"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

Pitkät automatkat parantavat Katja ja Mika Niilo-Rämän parisuhdetta. Yksi autossa viihtymisen hyvistä puolista on, että autosta ei pääse karkuun.

Pari päivää ennen reissua Katja Niilo-Rämä, 39, tuntee jo levollisuuden. Kohta auto starttaa ja kahdenkeskinen aika alkaa.

”Ilman automatkoja parisuhteemme olisi unohduksissa.”


Lähtö kotoa on vain harvoin rauhallinen. Kiireessä unohtuu aina jotain, esimerkiksi Katjan vaatekassi.

Arki kotona Vantaalla on vain kiirettä. Katja opiskelee sairaanhoitajaksi, puoliso Mika Niilo-Rämä, 41, tekee lähihoitajan töitä vammaisperheiden kanssa. Töiden jälkeen paljon aikaa vievät omien erityislasten Rasmuksen, 8, ja Tessan, 7, terapiat ja lääkärit.

Lisäksi perheeseen kuuluvat Katjan 14-vuotias esikoinen Niki ja kaksi ranskanbulldoggia. Viikoittain pariskunnalla on myös vapaaehtoistyötä: Katja on keskosvanhempien yhdistyksen hallituksessa ja molemmat erityislasten vanhempien Leijona­emoissa.

Televisio on hiljaisella eikä kumpikaan jaksa puhua.

”Illalla vuorottelemme. Joka toinen ilta Mika lenkittää koirat ja minä nukutan lapset. Seuraavana iltana toisinpäin.”

Kun lapset nukkuvat, Katja makaa sohvalla ja Mika nuokkuu nojatuolissa. Televisio on hiljaisella eikä kumpikaan jaksa puhua.

”Se on se pieni hetki, jolloin kukaan ei tarvitse meitä.”

Rakkauden paikka

Kaksi vuotta sitten Katja havahtui. Hurjimmat pikkulapsivuodet alkoivat olla takana, mutta kahdenkeskinen aika Mikan kanssa oli jäänyt kokonaan niiden jalkoihin.

”Huomasin, että kaipaan meidän aikuisten yhteistä aikaa. Järjestin saman tien Mikalle yllätyksenä reissun Omaishoitajaliiton koulutukseen Rovaniemelle. Toivoimme uusia taitoja ja vertaistukea sekä vapaaehtoistyön että oman lapsen vuoksi.”

"Oli pakko keskustella, kun yritimme saada aikaa ja kilometrejä kulumaan.”

Koulutuksen määränpää, Rovaniemi, selvisi Mikalle vasta lähtöiltana. Ajomatka kesti 12 tuntia ja palautti mieleen, miltä tuntuu olla yhdessä.

”Oli pakko keskustella, kun yritimme saada aikaa ja kilometrejä kulumaan”, Mika sanoo.

Katja huomasi, miten kireys ja pönötys sulivat pois kilometri kilometriltä. Oli taas hauskaa yhdessä. Parasta oli, kun silmät kostuivat nauramisesta. Perille ehdittiin aamupalalle.

”Se 12 tunnin automatka palautti kipinän tai osoitti, että sitä yhä on.”


”Kahdestaan ajellessa voimme spontaanisti pysähtyä uusissa paikoissa kuten kerran lihapalvaamossa.”


Rakkauden paikka

Sen jälkeen kahdenkeskisiä autoreissuja on tullut monta. Omaishoitajien koulutukseen voi osallistua parin kuukauden välein, ja Katja valitsee paikan tarkoituksella aina mahdollisimman kaukaa.

"Sanomme toisillemme, että ihana nähdä sinua!"

Autossa Katja ja Mika juttelevat, millaista arki on viime viikkoina ollut: mitä hauskaa lapset ovat tehneet ja mitä sarjoja itse telkkarista katsoisivat, jos ehtisivät katsoa. Jompikumpi huokaa, miten ihanaa olisi, jos elämä olisi tylsää: jos olisi vain kauppaa ja autoruuhkaa ja sitä mitä syödään viideltä.

”Heti matkan alussa sanomme toisillemme, että ihana nähdä sinua! Yleensä tuntuu kuin ei olisi nähty kahteen viikkoon, vaikka olisimme olleet samassa kodissa joka päivä.”

Kymmenen vuotta sitten alkaneesta rakkaudestaan Katja ja Mika puhuvat paljon. Siitäkin, miten auto on heille rakkauden paikka.

”Häämatkamme oli viikko asuntoautossa heinäkuussa 2011. Hääyön vietimme Kajaanin ABC-huoltamon pihassa parkissa rekkojen keskellä.”

Hyvä puhua, hyvä olla hiljaa

Vierekkäin autossa istuessa on helppo puhua, kun toista ei tarvitse katsoa silmiin. Siksi autossa on myös helppo riidellä, mutta ääntä Katja ja Mika eivät korota.

Mökötystä kumpikaan ei jaksa. Hiljaa voi olla, kun katsoo maisemia, mutta ei siksi, että mököttäisi.

Katja ja Mika ajavat vuorotellen. Kun toinen torkkuu vieressä, on myös omaa aikaa ajatella ja syödä karkkia. Molemmat pitävät yöllä ajamisesta.


Omat matkakarkit. Katjalle suklaata tai lakritsia, Mikalle hedelmäkarkkeja.

”Sarastava aamu on kauneinta. Silloin pysähdymme kahville huoltsikalle ja otamme happihyppelyä.”

Loppumatkasta on aina kiitoksen aika.

”Sanon Mikalle: ihanaa, kun olet ja pysyt. Sitten onnittelemme toisiamme siitä, miten täyspäisinä olemme säilyneet.”

Kotipihassa Katja on tyyni. Automatkan jälkeen arkea on taas helpompi jaksaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.

Puhuminen kannattaa aina

• Vastarakastuneet puhuvat yleensä paljon, mutta vuosien mittaan puhuminen vähenee ja arjen pyörittäminen vie aikaa ja energiaa. Puhumattomuus lisää väärinymmärryksiä, joista kehkeytyy helposti riitoja. Onnellistakin parisuhdetta kannattaa hoitaa puhumalla.

• On tärkeä kysyä säännöllisesti, mitä toiselle kuuluu. Jos puhuminen ei houkuta, toiselle voi kertoa, ettei juuri nyt jaksa jutella mutta puhumattomuus ei johdu mistään, mitä toinen on tehnyt.

• Jos arjessa ei löydy aikaa keskustelulle, kannattaa miettiä, mikä voisi olla oma, yhteinen tapa keskustella. Olisiko se iltakävely, kauppareissu, sauna tai ajomatka?

Lähde: Väestöliitto

Tässä sarjassa esitellään Kodin Kuvalehden lukijabloggaajia. LiisaHelena kirjoittaa Kerro joku juttu -blogiinsa havaintoja ruuhkabussista ja metsäpoluilta. ”Kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa”, Liisa sanoo.

Kirjoitat Kerro joku juttu -blogiisi pieniä havaintoja arjesta. Millaista oma arkesi on?

”Tavallista työssäkäyvän, perheellisen keski-ikäisen naisen arkea. Perheeseen kuuluvat aviomies ja lukioikäiset tyttäret. Arkea rytmittää virka-aika, sillä työskentelen ylitarkastajana valtion ympäristöhallinnossa. Vapaa-ajalla harrastan kielten opiskelua, teen kotitöitä, sauvakävelen, luen ja kirjoitan. Aika usein käy myös niin, että löydän itseni sohvalta somettamasta.”

Mikä on suosikkirutiinisi?

”Hyvässä seurassa nautittu aamukahvi, arkiaamuina töissä ja viikonloppuisin kotona.”

Entä inhokkisi?

”Täyden keittiön tiskipöydän setviminen väsyneenä illalla.”

Mistä sait idean blogin perustamiseen?

"Tajusin, että kirjoittaminen on yksi tärkeistä asioista elämässäni."

”Blogin taustalla on koetteleva elämänvaihe muutaman vuoden takaa. Painin vakavien näkemiseen liittyvien ongelmien kanssa, mistä seurasi pysähtyminen ja erilaisten elämän tärkeiden asioiden puntarointi. Tajusin, että kirjoittaminen on yksi niistä.

Kun tokenin, lähdin opiskelemaan kirjoittamista avoimeen yliopistoon ja töistä järjestyi opintovapaata. Kirjoittamisen opintojen jälkeen halusin jatkaa säännöllistä kirjoittamista. Löysin tieni Kodin Kuvalehden blogiyhteisöön ja syntyi Kerro joku juttu -blogi.”

Onko kirjoittaminen aina ollut intohimosi?

”Kirjoittaminen on kulkenut aina matkassani. Se on kivaa ja minulle luonteva tapa itseilmaisuun. Onnekseni olen saanutkin kirjoittaa monenlaista, niin opinnoissa, töissä kuin vapaa-ajalla. Nuorempana tuli kirjoitettua paljon myös kirjeitä, ja matkoilla olen usein pitänyt matkapäiväkirjaa.”

”Kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa.”

Millaisista asioista haluat blogissasi kirjoittaa?

”Kirjoitan asioista, joita tulee arjessa vastaan. En erityisemmin etsi kirjoittamisen aiheita tai suunnittele juttuja etukäteen. Usein teksteissäni lähtökohtana on joku luontoon ja vuodenaikoihin tai kädentaitoihin ja itsetekemiseen liittyvä havainto. Yhtä kaikki, aiheet tulevat läheltä. Arkitodellisuuden lisäksi havainnoin muistin avulla myös menneisyyttä. Kirjoittamisessa minusta yksi kiehtova puoli onkin se, miten kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa.”

Kerrot blogisi esittelyssä, että olet kiinnostunut kulttuuriperinnöstä ja arjesta ennen ja nyt. Mikä historiassa viehättää?

”Se syventää asioiden merkityksiä ja antaa perspektiiviä. Mietin usein esimerkiksi jonkun minulle uuden paikan historiaa. Mitä täällä oli ennen? Miten tästä paikasta on tullut tällainen, millaisena me sen nyt näemme?

Olen ymmärtänyt myös omakohtaisesti, miten tärkeää historian tunteminen on paikallisidentiteetin rakentumisessa. Kymmenkunta vuotta sitten rakensimme talon ja muutimme perheen kanssa meille kokonaan uuteen paikkaan. Kotikyläni historiaan perehtyminen on auttanut minua kiinnittymään ja kotiutumaan nykyiseen asuinpaikkaamme.”

”Kun lähtee ulos, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.”

Kirjoitat kauniisti myös luonnosta. Kuinka tärkeää luonnossa liikkuminen sinulle on?

”Oikeastaan elintärkeää. Kun lähtee ulos vaikka vain lähimetsän poluille kävelemään, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Luonnossa liikkuessa syntyvät myös parhaat kirjoitusideat.

Olen koulutukseltani biologi. Minulta ei kuitenkaan kannata kysyä lintujen lauluäänistä, vaikka olen niitäkin aikanaan opiskellut. Olen surkea ornitologi. Oma osaaminen ja intohimo liittyy kulttuuriympäristöihin, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen ja siihen, miten ne muokkaavat toinen toistaan.

"Luonto on loputon esteettisten elämysten lähde."

Henkilökohtaisella tasolla luonto merkitsee esimerkiksi hienoja elämyksiä ja muistoja yhdessä perheen ja ystävien kanssa tehdyistä retkistä. Lisäksi luonto on loputon esteettisten elämysten lähde. Arvostan myös paljon luonnon antimia. Jokamiehenoikeudet on hieno juttu.”

Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?

”Kaikissa vuodenajoissa on puolensa, mutta talvi vie kuitenkin pisimmän korren. Tykkään lumesta, laduista ja hiihtämisestä. Samoin jäätyneistä järvistä, retkiluistelusta ja talviverkkokalastuksesta, joka on yhteinen harrastuksemme puolisoni kanssa.”