"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”On harmi, jos itseltään katkaisee mahdollisuudet tehdä asioita, kun ajattelee, että minulla on lukuhäiriö. Vaikka ei lukihäiriö ole esimerkiksi mikään ihmisen luonteenpiirre”, Venla Vaattovaara sanoo.
”On harmi, jos itseltään katkaisee mahdollisuudet tehdä asioita, kun ajattelee, että minulla on lukuhäiriö. Vaikka ei lukihäiriö ole esimerkiksi mikään ihmisen luonteenpiirre”, Venla Vaattovaara sanoo.

Venla Vaattovaara ajatteli aina olevansa laiska. Kun tutkimuksissa todettiin keskivaikea lukihäiriö, Venla tajusi, ettei lahjakkuus ole kiinni vain koulumenestyksestä.

Luette vain koealueen pariin kertaan, niin kyllä asiat jäävät päähän, opettaja sanoi.

Venlaa ahdisti. Hänelle asiat eivät jääneet päähän lukemalla. Numerot ja sanat hyppivät historiankirjan sivuilla, vuosilukuja oli vaikea muistaa.

”Ajattelin kaiken, mikä oli lukihäiriötä, olevan tyhmyyttä”, Venla Vaattovaara, 23, sanoo.

Peruskoulussa Venlalla oli vaikeuksia lukemisen ja kirjoittamisen kanssa aina. Hän oppi lukemaan vuotta myöhemmin kuin identtinen kaksoissisko Heta, ja matematiikan laskukaavoja oli vaikea ymmärtää.

Kun sisko pääsi tunnilla nopeiden lukijoiden ryhmään, Venla luki kirjaa hitaampien lukijoiden kanssa. Se suututti.

”Kun osaamistani vertasi siskoon, näkyi vielä selvemmin, että minulla on ehdottomasti ongelmaa lukemisessa ja kirjoittamisessa. En ymmärrä, miksi tätä ei silloin tutkittu tai en saanut tukea koulussa.”

”En ymmärrä, miksi en saanut tukea koulussa.”

Koska Venla oli kilpailuhenkinen, hän yritti pysyä siskon perässä. Hän luki kirjoja yhtä paljon kuin sisko ja teki töitä koulun eteen niin paljon kuin jaksoi. Silti numerot ja tulokset olivat aina huonommat.

Koulu ei tuntunut tarjoavan mitään apua vaikeuksiin, vaikka äiti yritti sitä saada.

”Koulussa vaikeuksiani laitettiin paljon laiskuuden piikkiin. Laitoin sitten itsekin. Mietin, että tämä johtuu siitä, että olen laiska, enkä tee tarpeeksi töitä.”

Seppeleet auttavat keskittymään

Vastaus takkuilevaan lukemiseen tuli lukion ensimmäisellä luokalla. Tutkimuksissa todettiin, että Venlalla on keskivaikea lukihäiriö.

Se oli helpotus.

”Muistan, että minua turhautti, etten ollut aiemmin ymmärtänyt tehdä asioita toisin. Tuntui, että kaikki kaverit olivat olleet niitä ’normaaleja’ oppijoita. En ollut ikinä tajunnut, että minun vain pitää tehdä kaikki eri lailla.”

Venla alkoi etsiä erilaisia keinoja, millä asiat jäisivät päähän. Alkuun hän alleviivasi tärkeitä kohtia koulukirjoista, myöhemmin löytyi ääneen opiskelu. Nyt Venla selittää opettelemiaan asioita itselleen ääneen. Kun puheen äänittää vaikka puhelimella, sen voi kuunnella uudestaankin.

”Turhautti, etten ollut aiemmin ymmärtänyt tehdä asioita toisin.”

”Huomasin, että minulle on todella tärkeää kuulla asioita.”

Kuunteleminen helpottuu, kun voi samalla tehdä jotain. Nyt ammattikorkeakoulun luennoilla Venlan kynästä syntyy karhuja, parrakkaita miehiä ja kukkia.

”Piirrän paljon hahmoja, joilla on seppeleitä päässä. Se on rauhoittavaa, auttaa keskittymään.”

Venla opiskelee toista vuotta mainonnan suunnittelua Turun taideakatemiassa. Lukihäiriö oli osaltaan työntämässä häntä kohti luovaa alaa. Kun muualla oli tullut epäonnistumisia, kuvataiteissa Venla koki onnistuvansa.

Sama tunne tuli, kun Venla aloitti keväällä Muijavaara-nimisen projektinsa. Siinä hän piirsi sadan päivän ajan joka päivä yhden arvostamansa ”muijan” ja postasi kuvan Instagramiin. Seuraajia ja hyviä kommentteja satoi tuhansia.

”Ajattelin pitkään, että viisautta ja lahjakkuutta on vain se kouluviisaus.”

Nyt sata päivää on ohi, mutta muijien piirtäminen jatkuu. Suosion ohella Venla on saanut sellaisia graafiseen suunnitteluun ja kuvittamiseen liittyviä työtarjouksia, joihin hän ei aiemmin osannut kuvitella edes pystyvänsä.

”Ajattelin pitkään, että viisautta ja lahjakkuutta on vain se kouluviisaus, ja sielläkin tietyt aineet. Että silloin olet viisas, kun osaat matikkaa ja olet siinä hyvä. Nyt tiedän, että lahjakkuus voi olla tällaistakin. Lukihäiriö ei tee minusta tyhmempää.”

Lukihäiriöinenkin voi tykätä lukea ja kirjoittaa

Venlan äiti on äidinkielenopettaja, ja kotona luettiin aina paljon. Kirjoista tuli jo lapsena Venlan intohimo.

Nyt Venla on löytänyt myös kirjoittamisen uudestaan. Hän haaveilee, että voisi jonain päivänä kirjoittaa työssään esimerkiksi copywriterina. Työhakemuksiaankaan hän ei enää piilottele, vaan antaa ne kaverille tarkistettavaksi.

”Olen häpeillyt tosi paljon tekstejäni. Se on kuitenkin pahempi, ettei julkaise mitään kuin se, että kaveri korjaa virheen ja sanoo että joku ei toimi.”

”Olen häpeillyt tosi paljon tekstejäni. Se on kuitenkin pahempi, ettei julkaise mitään kuin se, että kaveri korjaa virheen.”

Venla haluaa sanoa muillekin, ettei omia virheitään pidä hävetä. Maailmasta löytyy aina joku, joka voi oikolukea tekstin. Hyvä ajatus ei myöskään katoa mihinkään yhdyssanavirheen takia.

”Jos tekee hyvää sisältöä, totta kai se pitää julkaista maailmalle!”

Nyt Venla tietää myös sen, että lukihäiriönkin kanssa voi saavuttaa ihan mitä vain, jos vain itse niin päättää. Hän on tavannut muita lukihäiriön kanssa eläviä ja nähnyt, että hekin työskentelevät esimerkiksi lääkäreinä ja opettajina. Se on antanut Venlallekin intoa.

”Lukihäiriö ei ole mikään este, joskus hidaste, mutta aika usein vain erilainen tie saavuttaa asioita.”

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt viikkoa vaille 38 vuotta ja seurustellut 13-vuotiaasta kakarasta.

Minulla oli ihminen, jonka kanssa olin kasvanut aikuiseksi. Ketään muuta ei ollut koskaan ollut. Yhtäkkiä olin yksin.

Pappi oli hetken hiljaa ja myönsi, ettei pysty vastaamaan kysymykseeni. Ajattelin, että pidä sitten suusi kiinni.


Jaana muistelee mielellään ja usein. ”Mutta tässä iässä pitää vielä uskaltaa katsoa myös eteenpäin.”

 

NAHKATAKKI JA SIISTI KAMPAUS, pitkä ja komea poika, minua vähän vanhempi. Menopelinä sinapinkeltainen Datsun 100a.

Ne olivat asiat, joihin kiinnitin ensimmäisenä huomiota, kun näin Arin. Mitä muutakaan 13-vuotias tyttö katsoo, melkein lapsihan sellainen on vielä.

Kävimme likkaporukalla kaupungilla ja siellä oli poikia, jotka kyydittelivät meitä autoillansa. Kunhan ajelimme, Kauppakadulta sillan yli kanavalle ja takaisin, ei Varkaudessa sen kummempia iltaisin tehty vuonna 1976.

Jossain vaiheessa Ari alkoi osoittaa kiinnostusta minua kohtaan. Sen huomasi siitä, kuinka hän katseli jotenkin kauniisti ja pitkään.

Siinä vaiheessa emme puhuneet rakkaudesta, mutta istuimme kanavarannassa käsi kädessä.

Teimme kavereiden kanssa testejäkin. Jos en ollut porukassa, Ari ajoi autollaan ohi. Jos olin, hän pysähtyi.

Lopulta kyydissä olinkin enää minä.

Ari oli 19-vuotias. Itse olin jo melkein naisen näköinen, rinnatkin olivat suuret kuin mitkä. Mutta vaikka näytin miltä näytin, olin vielä vähän aikaa sitten leikkinyt polttopalloa pihalla.

Ari käyttäytyi aina kunnioittavasti. Hänen seurassaan tuntui turvalliselta. Siinä vaiheessa emme puhuneet rakkaudesta, mutta istuimme kanavarannassa käsi kädessä.

Jotenkin elämänpiiri tuntui tulevan isommaksi, vaikka emme kauas ajelleetkaan. Kotona olivat äiti ja isä, koulussa likkakaverit. Mutta lisäksi elämässäni oli nuori mies, joka katsoi asioita omasta vinkkelistään.

Hän puhui asunnon ostamisesta, minä sain viikkorahaa. En osannut ajatella ­asioita yhtä pitkälle kuin Ari, mutta en halunnut poiskaan siitä kainalosta.

 


Jaana muistaa yhä, miltä tuntui istua Arin ensimmäisen auton etupenkillä.

 

TÄMÄ OLI NYT TÄSSÄ, ajattelin surullisena, kun Ari meni armeijaan marraskuussa 1976.

Sitten Arilta alkoi tulla kirjeitä, usein kolmekin päivässä. Hän kertoi kasarmista ja taisteluharjoituksista ja kyseli, miten koulussa menee. Vastasin nätille kirje­paperille.

Kun Ari pääsi lomalle, hän tuli heti soittamaan ovikelloa ja meni vasta vähän ajan päästä kotiinsa vaihtamaan vaatteet.

Vanhemmat eivät olleet aivan innoissaan seurustelustamme, koska olin niin nuori. Mutta olen aina ollut vähän sellainen oman tien kulkija, teen mitä haluan.

Ja kunnon mieheksihän Ari osoittautui. Siinä vaiheessa ajattelin jo, että tämän ihmisen kanssa voisin olla pidempäänkin, kun hän tuntui aina olevan niin tosissaan sen asian kanssa.

Kun esikoisemme ilmoitti tulostaan, menin isäntää vastaan töihin ja kerroin.

Armeijan jälkeen Ari jatkoi töitä paperitehtaalla ja hankki ensimmäisen asuntonsa. Melkein huomaamatta tavarani alkoivat hakeutua sinne, ensin vaatteet kaappiin ja hammasharja kylppäriin.

Kun esikoisemme Pekka sitten ilmoitti tulostaan, menin isäntää vastaan töihin ja kerroin. Hän tuumasi, että sittenhän meillä on tietysti matka kirkkoherranvirastoon kuulutuksia hakemaan.

Olin juuri täyttänyt 18 vuotta, kun meidät vihittiin sakastissa. Päälläni oli vaalea varta vasten ostettu intianpuuvillamekko ja jalassa kiilakorkoiset nahkakengät.

Enni syntyi vajaat kaksi vuotta Pekan jälkeen, ja siitä kaksi vuotta myöhemmin Atte. Kun en ollut kotona hoitamassa lapsia, tein hoitajien sijaisuuksia sairaalassa.

Puin kolmelle taaperolle ulkohaalareita päivästä toiseen. Arikin puki, jos otin haalarit valmiiksi esille.

MUUTUIN LAPSESTA ÄIDIKSI vajaassa kuudessa vuodessa. Kyllä asian niin voi laskea, seurustelun alkamisesta Pekan syntymään. Murrosikäkin jäi välistä, kun olin niin vakiintunut.

Jotkut sitä jaksoivat kauhistella. Nuoruus jää elämättä, he sanoivat. Myöhemmin kyllästytte toisiinne. Joskus vielä kaduttaa.

Ajattelin jo silloin, että piutpaut. Jos löytää jonkun, jota rakastaa, miksi pitäisi väkisin kokeilla, paraneeko vaihtamalla? Ihmisen pitää osata tyytyä ja sitoutua.

Minusta ei koskaan tuntunut, että olisin ollut nuori äiti. Tuntui vain äidiltä ja vaimolta, siltä että näin on hyvä.

Ei siinä ehtinyt enempää pohtia, teimme Arin kanssa molemmat vuorotyötä. Leikkasin hiukset lyhyiksi, vartaloon tuli pehmeyttä ja muutamia lisäkiloja.

Ari opetti lapset pyöräilemään ja kertoi, mikä on kuusi ja mikä mänty. Hän grillasi pihalla perjantaimakkarat ja keitti potut hellalla, pesi pyykit ja kakkapyllyt.

Jos löytää jonkun, jota rakastaa, miksi pitäisi väkisin kokeilla, paraneeko vaihtamalla?

Lapsilla oli hyvä isä. Ei kovin moni mies alkanut töiden jälkeen hoitaa kotona mukuloita. Ari oli jämpti ja lauhkea.

Joskus Ari sanoi ääneen, että rakastaa minua ja että olen hyvä äiti. Ihan noin vain, ohimennen, kun olin tiskaamassa. Tai illalla, kun makasimme vierekkäin sängyssä.

Teot olivat minusta kuitenkin tärkeämpiä. Niistä tunteet välittyvät. Ari piti meistä huolta.

 


"Minun perheeni. Kun lapset olivat pieniä, päivät ja vuodet kuluivat nopeasti."
"Minun perheeni. Kun lapset olivat pieniä, päivät ja vuodet kuluivat nopeasti."

 

RIIDELLÄ OLISIN HALUNNUT enemmän. Minkäs teet, kun toinen on viilipytty.

Joskus yritin oikein tahallani ärsyttää, kipakka kun olen. Silloin Ari nauroi ja uhkasi leikillään: jos et rauhoitu, menen pannuhuoneeseen ja laitan oven lukkoon – ja arvaapa, katkaisenko sitten lämmöt pirtistä?

Sitten minuakin alkoi naurattaa.

Emme me koskaan puhuneet uskollisuudesta. Molemmille vain oli selvää, että kun ollaan yhden kanssa, ollaan yhden kanssa.

Minua ei haitannut, ettei minulla ollut kokemusta muista miehistä. Ajattelin, että olen nähnyt Arin niin monessa eri elämänvaiheessa ja hän minut, että siinä on kokemusta riittämiin.

Lapset kasvoivat ja muuttivat pois. Koti ei tuntunut tyhjältä. Kun tulin viiden maissa töistä, Ari oli katsomassa televisiota ja sanoi, että tuupa tänne kainaloon istumaan ja kerro, mitä tänään tapahtui.

Kun lapset alkoivat tehdä lapsia, Ari heitti heille huulta: Tehkää mukuloita itsellenne, mutta ei meille hoidettavaksi. Meidän osuutemme on tehty, haluamme nauttia mamman kanssa kahdestaan toisistamme.

Arilla oli edelleen samanlainen siisti kampaus kuin nuorena, mutta nyt tukassa oli ihan vähän harmaata.

Viides lapsenlapsi syntyi kymmenen päivää ennen kuin Ari kuoli.

OLIN ETTÄ JUMALISTE, mene lääkäriin, kun Ari soitti töihin, että oksennustauti alkoi jo neljättä kertaa kuukauden sisällä.

Hän oli tyypillinen mies: vältteli lääkäreitä, ellei ollut vähintään jalka poikki.

Kun näin verikokeiden tulokset, tiesin heti, että syöpäähän se on. Yritin olla ur­hean näköinen, ettei Ari tajua.

Samana iltana Ari leikattiin. Hän ei enää herännyt leikkauksesta. Seuraavana päivänä kello 12.20 loppui Arin elinaika. Oli helatorstai reilut neljä vuotta sitten.

Kun lääkäri soitti ja kertoi asiasta, minulla oli ystävätär tukena. Istuimme keittiössä ja meillä oli kahvia kupeissa.

En ymmärtänyt. Toinen oli aina ollut rinnalla, ja sitten vieras ääni sanoi puhelimessa, ettei Ari tule enää kotiin.

Lääkäri kysyi, haluanko tulla katsomaan Aria. En mennyt. Ajattelin, että hänet on leikattu ja revitty enkä tahdo nähdä sellaista. Muistan mieluummin sen miehen, jota katselin vuosikymmenet.

Lähetin ystävättären kotiinsa. En huolinut lapsiakaan seurakseni.

Kävelin keittiöstä olohuoneeseen ja sieltä makuuhuoneeseen. Katsoin Arin vaatteita pyykkikorissa ja mietin, pitäisikö ne pestä huomiseksi. Sitten muistin, ettei tarvitse. Ajatus ei tahtonut mennä aivoihini.

Toinen oli aina ollut rinnalla, ja sitten vieras ääni sanoi puhelimessa, ettei Ari tule enää kotiin.

Illalla menin sänkyyn omalle puolelleni nukkumaan. En ollut 38 yhteisen vuotemme aikana koskaan ollut yötä yksin kotona.

OLISIN PUHUNUT KIINTYMYKSESTÄ ja rakkaudesta, jos Ari olisi tullut leikkauksen jälkeen tajuihinsa. Mistäpä muustakaan. Mutta kyllä meidän tunteemme olivat muutenkin selvät.

Lääkäri kyseli, eikö Ari ollut valitellut kipuja, kun paksusuolen syöpä oli niin levinnyt. Ei ollut. Ehkä Ari ei halunnut huolestuttaa.

Minulla oli ollut yli kymmenen vuotta tallessa jostakin löytämäni runo, joka päättyi : Katso, pitkä on ollut päiviemme jono, yhdessä eletty. Et sinä voi irrota minusta. Enkä minä voi irrota sinusta. Sillä rakkaus on kuolemaa väkevämpi.

Nyt oli aika kaivaa se esiin. En pystynyt lukemaan runoa hautajaisissa itse, mutta pyysin pappia lukemaan.


Jaanan tatuoinneilla on merkitys: kolme sisiliskoa ovat lapset, köynnöksen viisi sydäntä lapsenlapset, piikkilankasydän muistuttaa Arista.

 

OLIN HÖPÖTTÄNYT 38 vuotta Arille kaiken, mitä mieleeni tuli, enkä todellakaan ole hiljainen mamma. Olimme nähneet toistemme kasvavan teineistä aikuisiksi ja vanhemmista isovanhemmiksi. Siinä ei tarvinnut paljon selitellä, sai vain jutella.

Muistot olivat yhteisiä. Kukaan muu ei voinut tietää, millaisia ruusuja rippijuhlissani oli ja miltä kuulosti esikoisen itku, kun hän parkui koliikkiaan kolme kuukautta.

Yhtäkkiä kukaan ei enää kuunnellut minua. Kun mieleen tuli jotakin, ajattelin soittaa Arille. Joskus soitinkin, mutta kännykkä soi vain pöydällä. Sieltä kuului tuttu Rakkaus on lumivalkoinen -soittoääni.

Latasin Arin puhelimen yhä uudelleen.

En uskaltanut ajatella, että en ollut enää kenellekään maailman tärkein.

Vähän ennen Arin kuolemaa joku leskirouva kertoi televisiossa, miten hänen miehensä oli ennen kuolemaansa koonnut ohjekirjan kaikista kodin teknisistä asioista. Että mistä pitää milloinkin vääntää ja miten kaikki toimii.

Ari jotenkin havahtui siitä ja alkoi käydä kanssani taloa läpi. Olen aina ollut riuska, osaan korjata moottorisahan ja jaksan kantaa pöllit peräkärryyn. Mutta paljon oli oppimistakin.

Yksin jäädessäni osasin kaikki käytännön työt. Ruokaa en osannut tehdä vain yhdelle. Stroganoffiakin olisi pitänyt laittaa vain vähäsen, Arin herkkua.

Yöllä heräsin siihen, että joku tarttui olkapäähäni. Arilla oli tapana tehdä niin. Kun käännyin, vieressä oli vain tyhjä peti.

Arin kädet olivat yhtä tutut kuin omani.

En uskaltanut ajatella, että en ollut enää kenellekään maailman tärkein. Tein paljon töitä, ettei tarvinnut ajatella. Aamulla kahvia ja autoon, käräjäoikeuden virastomestariksi töihin, illalla kotiin, niin päivät sai kulumaan.

Iltaisin soittelin tutuille ja lapsille ihan riesaksi asti, jotta tunnit tuntuisivat vähän lyhyemmiltä.


”Kun pääsin ripille, olimme Arin kanssa jo vakiintunut pari.”

 

HEI KAUNOKAINEN, kirjoitti tuntematon mies treffipalstalla. Kolme vuotta Arin kuoleman jälkeen olin laittanut sinne ilmoituksen. Olin alkanut miettiä, olisiko joku olemassa vielä minuakin varten.

Minähän vastasin. Olin kertonut jo ilmoituksessa olevani leski-ihminen. Tapasimme seuraavana päivänä kotonani. Keitimme kahvit, ja illalla sohvalla mies kysyi, tulisinko hänen kainaloonsa.

Uutta isää et minulle tuo, vanhin lapsi sanoi ja piti minulle rippiä siitä asiasta.

Vastasin, että en tuo. Sanoin, että sinun isäsi on aina täällä ja täällä, samalla näytin kädellä päätäni ja sydäntäni.

Ihastuin siihen, että uusi mies oli yhtä ystävällinen ja kiltti kuin Arikin. Hän ihastui työteliäisyyteeni.

Treffeillä hänen kanssaan tuntui teinitytöltä. Mietin, miltä näytän. Sitten totesimme molemmat, ettei vaatteilla tarvitse koreilla.

Oikeastaan minuun iski oikea hurvitteluolo. Sellainen, että no nyt! Lapset ovat aikuisia eikä Arikaan olisi pahastunut. Että voinhan minä mennä, jos minä haluan mennä.

Olin päättänyt, etten enää kertaakaan sano, että rakastan ketään.

Ajattelin, että minulla elämänvaiheet vain seurasivat toisiaan eri järjestyksessä kuin monella muulla. Ensin oli vakiintuminen ja sitten vapaus.

Olin päättänyt, etten enää kertaakaan sano, että rakastan ketään. Mutta kerran miesystävä kysyi: ymmärrätkö sinä eukko, että rakastan sinua ihan hirveästi?

Siitä tuli olo, että minäkin voin sen asian sanoa ja niin sitten sanoin. Nykyään kuiskaan saman usein yöpuulle käydessä ja saan myös vastauksen.

Vietän paljon aikaa miesystäväni luona. Aion ehkä myydä minun ja Arin kodin ja ottaa pienen vuokra-asunnon jostakin. Jos asiat etenevät, saatamme joskus miettiä yhteen muuttamista. Sillä ei ole kiire.

Iltaisin istumme sohvalla vierekkäin katsomassa televisiota, ihan niin kuin minä ja Ari. Ajamme nurmikon, keitämme kahvit, juttelemme.

En vertaile heitä. Riittää, että näin on hyvä. En ole mietiskelijätyyppiä muutenkaan.

 


”Auton ja koneiden huollon opettelin jo ennen kuin Ari kuoli. Häntä ei koskaan haitannut, että teen miesten töitä.”

 

YLILUONNOLLISIA ASIOITA on tapahtunut sen jälkeen, kun aloin olla miesystävän kotona. Koira on käyttäytynyt kummallisesti, kuin leikkisi jonkun kanssa. Joskus on tuntunut selvää tuoksua, kuin joku polttaisi piippua.

Kutsuin kylään ystäväni, joka ymmärtää tällaisia juttuja. Hän näki Arin istumassa sohvalla. Ari kuulemma sanoi, ettei haluaisi vielä lähteä, kun on niin hirveä ikävä minua.

Minua alkoi itkettää, mutta en pelännyt. Ajattelen, että Ari halusi vielä katsastaa, kuinka pärjään.

Joskus iltaisin juttelen Arille. Kerron, mitä lapsille ja lapsenlapsille kuuluu.

Kalenterissani luki päivän 5.6.2018 kohdalla: ’Minä ja Ari 42 vuotta yhdessä’. Olisin muistanut päivän muutenkin.

Joskus iltaisin juttelen Arille. Kerron, mitä lapsille ja lapsenlapsille kuuluu:

Atte sai mustan vyön taekwondossa ja kirjoittaa opintojensa loppugradua yli­opistolla, olet varmaan ylpeä. Pekka on saanut olla vakituisesti töissä ja hän on edelleen kova poika hommailemaan kaikenlaista. Ennilläkin on vakituinen työ.

Myös lapsenlapsilla on kaikki kunnossa. Vanhin heistä, Emma, aloittaa syksyllä yläasteen. Hän on 13-vuotias. Saman ikäinen, kun minä olin silloin, kun Ari pysäytti autonsa ja pyysi mukaan.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2018.

Tyttäreni Jaana

Kun paljastui, että olet seurustellut salaa Arin  kanssa, yritin puhua sinulle järkeä. Olit 13-vuotias, perheen nuorimmainen. Viis veisasit puheistani. Olet aina pitänyt kiinni mielipiteistäsi, sanoipa kuka mitä tahansa.

No mikäs meillä vanhemmilla auttoi, yritimme vain varoitella ja neuvoa. Kun viimein saimme vävykanditaatin kylään, olimme todella hyvillämme. Miellyttävä nuorimies ja vielä tutun poika! Toivoimme teille parasta.

Menitte naimisiin, saitte lapsia, vuodet kuluivat. Ari auttoi minua monessa asiassa. Parempaa vävyä en olisi voinut kuvitella.

Sitten soitit sen järkyttävän puhelun, että Ari on menossa sairaalaan. Illalla selvisi tilanteen lopullisuus, voitiin vain odottaa.

Sanani eivät riitä kuvaamaan, miltä minusta tuntui, kun kerroit Arin nukkuneen pois.

Olit kovan paikan edessä, mutta sinnittelit, vaikka kipeää teki – ja tekee vieläkin, aistin sen kyllä.

Olet kovaluontoinen nainen. Moni olisi jo nostanut kädet pystyyn ja sanonut, että antaa olla. Olet monessa liemessä keitetty, vaikka ikää ei vielä kamalasti olekaan. Toivon sinun löytävän vielä suuren onnen.

Äitisi, rakkaudella