Riina Law, 47, on taistellut vuosia omien poikiensa ja muiden kiusattujen puolesta. ”Olemme päättäneet puhua kokemuksistamme, koska hiljaisuus ruokkii pelkoja ja häpeää.”
”Mistähän tässä on kyse? Niin mietin ensimmäisen kerran, kun esikoispoikani kävi viidettä luokkaa. Molemmat poikani ovat musikaalisia, ja esikoinen saattoi laulaa välitunneilla koulun pihalla. Se herätti huomiota, ja muut lapset olivat käyneet ihmettelemässä asiaa hänelle. Mietin, liittyiköhän siihen kiusaamista.
Huomasin rivien välistä, ettei esikoisella ollut koulussa yhtään kaveria. Kun kysyin asiaa koulusta, opettaja vastasi, että hän ei ollenkaan tunnista huoliani. Poika on tosi pidetty ryhmätyökaveri, vaikka onkin välitunneilla yksin, hän sanoi. Opettaja kertoi, että koulu ei voi auttaa välituntien aikana kaverisuhteiden ylläpidossa.
Kiusaamisväkivalta alkoi näkyä molempien poikien puheissa jo alakoulussa. Monesti he eivät olisi halunneet lähteä kouluun.
Kun esikoinen aloitti seiskaluokan, asiat muuttuivat rytinällä rajumpaan suuntaan. Häirintä ja pelottelu alkoivat toistuvina tekoina: oli nimittelyä, tahallista tönimistä käytävillä ja tilanteita, joissa esikoisen päälle ajettiin polkupyörällä muka vahingossa.
Muutama samalla luokalla oleva oppilas oli ottanut hänet silmätikukseen, ja väkivallasta tuli nopeasti päivittäistä. Olin jokaisesta tapauksesta erikseen yhteydessä kiusaajien vanhempiin.
Siirsimme pikkuveljen toiseen kouluun kiusaamisväkivallan katkaisemiseksi. Sekään ei auttanut. Hän oli niin kuormittunut häirinnästä ja väkivallasta, että kulki koulumatkat taksilla.
Pian isoja lapsilaumoja seurasi poikia kotiin. Asensimme joka puolelle kotiamme kamerat. Videoilla kuului, kuinka pihatiemme päässä yli kymmenen nuorta puhui sodasta. Ikkunoihimme heitettiin kiviä. Tilanteita keskeyttämään tuli myös alueen muita aikuisia.
Voimakas tekemisen tarve
Häpeän ja tunnen raivoakin siitä, miten vaikeaa minun oli aluksi ymmärtää tilanteen vakavuutta.
Ensimmäisen kerran, kun pojat sanoivat, että kiusaajilla oli mukanaan teräase, en ottanut sitä heti tosissani. Ajattelin, että joku oli vain puhunut puukosta ja kundit olivat ymmärtäneet asian väärin.
Pojat osasivat kuitenkin nimetä lapsen, jolla oli ollut teräase. Soitin hänen isälleen. Hän kertoi, että hän oli todella löytänyt pojaltaan puukon.
”Pahimpina aikoina jouduin tekemään joka viikko rikosilmoituksen.”
Olin raivoissani. Samalla tuli tekemisen tarve. Olen aina ollut tekeväinen ja nytkin syöksyin tapani mukaan heti syvään päähän.
Luin kaikki löytämäni kiusaamista koskevat tutkimukset Suomesta, Pohjoismaista ja ulkomailta. Yritin kanavoida tunteeni siihen. Olin jokaisesta väkivaltatapauksesta ja tappouhkauksesta yhteydessä vuorotellen kouluun, poliisiin, lastensuojeluun, sosiaalityöhön, kuntaan, kaupunginhallitukseen ja kiusaajien vanhempiin.
Pahimpina aikoina jouduin tekemään joka viikko rikosilmoituksen, joinain viikkoina useampia. Lopulta en päästänyt poikia enää yksin ulos. Kiusaajat saattoivat tulla missä vain vastaan.
Pojat alkoivat pelätä myös kotona ja saada paniikkikohtauksia. En halunnut jättää heitä itsekseen edes päiväsaikaan.”
Miten Riinan perheen arki pyöri pahimpina aikoina? Mistä perhe sai tukea ja iloa vastapainoksi kamalille tapahtumille ja pelolle? Miten pojat voivat nyt? Millaista työtä Riina ja hänen esikoispoikansa tekevät kiusaamisen kitkemiseksi? Mitä Riina ajattelee, kun muut sanovat häntä rohkeaksi? Miten Riinan nykyinen puoliso on auttanut häntä? Koko jutun voit lukea Kodin Kuvalehdestä 4/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Riina Law
47-vuotias kirjailija, viestijä ja Goodwin Society -yhdistyksen toiminnanjohtaja asuu Helsingissä. Perheeseen kuuluvat puoliso Juha, 18- ja 16-vuotiaat pojat, Juhan kolme tytärtä sekä kodinvaihtajana perheeseen tullut Roxy-koira. Riina on kirjoittanut perheensä tarinasta kirjan Puolikkaat pojat (Docendo 2024).
