Kun kaupan myyjä alkaa puhua Aishille englantia, hän huomaa joskus puhuvansa englantia takaisin.
Kun kaupan myyjä alkaa puhua Aishille englantia, hän huomaa joskus puhuvansa englantia takaisin.

Aishi Zidan on kyllästynyt kertomaan, mistä hän on kotoisin. Joskus hänestä tuntuu, että suomalaiseksi pääsee vain, jos täällä syntyy. Joskus ei silloinkaan.

Yleisin lause on tämä: Mistä olet kotoisin?

Toiseksi yleisin tämä: Katsos meillä suomalaisilla on tapana tehdä näin.

Aishi Zidan, 30, on kuullut lauseita pienestä pitäen siitä huolimatta, että hän on syntynyt Helsingin Kätilöopistolla, asunut lapsuutensa Helsingin Talissa ja puhuu, yllätys yllätys, ainoana äidinkielenään erinomaisen sujuvaa suomea. Suurimman osan aikuisesta elämästään hän on tehnyt töitä suomalaisena ulkomaantoimittajana.

Silti, vielä vuonna 2016, hänen täytyy monta kertaa kuukaudessa vastata kysymykseen alkuperästään.

Eivät kyselijät pahaa tarkoita. Kyllä Aishikin välillä huomaa asettelevansa ihmisiä karsinoihin. Se on inhimillistä. Ihmisillä on tarve laittaa maailma järjestykseen. Silti Aishia kyllästyttää kertoa, mistä hän on kotoisin.

Aishi Zidan on 30-vuotias Amnesty Internationalin tiedottaja. Hän on syntynyt ja asuu Helsingissä. Aiemmin Aishi on työskennellyt lentoemäntänä ja ulkomaantoimittajana. Hän suhtautuu The Beatlesiin liki uskonnollisella vakavuudella.
Aishi Zidan on 30-vuotias Amnesty Internationalin tiedottaja. Hän on syntynyt ja asuu Helsingissä. Aiemmin Aishi on työskennellyt lentoemäntänä ja ulkomaantoimittajana. Hän suhtautuu The Beatlesiin liki uskonnollisella vakavuudella.

Juuri nyt hän istuu kahvilassa työpaikkansa Amnesty Internationalin vieressä ja puhuu ystävällisesti ja vähäeleisesti. Hän ei pidä paasaamisesta eikä kiihdy. Vielä.

Hän istuu ja selittää, että kun häneltä kysytään, mistä hän on kotoisin, hänen suomalaisuutensa kyseenalaistetaan. Kysymys paljastaa ajatuksen, joka monella vielä on suomalaisista: Aishin näköinen ja niminen ei kuulu joukkoon.

"Pahimmillaan suomalaisuus näyttää myyttiseltä ja alkukantaiselta kultilta, johon voi vain syntyä. Eikä kaikkia siihen syntyneitäkään hyväksytä", Aishi kirjoitti taannoin kolumnissaan.

Mutta nyt ei kyseenalaisteta hänen suomalaisuuttaan, vaan kaivetaan se esiin juurta jaksaen ihan sieltä maksalaatikosta ja jääkiekon maailmanmestaruudesta asti. Tervetuloa vuoteen 1986, jolloin Aishi syntyi.

Tsernobyl-vuosikertaa

Vuonna 1986 Olof Palme murhataan, IBM esittelee ensimmäisen tietokoneensa ja Tsernobylin reaktori räjähtää.

Me olemme Tsernobyl-vuosikertaa, Aishi ja hänen kaverinsa Helsingin Suomalais-venäläisessä koulussa tapasivat sanoa.

Aishin syntymää ydinvoimalaonnettomuuden vuonna oli edeltänyt tämä: palestiinalainen Hakim ja suomalainen Heidi olivat tavanneet Unkarissa yli-opistossa, rakastuneet ja halunneet perustaa perheen. Siihen aikaan Suomeen ei kuitenkaan tultu helposti, eikä Hakim saanut viisumia. Se järjestyi vasta, kun hän ja Heidi olivat menneet Ruotsissa naimisiin.

Pariskunta asettui asumaan Helsinkiin ja sai esikoisensa Aishin. Sen jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme tyttöä. Kaikki saivat sekä suomalaisen että arabialaisen nimen. Aishi valikoitui isän siskolta.

Aishi vietti lapsuuden kesät Mäntyharjulla. Kaksi kertaa hän pääsi käymään isänsä kotimaassa Palestiinassa.
Aishi vietti lapsuuden kesät Mäntyharjulla. Kaksi kertaa hän pääsi käymään isänsä kotimaassa Palestiinassa.

Isän palestiinalaisuus näkyi etenkin keittiössä. Perheessä syötiin arabiruokaa, kuten maklubea eli haudutettua riisiä ja kanaa, salaatteja ja paljon vesimelonia. Isä teki kaikki ruuat. Kun Aishin pikkusisko syntyi 1992, isä jäi vanhempainvapaalle.

"Hänelle sanottiin töissä piirilevytehtaalla, ettei miehillä ole tapana tehdä niin. Hän oli edistyksellinen", Aishi sanoo.

Jo tarhaikäisenä Aishi katsoi vanhempiensa kanssa puoli yhdeksän uutisia. Perheessä puhuttiin politiikkaa, ja Aishi pääsi kaksi kertaa mukaan Palestiinaan. Matkat olivat järkytys. Miten oli mahdollista, että palestiinalaisia saatettiin kohdella niin, Aishi mietti.

Pelottavat oudot tyypit

Vuonna 1996 Aishi täyttää kymmenen. Kettutytöt tuomitaan ehdollisiin vankeusrangaistuksiin, naiset aloittavat ensimmäistä kertaa upseerikurssin ja Lola Odusoga valitaan toiseksi perintöprinsessaksi Miss Universum -kisoissa.

Lapsuuden kesät Aishi vietti mökillä Mäntyharjulla, jonne ajettiin autolla. Tsernobyl-vuosikerta oli myös turvavyösukupolvea, joka ei saanut enää keikkua takapenkillä vapaasti.

Jo pienestä asti Aishi ilmaisi itseään parhaiten kirjoittamalla. Mökillä hän luki hirveät kasat kirjoja: Tiinat, Annat, fantasiakirjat, Astrid Lindgrenin tarinat.

Hän, kuten muutkin aikansa lapset, kasvoi maksalaatikolla (ei kiitos) ja veripaltulla (yök). Myös hän rakasti pinaattilettuja.

Talvisin isoisä, kommunistipoliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja Aarno Aitamurto, aurasi järven rantaan luistinradan ja pystytti valonheittimet, jotta lapset näkivät illalla eteensä.

Isoisästä Aishi muistaa, että hän oli aina televisiossa SAK:n puheenjohtajan Lauri Ihalaisen kanssa ja sen, että hän oli lempeä mies, jonka kanssa katsottiin mäkihyppyä, hiihdettiin ja soudettiin.

Aishin lapsuudenkodissa isän palestiinalaisuus näkyi etenkin keittiössä. Aishi itse kokkaa sekä palestiinalaista että suomalaista ruokaa.
Aishin lapsuudenkodissa isän palestiinalaisuus näkyi etenkin keittiössä. Aishi itse kokkaa sekä palestiinalaista että suomalaista ruokaa.

Aishin sukupolvi ei pelännyt enää eniten ydinsotaa.

"Pelkäsimme outoja tyyppejä, joiden uskoimme liikkuvan Helsingin Pirkkolan metsissä. Jammu-setä oli jäänyt jo kiinni, mutta hänestä kertovat tarinat olivat syöpyneet mieliimme."

Koulussa opettajat antoivat Aishin ja kolmen muun tytön kirjoittaa näytelmän, jossa tonttukettutytöt vapauttivat poroja. Antisankari joulupukki uhkasi tonttukettutyttöjä haulikolla.

Aishia huvittaa. Vaikuttaminen ja epäkohtien esiin nostaminen oli hänelle tärkeää jo lapsena.

Huijari töissä

2002 Aishi täyttää kuusitoista. Euro otetaan käyttöön, Petri Gerdt räjäyttää omatekoisen pommin Myyrmannissa, ja kalakukko saa EU:n nimisuojan.

Kuusitoistavuotias Aishi ei ollut tietoinen siitä, että Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio arvosteli Suomea turvapaikkahakemusten hitaasta käsittelystä. Se arvosteli myös Suomen poliisia välinpitämättömyydestä rikosilmoituksia kohtaan, joita maahanmuuttajat olivat tehneet syrjinnästä.

Ei, Aishi opetteli markan vaihtumista euroksi ja kertoi kaiken kuudella.

Aishi lopetti yleisurheilun, kun toinen kilpailija kutsui häntä neekeriksi.

Samoihin aikoihin Aishi lopetti yleisurheiluharrastuksen, koska toinen kilpailija kutsui häntä neekeriksi.

"En kertonut siitä vanhemmille, koska en halunnut pahoittaa heidän mieltään", hän sanoo.

Aishi kuunteli tiedostavaa musiikkia kuten punkia.

"Podin maailmantuskaa. Olin ollut kiltti lapsi, mutta minusta tuli hirveä teini. Tuli kauhea kapinavaihe."

16-vuotiaana Aishi rakastui amerikkalaiseen poikaan ja ilmoitti vanhemmilleen lähtevänsä tämän luo kuukaudeksi. Vanhemmat vastasivat, että matka pitää maksaa itse. Aishi teki töitä ja sai matkarahat kokoon. Jälkikäteen äiti kertoi, ettei uskonut Aishin pystyvän lähtemään.

Samana vuonna EU:n ministerineuvosto kielsi tupakan mainonnan tiedotusvälineissä. Aishi alkoi polttaa. Ensimmäiset kännit hän joi kiljulla kavereiden kanssa Kannelmäessä.

"Ärsytti, kun kotona ei puhuttu uskonnosta. Piti itse pohtia."

Koti oli ateistinen. Aishi oli utelias, koska uskonnosta ei perheessä puhuttu.

"Ärsytti, kun vanhemmat selittivät, että toiset uskovat tuollaiseen, toiset tällaiseen ja jotkut eivät mihinkään. Että itse piti päättää."

Suhde amerikkalaiseen ei kestänyt. Aishi lähti Italiaan lentoemännäksi, palasi sitten Suomeen ja päätyi Ylen henkilöstöravintolan kassalle.

Vuotta myöhemmin hän haki Sanomien toimittajakouluun. Hän oli kuullut lukioikäisenä toimittaja Anna Politkovskajan puhuvan työstään Tsetseniassa ja vaikuttunut.

Aishilla vain ei ollut lähettää ainoatakaan juttunäytettä toimittajakoulun hakemuksen liitteenä, mutta hän lähetti kirjoittamiaan tekstejä. Se riitti. Koulun ovet aukesivat.

Kun tieto valituista julkistettiin, Ylen työntekijä totesi henkilöstöravintolan kassalla kollegalleen: "Yleltä ei sitten otettu ketään."

Ensimmäisen työharjoittelunsa Aishi teki Ilta-Sanomissa ja toisen Helsingin Sanomissa. Hän oli nuori, epävarma taidoistaan ja tunsi itsensä huijariksi.

"Oli kova koulu ottaa ensimmäiset ammatilliset askeleet niin nuorena niin kovatasoisissa toimituksissa. Koska pelkäsin, etten ole tarpeeksi hyvä, varoin sanomasta mielipiteitäni suoraan."

On asia, joka hermostuttaa Aishia enemmän kuin hänen kansalaisuutensa tivaaminen. Se, jos joku väittää, että naiset ja miehet ovat Suomessa jo tasa-arvoisia.
On asia, joka hermostuttaa Aishia enemmän kuin hänen kansalaisuutensa tivaaminen. Se, jos joku väittää, että naiset ja miehet ovat Suomessa jo tasa-arvoisia.

Englantia kassalla

2011 Aishi täyttää 25 vuotta. Perussuomalaiset saavat jytkynsä, Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden ja Turun hovioikeus pitää voimassa Matti Nykäsen ehdottoman vankeustuomion.

24-vuotiaana Aishi aloitti työt Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana ja kävi juttumatkoilla Syyrian rajalla ja Gazassa.

"Tunsin tekeväni merkittävää työtä, sillä sain todistaa maailmanhistoriaa ja kertoa ihmisistä, joilla on todellinen hätä."

Suomessa Aishi sai säännöllisesti kuulla kysymyksen, mistä hän on kotoisin. Toisinaan hän vastasi, toisinaan ei. Jos kaupan kassa alkoi puhua englantia, hän huomasi välillä puhuvansa englantia takaisin.

Jääkiekon maailmanmestaruuden Aishi muistaa mutta ei niin hyvin kuin ensimmäisen vuodelta 1995. Silloin hän oli yhdeksän, ja hänen piti mennä välillä rappukäytävään, sillä ottelun katsominen oli liian jännittävää.

Kuka on suomalainen?

2016 maahanmuutosta on kiistelty kiivaasti, katupartioliike Soldiers of Odin on päivystänyt kaduilla ja monikulttuurisuutta vastustavan Suomen vastarintaliikkeen mielenilmaus päättyy rasismin vastustajan kuolemaan.

Tämän vuoden alussa Aishi vaihtoi työpaikkaa Amnestyn tiedottajaksi. Töissä kukaan ei ole kysynyt, mistä hän on kotoisin. Sitten eräästä puolueesta tuli tiedustelu, olisiko hän kiinnostunut tulemaan kuntavaaliehdokkaaksi keväällä 2017. Aishi kieltäytyi. Tuli toinen kysymys: Tiedätkö ketään maahanmuuttajataustaista, joka olisi kiinnostunut?

"Yhtäkkiä oli olennaista, että nimeni kuulosti ulkomaalaiselta. Minun olisi pitänyt edustaa maahanmuuttajia, vaikka en ole sellainen. Kirjoitin takaisin, että viimeistään tässä vaiheessa olisin kieltäytynyt. Sanoin, että vuonna 2016 minun ei pitäisi joutua selittämään taustaani."

"Ei ole olemassa yhtä suomalaisuuden mallia", sanoo Amnestyn tiedottaja Aishi Zidan.
"Ei ole olemassa yhtä suomalaisuuden mallia", sanoo Amnestyn tiedottaja Aishi Zidan.

Nyt Aishi kiihtyy omalla rauhallisella tavallaan. Jos televisio-ohjelmassa, esimerkiksi A2-illassa, käsitellään pakolaisia, juontamaan pyydetään toimittaja Wali Hashi. Miksei hän voi juontaa ja haastatella silloin, kun käsitellään sotea? Miksei kansanedustaja Nasima Razmyar voi olla puhumassa silloin, kun puhutaan talouspolitiikasta?

"Miksi heidän on aina edustettava jotain ryhmää?" Aishi ihmettelee.

Sen, että poliitikkoina, toimittajina tai yritysjohtajina on erilaisia ihmisiä, pitäisi olla jo luonnollista, hän jatkaa. Ruotsin hallituksessa on monta maahanmuuttajataustaista ministeriä.

"Siellä se ei ole enää asia, josta täytyy keskustella", Aishi huomauttaa.

"On väärin, että pitää ponnistella niin paljon tullakseen hyväksytyksi."

"Toivoisin, että yhteiskunnassa ei luokiteltaisi ketään sen perusteella, miltä hän näyttää tai onko hänellä vaikka jokin sairaus. On väärin, että monien pitää ponnistella tullakseen hyväksytyiksi, mutta he eivät sittenkään tule."

Ei ole olemassa yhtä suomalaisuuden mallia, Aishi muistuttaa. Hänellä on näkemys siitä, kuka on suomalainen.

Se, joka kokee Suomen kodikseen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Ulkosuomalainen

Helsingissä syntynyt Aishi Zidan saa jatkuvasti vastata kysymykseen: "Mistä olet kotoisin?"

Aishi on oikeassa. Eräs ystäväni kokee usein samaa vaikkei puhu paljon muuta kuin suomea. Itse puhun Suomessa aina suomea vaikka vastapuoleni näyttää kuinka ulkomaiselta. En ainakaan loukkaa toista sillä etten anna hänelle mahdollisuutta osoittaa kielitaitoansa. Päin vastoin ilahdun usein loistavasta kielitaidosta joka kielii monen vuoden Suomessa oleskelusta. Ei suomalaisuus vesity sillä, että päästämme muutaman muukalaisen joukkoon vaan sillä, että häpeämme suomalaisuutta ja omaa kieltämme.
Lue kommentti

Kun Pasi Kotilaisen vaimo ja pienen pojan äiti kuoli kouluampumisessa, Pasi oli ainoa, joka ei itkenyt. Yhdeksässä vuodessa hän on oppinut, että haaveet voivat sittenkin toteutua ja ilosta voi liikuttua.

"Se oli elämäni nopein muutto. Kaksivuotiaan poikani välikausihaalari ja pikkuautot lojuivat levällään lattialla, kun heräsin sunnuntaiaamuna pää jyskyttäen. Poikani oli hoidossa, ja edellinen ilta oli venähtänyt minulta liian pitkäksi. Muuttoauton tuloon oli kaksi tuntia, enkä ollut pakannut vielä mitään.

Soitin kaverilleni, juoksin lähikauppaan, juoksin takaisin kotiin kainalossani 50 mustaa jätesäkkiä. Niihin säkkeihin tungimme kaiken. Kun muuttoautona oleva kuorma-auto ajoi kerrostalomme pihaan, pyysin sitä peruuttamaan ensimmäisen kerroksen parvekkeen alle. Sieltä oli kätevä heittää säkit lavalle.

Olin muuttamassa Seinäjoelta takaisin synnyinkaupunkiini Jyväskylään, jossa asuivat lapsuudenperheeni sekä vanhat kaverini. Tarvitsin kaiken mahdollisen avun, mitä jäljellä oleva tukiverkko pystyisi minulle antamaan. Miten me pärjäisimme pienen poikani kanssa kahdestaan?"

Ainoa, joka ei itkenyt

"Kuukausi aiemmin, 23.9.2008, vaimoni Tuulia lähti aamulla tavalliseen tapaan kouluunsa, Kauhajoen aikuisopistolle. Hän opiskeli kotitalousalaa, koska oli vihdoin keksinyt, mitä haluaisi isona tehdä. Perhekeskeisenä ihmisenä hän haaveili kodikkaasta omasta konditoriasta tai pitopalvelusta. Yrityksen toiminta olisi hyvin ihmisläheistä, hän suunnitteli. Olisi maukasta kotiruokaa ja paljon leivonnaisia.

Edellisyönä Tuulia oli lukenut pikkutunneille asti kokeeseen. Tuulian ystävä haki hänet ja 2,5-vuotiaan poikamme Elmerin kerrostaloasuntomme pihalta. Elmeri oli aloittanut sinä syksynä perhepäivähoidon ja viihtyi hoidossa hyvin.

Minä heräsin vähän myöhemmin. Puhelimeni oli ollut äänettömänä ja ihmettelin, kun huomasin sekä Tuulian isän että Tuulian siskon miehen soittaneen monta kertaa. Olin jo melkein myöhässä töistä, joten päätin soittaa Tuulian isälle vasta matkalla töihin.

Appiukko vastasi heti. Hän kuulosti oudolta ja kysyi, olenko lukenut uutisia. Kauhajoen aikuisopistolla ammuskeltiin. Surmaaja oli iskenyt luokkaan, jossa tehtiin koetta.

Elämä meni sekaisin sillä hetkellä. Ajoin appivanhempieni luo Alajärvelle. Kaikki ihmiset ympärilläni itkivät, huusivat ja valittivat. Satoja ihmisiä kävi tuomassa kukkia. Toimittajat yrittivät kysellä yksityiskohtia, tietää aina vain jotakin lisää. Lähetimme heidät kaikki pois.

Istuin appivanhempieni valkoisen omakotitalon kuistilla ja katsoin, kuinka kahden päivän aikana taloon virtasi järkyttyneitä ihmisiä, tuttuja sekä tuntemattomia. Minä olin ainoa, joka ei itkenyt. Sulkeuduin itseeni.

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin.

Elmeri vietti ne kaksi hullua vuorokautta perhepäivähoitajalla. Sen jälkeen hain hänet kotiin. Muistan aina sen hetken, jolloin saavuimme kerrostalomme pihaan. Miten kertoa lapselle, että äiti on kuollut?

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin. Äiti meni taivaaseen. Elmeri katsoi minua vakavana ja hänen suunsa alkoi kääntyä alaspäin. Se ilme ja muisto kouraisee jostain syvältä edelleen."

Arjen piti jatkua

"Minusta tuli leski ja yksinhuoltajaisä kolmikymppisenä. Olin pelannut 15 vuotta miesten salibandyliigassa, mutta salibandyurani loppui käytännössä siihen. En jaksanut enää harjoitella.

Jyväskylään muuton jälkeen arjen piti jatkua. Pojalle piti löytää päiväkoti ja minulle töitä. Päiväkoti löytyi, töitä ei. Palasin takaisin tuttuun salibandymaailmaan, jossa olin viettänyt koko nuoruuteni: aloin valmentaa Happeen miesten liigajoukkuetta. Valmentamisesta tuli henkireikäni.

Alkuun Elmeri kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat.

Arki-illat olimme Elmerin kanssa kaksin kotona. Leikimme paljon ja kävimme puistoissa. Öisin Elmeri nukkui vieressäni. Aluksi hän kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat. Arki kantoi meitä eteenpäin.

Äitini asui lähellä ja auttoi valtavasti. Viikonloput Elmeri vietti joko äitini tai Tuulian vanhempien luona hoidossa. Minä hain sisäiseen tyhjyyteeni sisältöä tapaamalla kavereita Jyväskylän yöelämässä, koska pysähtyminen pelotti."

Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.
Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.

Lapsuudessa opittu tapa selviytyä

"Tunteiden patoaminen oli ainoa osaamani tapa selvitä. Se oli tapa, jolla olin selvinnyt aiemminkin, jo lapsena.

Alun perin meitä oli kuusi lasta. Minä olen esikoinen, sitten tulivat Piia, Petri, Paul, Panu ja Peter. Lapsena jaoin huoneen Petri-veljeni kanssa. Hän oli minua viisi vuotta nuorempi ja kehitysvammainen.

Petrillä oli tapana nukkua pitkään. Siksi emme ihmetelleet viisivuotiaan sikeää nukkumista ennen kuin puoliltapäivin. Petri oli yöllä kuollut aivoveritulppaan. Isä lopetti sen jälkeen viinan juonnin vuodeksi, ja meistä tuli hetkellisesti tiivis perhe.

Äitini oli nuorempana ompelija, mutta opiskeli myöhemmin lähihoitajaksi. Hän oli monta vuotta kotona meidän lasten kanssa. Oli mukavaa tulla fudisharkoista kotiin, kun keittiöstä tuli tuoreiden pullien tai sämpylöiden tuoksu. Meillä ei ollut paljon rahaa, mutta pöydässä oli aina ruokaa ja saimme harrastaa liikuntaa.

Siihen aikaan, 1980–1990-lukujen taitteessa, Jyväskylässä kaikki urheilivat. Kaveripiirini koostui joukkuekavereista, ja elämäni täyttyi salibandystä. Pelasin ensimmäisen liigapelini 15-vuotiaana, ja jo seuraavana vuonna olin mukana Jyväskylän Happeen liigajoukkueessa. Tähtäimessäni oli maajoukkue. Pelaaminen oli kaikki kaikessa, koulu tuli perässä välttämättömänä pahana.

Isäni oli urheiluhullu. Yhdessä isän kanssa jännitettiin telkkarin edessä, kuinka pitkälle vastapäisen talon Matti Nykänen hyppää.

Kun isän keikkaluonteiset työt maalarina vähenivät 1990-luvun laman myötä, hänen juomisensa lisääntyi. Teini-iässä hävetti, kun isää ei aina voinut päästää sisälle ja poliisit hakivat hänet pois.

Isäni kuoli alkoholistien yömajan tulipalossa, kun olin 25-vuotias. Kun kuulin kuolemasta, en tuntenut mitään. Se isä, jonka kanssa jännitin Nykäsen hyppyjä, oli poistunut elämästäni jo vuosia aiemmin."

Tienristeyksessä

"Nykyisen vaimoni Johannan tapasin vuonna 2009, puoli vuotta sen jälkeen, kun Elmeri ja minä olimme muuttaneet kahdestaan Jyväskylään. Tunsin Johannan entuudestaan, sillä hän pelasi salibandyä Happeen naisissa. Kun aloin valmentaa seuran miehiä, näimme hallilla ja juttelimme niitä näitä.

Johannan elämänmyönteinen olemus ja asenne teki vaikutuksen.

Johanna ei koskaan surkutellut elämääni, mikä tuntui hyvältä. Hänen elämänmyönteinen olemuksensa ja asenteensa teki vaikutuksen. Aloimme pikku hiljaa tapailla myös hallin ulkopuolella.

Johannan avulla näin itseni ja elämäni ulkoapäin. Huomasin, miten ajatukseni pyörivät liikaa viikonloppujen ympärillä. Arvomaailmani ei ollut kohdallaan.

Muistelin omaa lapsuuttani isän alkoholismin varjossa. En halunnut jättää samanlaista perintöä omalle pojalleni. Ymmärsin, että olin tullut tienristeykseen. Elämäni piti saada takaisin raiteilleen. Halusin alkaa elää perheelle, olla läsnäoleva isä ja saada elämään pysyvyyttä. Lopetin alkoholinkäytön sekä baarireissut kokonaan.

Suhteemme syveni ja vakiintui nopeasti. Menimme naimisiin ja ostimme ison omakotitalon Jyväskylän kupeesta, Laukaasta. Perustimme sinne perhekodin kehitysvammaisille. Johanna oli ollut aiemmin töissä vanhempiensa omistamassa perhekodissa. Minä innostuin työstä niin, että aloin opiskella töiden ohella lähihoitajaksi.

Yhteinen poikamme Viljami syntyi perhekotiimme vuonna 2014. Oman nelihenkisen perheemme lisäksi talossamme asuu vakituisesti kuusi kehitysvammaista aikuista, iältään 40–70-vuotiasta.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata.

Työmme on sitä, että jaamme arjen heidän kanssaan. Käymme yhdessä kaupassa, lenkillä tai pizzalla. Katsomme telkkaria, kuuntelemme musiikkia. Eräs asukkaista on vannoutunut Happeen kannattaja, ja hänen kanssaan käymme välillä salibandymatseissa. Kun Happee tekee maalin ja valoshow käynnistyy, hän huutaa riemuissaan ja nauttii antaumuksella. Iloitsen hänen ilostaan ja ihailen kykyä elää täysillä hetkessä.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata. Pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä on, eikä haikailla sen perään, mitä ei ole.

Olen nyt valmentanut salibandyä viisi vuotta. Viime syksynä minut valittiin Happeen toiminnanjohtajaksi. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ole: kun en ole töissä, olen valmentamassa. Onneksi perhekodissa olen töissä ollessani samalla perheeni kanssa."

Perheessä pidämme toisistamme huolta

"Kuopukseni on nyt kaksi- ja puolivuotias, saman ikäinen kuin isoveljensä oli silloin, kun tämä menetti äitinsä. Nyt Elmeri on jo 11-vuotias. Ulkoilen poikien ja perhekodin asukkaiden kanssa joka päivä. Käymme kävelyllä ja pelaamme pihassa sählyä, frisbeegolfia ja sulkapalloa.

Toivon, että perhekodissa kasvaessaan poikani oppivat pienestä pitäen suvaitsevaisuutta ja toisten ihmisten kunnioittamista, huolenpitoa ja sitä, että ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Perhe tarkoittaa minulle sitä, että pidämme toinen toisistamme huolta.

Elämä on opettanut minulle, että vaikka kukaan ei voi vaikuttaa omiin lähtökohtiinsa ja taustaansa, ne vaikuttavat ihmiseen. Kaikkien kokemusteni jälkeen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksymään sekä hyvät että huonot puolet.

En edelleenkään taida osaat puhua tunteistani tarpeeksi, mutta aiempaa enemmän kuitenkin. Itkeminen on yhä vaikeaa, mutta saatan herkistyä onnellisista hetkistä. Joskus riittää erityisen onnistunut urheilutapahtuma tai tunteellinen kohtaus elokuvassa.

Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli.

Elmeristä on kasvanut urheilullinen ja sosiaalinen poika. Koulussa hänet äänestettiin oppilaskunnan hallitukseen. Puuhailemme Elmerin ja Viljamin kanssa tavallisia isä-poika-juttuja: pelaamme lautapelejä ja saunomme, katsomme lauantai-iltana viihdeohjelmia vierekkäin sohvalla.

Joka toinen kuukausi käyn Elmerin kanssa yhdessä parturissa. Haluamme kumpikin, että tukka on kunnossa. Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli. Siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2017.

Tänään päästään jälleen nauttimaan mykistävistä esityksistä Vain elämää -ohjelmassa. Toni Wirtanen paljasti KK:lle kotinsa lempipaikan – ja mitä kamalaa siellä kerran tapahtui.

Toni Wirtasen lempipaikka kotona on ehdottomasti autotalli. Se on paikka, jonne hän vetäytyy näpertämään käsillään.

Vaikka kotoa löytyisi muutakin puuhasteltavaa, Toni mielellään viettää aikaansa autotallissa.

"Kutsun autotalliani mancaveksi eli miesluolaksi. Olen pitkään harrastanut radio-ohjattavien lentokoneiden rakentamista", Toni kertoo.

Toni arvelee, että lentokoneiden rakentelua olisi ehkä pitänyt tehdä kymmenvuotiaana.

"Mutta kun se ei silloin ollut mahdollista, otan nyt lapsuuttani takaisin."

Puhdas autotalli aiheutti parisuhdekriisin

Toni tietää tarkalleen, mihin jokainen tavara autotallissa kuuluu.

Kerran hänen tyttöystävänsä erehtyi siivoamaan autotallissa Tonin ollessa keikkamatkalla.

"Ensimmäinen parisuhdekriisimme alkoi siitä. Olin juuri tullut keikalta takaisin, ja palatessani tyttöystävä kertoi iloisesti siivonneensa autotallin."

Tyttöystävä esitteli laatikoita, joihin hän oli järjestänyt autotallin ruuvit, pienet omaansa ja suuret omaansa. 

"Valitettavasti hän ei tiennyt, että olin juuri purkanut autotallissa yhden lentokoneen moottoreineen ja asetellut ruuvit purkujärjestyksessä. Järkytyin siinä hetkessä niin paljon, etten pystynyt edes sanomaan mitään!" Toni muistelee vanhaa sattumusta. 

Vain elämää Nelosella tänään 22.9. kello 20. Tänään vietetään Sannin päivää.