut monesti. Hän kävi lukion kahdessa ja puolessa vuodessa ja lähti sitten itsekseen Intiaan reppu selässä. Kun joulun alla menimme lentokentälle vastaan, katsoimme, että mikä lihonut hippi sieltä tulee: Helena oli käärinyt itsensä kymmeniin värikkäisiin liinoihin, koska hänellä ei ollut talvivaatteita.

Sen matkan jälkeen ajattelin, että Helena selviää mistä vain. Mutta ei se sitä poista, etten olisi ollut huolissani ja murehtinut hänen puolestaan. Olen sellainen syväkokija.

Meillä on läheinen suhde, välillä liian läheinen.

Joskus Brysselin aikaan, kun tytöt olivat jo aikuisia ja Suomessa, minulla oli niin ikävä heitä, että iltaisin itketti. Erkki sanoi, että tilataan taas Helena tänne, niin tulee parempi mieli.

Helena on sanonut, että hän on päässyt itsenäistymään nyt, kun on muilla mailla ja hänellä on omia lapsia.

Kun Helenalla on ollut jokin ongelma, hän soittaa ja kysyy, että saanko jakaa.

Koko ajan olemme silti pitäneet paljon yhteyttä. Kun Helenalla on ollut jokin ongelma, hän soittaa ja kysyy, että saanko jakaa. Sitä on aina vähän yksin, kun on pois omasta kulttuurista.

Käyn Antibesissa Helenan perheen luona joka kolmas kuukausi. Meillä on siellä tuttavien kanssa kimppakämppä ja jaetut asuinvuorot. Vien tuliaisina Panadol Hotia ja aikakauslehtiä, muumikirjoja ja tehtäväkirjoja.

Helena on niin sosiaalinen, että sopii Ranskaan. Kaupoissa hän hörpöttelee ranskaksi kaikkien kanssa. Heidän huushollissaan on usein kavereita ja sukulaisia.

Vähän kadehtien katson, miten paljon Helena ja Franck kulkevat koko perhe yhdessä.

Näkeehän sitä, kun oma lapsi on onnellinen. Vähän kadehtien katson, miten paljon Helena ja Franck kulkevat koko perhe yhdessä. Meidän perheessä oli mahdollisuus siihen harvoin.

Talvet puhumme Skypessä sunnuntaisin, ja perheen WhatsApp-ryhmään tulee kuvia lapsista. Yhteydenpito on paljon helpompaa kuin silloin, kun meidän perhe oli hajallaan eri maissa.

Silti olisin hirveän iloinen, jos Helenan perhe muuttaisi Suomeen. Mutta en halua suostutella. He tekevät omat ratkaisunsa.”

39-vuotias Helena Liikanen-Renger asuu Ranskan Antibesissa puolisonsa Franckin, viisivuotiaan tyttären ja kolmevuotiaan pojan kanssa. Toimittaja, kolumnisti ja bloggaaja julkaisi viime vuonna Maman finlandaise -kirjan ja kirjoittaa nyt toista kirjaansa.

”Äidissäni Assissa on karheaa vain jakkupuku. Pienenä Mikkelissä kiipesin talviaamuina töihin lähtevän äidin syliin. Villakankainen jakku kutitti, ja äiti tuoksui hajuvedelle.

Äiti on tasa-arvonainen. Isäni Erkki asui viikot pois kotoa Helsingissä ja äiti pyöritti arkea, mutta hänellä oli aina myös omia, tärkeitä asioita. Äiti kävi töissä ja kaupunginvaltuuston kokouksissa, lähti maalaamaan ja pelaamaan kössiä.

Äiti opetti esimerkillään, että naisen pitää pärjätä myös omillaan. Opin, että minäkin voin tehdä mitä vain.

Maailmani oli pitkään Mikkeli. Kaverit olivat älytärkeitä, ja olin ylisosiaalinen.

Kun kaverit kysyivät, muutammeko pois, kielsin puhumasta siitä.

Olin 12-vuotias, kun kotona alkoi käydä ranskan opettaja. Vihasin sitä. Vihasin ranskan kieltä ja varsinkin ajatusta, että joutuisin lähtemään Mikkelistä. Yhtenä aamuna iltapäivälehden lööppi kertoi isän valinnasta Suomen EY-suurlähettilääksi Brysseliin. Kun kaverit kysyivät, muutammeko pois, kielsin puhumasta siitä.

Äidille sanoin, että sidon itseni sänkyyn kiinni enkä suostu lähtemään.

Alku Brysselissä oli vaikea. Kirjeitä lähti kavereille viikossa paksu pinkka. Olin Brysselissä, mutta kaikki kiinnostava tuntui tapahtuvan Mikkelissä. Puhuin äidille ikävää koko ajan.

Ensimmäisen vuoden jälkeen aloin viihtyä. Sain kavereita, opin ranskan, englannin ja ruotsin. Neljäntenä vuonna panostin jo kovastikin sosiaaliseen elämään. Kokeilin samat jutut kuin kaverit Suomessa. Kaljapullot vain olivat isompia, puolen litran pulloja.

Neljä vuotta poissa on teini-ikäiselle ikuisuus. Helsinki oli minusta takahikiä.

Lopulta en olisi halunnut lähteä Suomeen, mutta muutimme äidin kanssa Helsinkiin, kun aloitin lukion. Äidille se oli paluu kotiin, minulle ei.

Luulen, että se on asia, jota vanhempani ja vanhemmat ylipäätään eivät ymmärrä: matkalaukkulapset eivät usein koe kotimaahan muuttamista palaamisena. Neljä vuotta poissa on teini-ikäiselle ikuisuus. Helsinki oli minusta takahikiä.

Minulla on ollut vahva kontrollin tarve, ja silloin aloin kontrolloida elämääni syömisellä. Sairastuin syömishäiriöön. Se oli varmasti raskasta myös äidille, joka yritti auttaa.

Sain päähäni, että lähden kirjoitusten jälkeen yksin Intiaan vapaaehtoistöihin. Äiti sanoi, että jos painoni nousee tietyn verran, saan lähteä.

Paino nousi ja lähdin. Maksoin kaiken kesätyörahoillani. Äiti halusi antaa rahaa edes parempaan lentolippuun, mutta en suostunut. Lensin Moskovan kautta, ja kun istuin koneeseen, penkki edessäni kaatui syliini.

Olin Intiassa pari kuukautta. Muistan, miten soitin äidille vatsataudissa heinien päällä nukutun yön jälkeen. 'Kyllä me siua rakastetaan', äiti sanoi.

Isäni on aina sanonut, että hän ei halua nähdä poikakavereitani ennen kuin olemme seurustelleet puoli vuotta - siksi, että äidillä oli taipumus kiintyä heti niihin rentumpiinkin.

Franckin vein silti vanhempieni kotiin melkein saman tien. Olin 32-vuotias ja varma. Olin kokenut avioeron ja tiesin, mitä halusin: Franckin ja lapsia.

Franck oli ruskettunut kaakaon väriseksi ja hänellä oli valkoiset housut ja valkoiset kengät. Kun hän meni isäni kanssa toiseen huoneeseen, kysyin äidiltä, että no? 'Onhan hän aika ranskalainen', äiti vastasi. Ja kiintyi heti.

Äiti on ollut aina kuuntelijani, turvapaikkani. Mutta jälkeenpäin tajusin, että tarvitsin repäisyn kauemmas.

Lapsien saaminen ei ollut meille helppoa. Kun tyttäremme sitten syntyi, asuimme 200 metrin päässä vanhemmistani. Olin äidin kanssa tekemisissä jatkuvasti.

Äiti on ollut aina kuuntelijani, turvapaikkani. Mutta jälkeenpäin tajusin, että tarvitsin repäisyn kauemmas.

Muutimme Los Angelesiin, kun tytär oli alle vuoden. Franck oli koti-isänä, ja minä opiskelin stipendiaattina yliopistossa digitaalista journalismia. Opettajat hokivat minulle jenkkityyliin 'Kuuntele omaa ääntäsi, kuuntele omaa ääntäsi'. Ja tosiaan: Opin, että mullahan on oma ääni!

Kun Franck sai töitä Ranskasta, muutimme Antibesiin.

Etäisyys äidistä ja koko Suomesta on tehnyt hyvää. Maailmalla on yhtäkkiä vapaampi odotuksista, joita ajattelee muilla olevan.

Välillä olen ikävöinyt äitiä valtavasti. Poikamme vauva-aikana soitin itkuisia puheluita, että mitä nuhalääkettä nyt annan tai mitä sinä tekisit, kun uhmaikäinen ei tottele.

Äiti on ollut minua paljon pehmeämpi äiti. Minulla menee välillä hermo, mutta äiti ei ole koskaan korottanut ääntään.

Äitiys ei ole ollut minulle maailman luonnollisin juttu, vaan siinä on ollut opettelemista. Äiti on ollut minua paljon pehmeämpi äiti. Minulla menee välillä hermo, mutta äiti ei ole koskaan korottanut ääntään. Lapsenakin riitti, että hän katsoi merkitsevästi.

Koko ajan kaipaan Suomesta jotakin. Juhlaviikot ovat heinä-elokuussa, kun olemme Mikkelissä äidin ja isän kanssa mökillä. Tyttäreni kerää kukkia ja sieniä mummin kanssa. Poikani kulkee isäni mukana kalassa. Hänelle tärkeitä suomen sanoja ovat onkivapa, nuotiomakkara ja saunavasta.

Keväällä päätimme, että asetumme toistaiseksi Ranskaan. Tuntuu hyvältä laskea matkalaukut.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2017.