Lähihoitaja, päihdetyöntekijä ja ex-jalkapalloilija Atik Ismailin (s. 1957) omaelämäkerta Pelimies (Minerva) ilmestyi 11.10. 2016.  Tämä haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä elokuussa 2012.
Lähihoitaja, päihdetyöntekijä ja ex-jalkapalloilija Atik Ismailin (s. 1957) omaelämäkerta Pelimies (Minerva) ilmestyi 11.10. 2016. Tämä haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä elokuussa 2012.

Entinen jalkapallokenttien hulivili Atik Ismail hoitaa vanhuksia ja on erityisen hyvä puhumaan heidän kanssaan. Omille vanhemmille jäi kaikki tärkeä sanomatta.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 17/2012.

"Mitäs tykkäätte Laila Kinnusesta?"

Sen kysymyksen Atik Ismail on varannut 70 täyttäneille naisille, sillä se saa heidän silmänsä loistamaan. Siihen aikaan, kun Laila lauloi, he keinahtelivat tanssilavoilla pönkkähameissaan ja miehet osasivat viedä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Miesten kanssa Atik ottaa puheeksi Helsingin olympialaiset, Emil Zatopekin kultajuoksut ja Paavo Nurmen soihdun. Vanhimmat puhuvat mielellään sodastakin, kun joku vain kysyy. Ja kuuntelee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lähihoitaja Atik Ismail tekee molempia. Hän työskentelee kotisairaanhoidossa Kuopion Riistavedellä, kiertää kodista kotiin helpottamassa vanhusten arkea.

Vaikka yhdelle ihmiselle on aikaa hirmuisen vähän, Atik juttelee ja kuuntelee aina. Siinä hän on hyvä. Samalla hän käyttää vessassa ja pesulla, jakaa lääkkeet, vaihtaa vaipat ja puhdistaa säärihaavat. Paistaa lettuja ja makkaroita. Mitä kukin tarvitsee.

Kyllä, hän on juuri se Atik Ismail. Sama kaveri, jonka erikoinen nimi tarttui jalkapallofanien ja sanaristikontäyttäjien muistiin 1970- ja 1980-luvuilla. Ne olivat vuosia, jolloin Atik oli jalkapalloilun ihmepoika. Hän teki ratkaisevia maaleja, voitti maalikuninkuuksia ja hermostutti vastapuolen pelaajat hölötyksellään.

Urheilusivut ylistivät. "Atik Ismail on Suomen jalkapallon Elmo" ja "5 maalia tehnyt Atik Ismail: Olen tyytymätön".

Tekivät lehdet myös toisenlaisia otsikoita. Niistäkin Atik muistetaan. "Atik juhli itsensä pelikyvyttömäksi", "Atikin kapakkalaskut riidanaiheena". Nuori jalkapalloilija oli paitsi uhoava ja vikkeläjalkainen sankari myös alkoholisti, jonka ammattilaisura ulkomailla kaatui viinaan.

Nyt 55-vuotiaana Atik ei uhoa eikä juuri juoksekaan. Painoa on kertynyt sitten pelivuosien, ja Marevan-lääkitys on ajoittain tarpeen, jotta jalkoja uhkaavat laskimotulpat pysyvät kurissa. Mutta puhe on yhtä eloisaa kuin ennenkin. Voimasanat osuvat oikeisiin kohtiin.

"Ei minulla käynyt 22-vuotiaana mielessäkään, että voisin jonain päivänä olla raitis ja lähihoitaja. Minä pystyin siihen."

"Moni asia harmittaa ja kaduttaa helvetisti. Silti minulla on voitokas olo", hän sanoo ja nojaa kyynärpäitä kuopiolaisen baarin tummaan pöytään.

Parin pöydän päässä tilataan olutta. Atik sekoittaa kahviinsa sokeria.

"Ei minulla käynyt 22-vuotiaana mielessäkään, että voisin jonain päivänä olla raitis ja lähihoitaja. Minä pystyin siihen."

Yhtenäisen perheen salaisuudet

Lapsuuskoti Helsingin Haagassa tuoksui pärämätseiltä. Ne olivat lihapiirakoita, jotka kypsennettiin syvässä rasvassa rautapannulla. Äiti Ilhamiye Ismail leipoi niitä isot vadilliset aina, kun tuli vieraita, ja heitä kävi usein. Tataarisuku piti yhtä.

Ismailien esivanhemmat olivat muuttaneet Suomeen 1900-luvun alussa Venäjän Kazanista. Perheen kotikieli oli tataari ja uskonto islam. Lapset kävivät suomenturkkilaisen kansakoulun, jossa ankara imaami opetti Koraania, rukouksia ja arabiaa.

Ulospäin perhe ei kuitenkaan taustastaan huudellut. Siihen oli hyvä syy.

"Osa tataareista oli tullut Suomeen karkureina, eivätkä heidän paperinsa olleet läheskään kunnossa. Enoni palautettiin Venäjälle vähän ennen sotia. Sinne hän katosi."

Perhepotretti Helsingin Munkkiniemessä tammikuulta 1957: isän sylissä Atik ja äidin Adil, keskellä isosisko Mönzel ja isoveli Raif.
Perhepotretti Helsingin Munkkiniemessä tammikuulta 1957: isän sylissä Atik ja äidin Adil, keskellä isosisko Mönzel ja isoveli Raif.

Toinen kodin tuoksu oli tupakka. Sitä poltti koko äidin ja isän sukupolvi. Nortit raivattiin pöydiltä ainoastaan silloin, kun äidinäiti tuli kylään. Kun tämä vetäytyi suljetun oven taakse rukoilemaan, koko muu perhe vaikeni. Aikuiset käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja hiipivät lastenhuoneeseen tupakalle. Tietenkin isoäiti haistoi savun, mutta ei sanonut mitään.

Oli perheessä muitakin salaisuuksia, jotka kaikki tiesivät mutta joista ei puhuttu. Esimerkiksi se, että miehet harrastivat laitonta uhkapeliä.

Ja sitten se toinen, jota Atik häpesi ja pelkäsi. Talat-isä joi. Koraani kieltää alkoholin käytön, mutta sota oli tehnyt rintamalla palvelleesta Talatista tuurijuopon. Hän puursi pitkää päivää kangaskaupassa, jossa kävi bussilasteittain neuvostoliittolaisia ostamassa farkkukangasta. Valuutan puutteessa moni maksoi votkalla. Kun isä sitten avasi pullon lauantaina saunan jälkeen, putki saattoi kestää kaksi päivää tai kaksi kuukautta.

Atik vannoi, että hänestä ei ikinä tulisi juoppoa.

Monena yönä nuoruudessaan Atik hissutteli sammuneen isänsä huoneeseen ja yritti pujottaa pois kuminauhat, joilla tämä oli kiristänyt sukat jalkaansa. Hän oli kuullut, että sellaisista voisi seurata kuolio.

Ääneen hän vannoi, että hänestä ei ikinä tulisi juoppoa.

Sankareiden jäljissä

Se oli jokin krapulasunnuntai 1960-luvun alussa, kun Atik oli neljän tai viiden vanha. Isä tarvitsi raitista ilmaa ja lähti Munkkiniemeen katsomaan jalkapallopeliä. Vanhin tytär ja poika olivat omissa touhuissaan, joten isä otti mukaan kuopuksensa, Atikin ja tämän tuntia nuoremman kaksosveljen Adilin.

Se oli päivä, jolloin pallo lumosi Atikin. Pikkumies seisoi kentän laidalla silmät liimautuneena pelivälineeseen. Hän halusi sen omaksi, kaveriksi, kesytettäväksi.

Sittemmin isä vei pojat monena sunnuntaina olympiastadionille HJK:n peleihin. Jokaiseen matsiin virtasi tuhansia katsojia, ja mestari Kai Pahlman teki maaleja. Tauolla isä osti nakkeja ja keltaista jaffaa. Adil ei huolinut makkaraa, koska siinä oli sianlihaa, mutta Atikille maistui.

Kymmenvuotiaina myös Atik ja Adil alkoivat pelata jalkapalloa HJK:ssa. Ohessa Atik pörräsi pihapeleissä, yleisurheili ja pelasi jääkiekkoa. 1 000 metrin juoksussa hän hävisi voittajalle kaksi kierrosta ja jäällä sai kiekosta otsaansa, mutta kivaa oli.

"Nykyisin nappulat tahkoavat yhtä ja samaa lajia läpi vuoden. Ihan itäsaksalaista touhua."

Myös isä oli pelannut nuorena jalkapalloa muttei puhunut siitä. Hän ei myöskään käynyt katsomassa poikiensa pelejä tai harjoituksia. Atik ei tiedä syytä, ehkä se ei vain ollut tapana. Pahalta se silti tuntui.

"Kun isona pelasin mestaruussarjan ottelua olympiastadionilla, isä tuli salaa katsomaan. Serkullani on valokuva, jossa isä piilottelee yleisön seassa."

Kaksosveljekset Atik ja Adil Helsingin Haagassa vuonna 1960.
Kaksosveljekset Atik ja Adil Helsingin Haagassa vuonna 1960.

Joka tapauksessa oli selvää, että isä piti jalkapallosta, ja siitä tuli myös Atikin intohimo. Poika harjoitteli väsymättä. Hän pukkasi palloa autotallin oveen kuusi tuntia peräkkäin, jotta tulisi yhtä hyväksi pääpelaajaksi kuin Portugalin Eusébio.

Julisteissa huoneen seinällä poseerasi jalkapallokuningas Pelé ja pohjoisirlantilainen George Best. Jälkimmäisestä tiedettiin, että peleissä hän takoi maaleja ja pelien ulkopuolella imi viinaa kuin sieni.

Koko Ismailin perheen urheilusuosikki oli kuitenkin islamiin kääntynyt nyrkkeilijä Muhammad Ali. Sen miehen suurisuista itsevarmuutta ei pidätellyt mikään! Sellaiseksi sankariksi Atik halusi itsekin tulla.

Huikkaa, palloa ja rock’n’rollia

Atik muistaa hyvin ensimmäisen känninsä. Ainakin sen alun.

On vuosi 1973. Atik rakastaa jalkapalloa ja raskasta musiikkia, ja myös tyttöihin pitäisi saada kontaktia. Se vain vaatii rohkeutta. Kaveripiirin täysi-ikäinen hakee Alkosta avuksi pullon nutikkaa, Nordforsin äitelänmakeaa pöytäviiniä.

Atik hurmaantuu samalla tavoin kuin pienenä jalkapallokentän laidalla. Hän juo, kunnes sammuu.

Heti ensimmäinen huikka hulmahtaa suoraan aivojen mielihyväkeskukseen. Tunne on yhtä nousuhumalaa: jännitystä, kiihottumista ja hilpeää mieltä. Atik hurmaantuu samalla tavoin kuin pienenä jalkapallokentän laidalla. Hän juo, kunnes sammuu.

Atik on 16 eikä tiedä vielä, että seuraavat 16 vuotta hänen elämänsä pyörisi samojen teemojen ympärillä kuin ensimmäisen humalan päivänä.

Ensinnäkin vuodet sisältäisivät valtavasti jalkapalloa. Kohta Atik olisi voittamassa alle 18-vuotiaiden EM-hopeaa. Ensimmäisen suomenmestaruuden jälkeen hän jättäisi kauppaopiston kesken ja ryhtyisi pelaamaan täyspäiväisesti.

HJK:n edustusjoukkueeseen päässyt nuori Atik Helsingin Pallokentällä vuonna 1976.
HJK:n edustusjoukkueeseen päässyt nuori Atik Helsingin Pallokentällä vuonna 1976.

Toiseksi elämä olisi rock and rollia. Atik tutustuisi rokkareihin Helsingin yössä. Hurriganesin basistista Cisse Häkkisestä tulisi niin läheinen ystävä, että Atik kutsuisi hänet äidin pärämätseille. Lapsena hän ei ollut päästänyt kotiin valtaväestön kavereita, kun ei ollut tiennyt, osaisivatko nämä käyttäytyä. Ja kun isä saattoi olla kännissä.

Kolmantena teemana olisi alkoholi, se kaikkein suurin. Pian Atik alkaisi viihtyä Töölön kisahallin lähellä olevassa ravintolakolmikossa, jota kutsuttiin Bermudan kolmioksi. Sinne kokoontuisi urheilijoita, rock-tähtiä ja näyttelijöitä. Siellä puhuttaisiin urheilusta ja musiikista ja juotaisiin. Paljon.

"Hyväksyntää minä sieltä hain. Oli makeeta kuulua sellaiseen porukkaan."

Kaksi vuotta myöhemmin Atik on 18-vuotias, ja näyttelijä Vesa-Matti Loiri taluttaa hänet Bermudan kolmiosta AA-ryhmän palaveriin. Tai melkein kantaa, sillä Atik ei sinne halua. Aloite on tullut hänen joukkueensa HJK:n hallituksesta.

"Pysäytti se hetkeksi, mutta sitten sama meno jatkui. Siinä iässä ihminen on kuolematon. Kaikki nuoruuden eläneet tietävät sen."

Riippuvainen elää säännöillään

Riippuvuus on aivoissa. Niin Atik on sen ymmärtänyt.

"Kaksosveljelläni on sama perimä, sama kasvuympäristö ja samat nuoruuden harrastukset kuin minulla, mutta hänellä juominen on aina pysynyt kontrollissa. Murrosikäisenä hän otti seuran saunailloissa yhden kaljan. Minä vedin korillisen."

Atik on lukenut riippuvuuksista tuhansia sivuja, kuunnellut asiantuntijoita ja seurannut tutkimuksia. Hän tietää, että esimerkiksi rahapelaaminen vapauttaa aivoissa mielihyvähormonia. Niin kauan kuin rahat riittävät, pelurille on aivan sama, voittaako hän vai ei. Hyvä olo tulee toiminnasta.

Riippuvainen myös elää omilla säännöillään, jos se hänelle sallitaan. Atikin äiti omistautui kaksospojilleen ja oli valmis passaamaan näitä mielettömyyksiin asti. Adil ei siihen suostunut, Atikille se sopi.

Atik oli arvokas pelaaja. Hän teki maaleja krapulassakin.

Niin äiti voiteli teini-ikäisen Atikin leivät ja lämmitti maidon aamiaismuroille, pakkasi treenikassit ja korjasi jäljet. Jos poika huusi vessasta pyyhkimään, äiti tuli.

Kerran Atik sai tädiltään lahjaksi kortin, jossa oli Pelén tuhannetta maalia juhlistava postimerkki. Hän myi sen antikvariaattiin ja osti rahoilla viinaa. Äiti kävi lunastamassa kortin takaisin.

"Olivat ne kauheita paikkoja. Mitä äiti oikein tuumasi? Miksei hän pystynyt laittamaan minulle rajoja? Isäkään ei sanonut mitään."

Ei Atikia rajoittanut kukaan muukaan. Suku häpesi hänen toilailujaan, mutta oli ylpeä saavutuksista. Valmentajat katsoivat enimmäkseen läpi sormien. Atik oli arvokas pelaaja. Hän teki maaleja krapulassakin.

Pohjan kautta

Kun vanhin poika Can Heikkonen syntyy, on vuosi 1982 ja Atik-isä juo. Suhde pojan äitiin katkeaa pian vauvan syntymän jälkeen.

Kun kaksospojat Pele ja Ali Koljonen syntyvät 1988, Atik juo.

1989 tulee maailmaan tytär Maria Koljonen kilon painoisena keskosena. Synnytys alkaa istukan repeämisellä ja sekä äiti että lapsi ovat hengenvaarassa, mutta onneksi joku hälyttää ambulanssin. Atik se ei ole. Hän makaa kotona sammuneena.

Samoihin aikoihin ystävä Cisse Häkkinen tekee kuolemaa pahasti alkoholisoituneena. Atikin omat nousuhumalat ovat lyhentyneet tyngiksi, kännit käyneet koko ajan ankeammiksi.

Atik on muuttanut asumaan ja pelaamaan Kuopioon. Elannokseen hän jakaa lehtiä.

Kun mielessä alkaa pyöriä itsetuhoisia ajatuksia, Atik pelästyy. Lokakuussa 1989 hän hakeutuu Harjamäen psykiatriseen sairaalaan. Hän pääsee hoidosta helmikuun lopussa. Maaliskuussa hän juo jo hiukan.

Huhtikuun seitsemäntenä Atik ostaa pullon kermalikööriä ja lähtee Mikkelin raveihin. Väsyneenä ja masentuneena hän päätyy keskiolutbaariin. Sinä päivänä Atik ottaa viimeisen huikkansa. Se maistuu äitelänmakealta.

Atik on juuri täyttänyt 33 ja juonut mittansa täyteen.

"Ota nyt, ei kukaan näe"

Ensimmäisenä raittiina vuotenaan Atik merkitsi päiväkirjaansa viikottaiset käynnit psykoterapeutilla ja 567 vertaisryhmän palaveria. Raitistumisesta oli tullut hänen elämänsä tärkein asia.

"Palaverien jälkeen menimme aina jonkun vertaisryhmäläisen kotiin. Joimme kahvia, vedimme röökiä ja katsoimme televisiosta jalkapallon MM-kisoja. Puhuimme tai emme puhuneet, mutta olimme raittiina."

Prosessi ohitti tärkeysjärjestyksessä myös perheen. Avoliitto nuorimpien lasten äidin kanssa päättyi muutamaa vuotta myöhemmin, mutta ei Atik ehtinyt olla läsnä lapsilleenkaan. Hänestä se on surkuhupaisaa. Ensin isän vei viina, sitten raitistuminen.

"Uskon silti, että he ovat nyt paljon onnellisempia kuin juodessani. On heilläkin ollut kokeilunsa alkoholin kanssa, mutta onneksi ei ongelmaksi asti."

Aluksi Atik määräsi itselleen täyden porttikiellon kapakoiden sisälle. Hän kieltäytyi jopa alkoholilla maustetuista leivoksista ja äimistyi, kun raitistunut kaveri otti ruuan kanssa kotikaljaa. Miten se uskalsi?

Tärkeintä oli raittiiden kavereiden seura. Sitä olisi tarvittu jo silloin, kun Atik pyöri Töölön Bermudan kolmiossa ja yritti aika ajoin vähentää juomistaan. Silloin hän oli ottanut ihoonsa antabuskapseleitakin, mutta pöytäseura tiesi, että ne olivat höpöhöpöä: kyllä niidenkin kanssa voi vetää viinaa. Atik kokeili ja totesi, että niinpäs voikin.

Kun humalaiset nykyisin ottavat Atikia hihasta, he ovat pyytämässä apua raitistumiseen.

Nyt viimeisestä huikasta on 22 vuotta. Vanhat ryyppykaverit eivät ole enää vuosiin tulleet ehdottelemaan, että ota nyt, yksi vain, seuraksi, ei sitä kukaan näe. Suurin osa heistä on kuollut, ja Atik itse väistelee viinanhuuruisia juhlia. Kun humalaiset nykyisin ottavat häntä hihasta, he ovat pyytämässä apua raitistumiseen.

"Puhelimeni soi välillä yöllä niin, että vaimo hermostuu. Pyydän soittajia ottamaan yhteyttä uudestaan selvällä päällä ja neuvon heidät sitten A-klinikalle tai hakemaan vertaistukea."

Kun Atik ja Adil pitivät yhteiset 50-vuotisjuhlat, Atik tajusi ensimmäisen kerran, miten paljon muiden ryyppääminen voi pänniä. Vanha naapurin poika Dave Lindholm oli paikalla ja lauloi heille biisin Pieni ja hento ote. Ääni katosi kännisten juhlijoiden örinään.

"Tuli tunne, että nyt minä keskeytän nämä juhlat."

"Alan muuttua stadilaisesta böndeksi. Olen pikku hiljaa tutustunut luontoon vaimon kotipaikalla Pöljässä. Ensimmäisenä kesänä siellä näin, kun tintinpoikaset lähtivät lentoon pesästä, niitä oli 9 tai 10. Läheiselle laitumelle tulee kesäksi satakunta lehmää, ja 20 metrin päässä talosta istui kerran kaksi sarvipöllön poikasta."
"Alan muuttua stadilaisesta böndeksi. Olen pikku hiljaa tutustunut luontoon vaimon kotipaikalla Pöljässä. Ensimmäisenä kesänä siellä näin, kun tintinpoikaset lähtivät lentoon pesästä, niitä oli 9 tai 10. Läheiselle laitumelle tulee kesäksi satakunta lehmää, ja 20 metrin päässä talosta istui kerran kaksi sarvipöllön poikasta."

Isän ja äidin puolesta

Katkeruutta. Ketutusta. Kyyneliä. Raitistuminen ei ole ollut helppoa.

Vaikeimpina iltoina Atik on toistanut tuhansia kertoja vanhaa tyyneysrukousta: Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Mutta hyvät tunteet ne vasta suuria ovat olleet. Lakattuaan juomasta Atik rakastui teatteriin, kirjallisuuteen, elokuviin ja musiikkiin – ja sittemmin myös kulttuurin parissa työskentelevään Elina Itkoseen, jonka kanssa hän on nyt ollut naimisissa kymmenen vuotta.

Silkasta raittiina olemisen riemusta Atik saattoi lähteä pompottelemaan koripalloa pitkin Kuopion katuja. Oli ihanaa olla selvin päin hullu.

Raittiutta oli kestänyt puoli vuotta, kun Atik pääsi Kuopion kaupungin ensisuojaan laitosapulaiseksi. Hän suihkutteli lattioilta pissaläikkiä ja istui tupakkahuoneessa puhelemassa asiakkaiden kanssa. Johtaja Maaria Leinonen antoi kiitosta hänen kuuntelijan lahjoistaan ja rohkaisi opiskelemaan alaa.

"Jotenkin tunnen nyt tekeväni työtä isäni ja äitini puolesta. Tavallaan hyvitän."

Toukokuussa 1995 Atik valmistui lähihoitajaksi. Siitä lähtien hän on tehnyt pääasiassa päihdetyötä ja valmentanut sivussa koko ajan nuoria jalkapalloilijoita. Viime maaliskuussa hän aloitti työt vanhusten parissa kotisairaanhoidossa.

"En halua olla naiivi tai mitään, mutta jotenkin tunnen nyt tekeväni työtä isäni ja äitini puolesta. Tavallaan hyvitän."

Sillä eniten ryyppyvuosissa harmittaa se, etteivät vanhemmat ehtineet nähdä poikansa raitistumista. Äiti kuoli yllättäen veritulppaan 56-vuotiaana, isä 65-vuotiaana samaan vaivaan.

Kummankaan kanssa Atik ei ehtinyt keskustella mistään tärkeästä. Onneksi hänen hyvä ystävänsä ehti ja kuuli heiltä sen kaikkein tärkeimmän.

"Hän kertoi minulle, että kyllä he olivat olleet minusta ylpeitä."

Sisältö jatkuu mainoksen alla