Jukka, 56, menetti isänsä kolmevuotiaana – ”Etsin isähahmoa, kunnes sain omia lapsia”

”Seurakunnan työntekijät tulivat ovelle ja puhuivat äidille vertauskuvin. He sanoivat jotain sen kaltaista, että miehenne on pudonnut elämän alhoon.

Muistan ihmetelleeni sitä, vaikka olin vasta kolmevuotias. Mietin, että jos minun isäni putoaa, kyllähän hän pääsee ylös. Hän on vahva.

Oli lokakuu 1971. Isäni ja kummisetäni olivat olleet mökillä kalastamassa siikaa. Kumpikin oli hukkunut kovassa merenkäynnissä.

Olin niin pieni, etten muista, miten kuolemaa perheessämme käsiteltiin. Ensimmäisenä jouluna kuoleman jälkeen aistin kyllä, että jouluilon takana oli jotain erilaista. Isosiskoni oli kirjoittanut lahjaksi saamaani Aku Ankka -kirjaan Hyvää joulua Jukalle. Sen kirjoittaminen olisi ehkä ollut liian kova paikka äidille.

Kundien puhe oli lätkää ja mopoa

Isän kuoleman jälkeen muutimme äitini ja seitsemän ja puoli vuotta vanhemman siskoni kanssa pois isän työpaikan työsuhdeasunnosta. Asuimme ensin kaksiossa ja sitten kolmiossa Vaasan keskustassa. Äiti työskenteli perhepäivähoitajana ja meni sitten pankkiin töihin. Uusiin naimisiin hän ei koskaan mennyt.

Kasvatuksestani tuli ylisuojelevaa ja varovaista, erityisesti suhteessa mereen. Emme hankkineet mökille venettä hyvin pitkään aikaan, ja lopultakin vain soutuveneen. Sukeltamisesta en pidä vieläkään.

”Minulla ei ollut ketään, joka olisi vienyt kalastamaan tai kertonut, miten auto toimii.”

Sen ajan mieskuva oli hyvin perinteinen ja kundipuhe lätkää ja mopoja. Minulla ei ollut ketään, joka olisi vienyt kalastamaan tai kertonut, miten auto toimii. Siksi en tuntenut oloani kotoisaksi niissä jutuissa. Kaipasin isähahmoa, mutta en ketä tahansa.

Kerran pankin pikkujoulujen jälkeen lankapuhelimeemme soitti mies ja kysyi, onko äitini kotona. Kavahdin häntä pelkän puhelun perusteella. Ajattelin, että sinä et ainakaan tule tänne leikkimään isää. Aikuisena toki toivoin äidillekin uutta rakkautta.

Romahduttava hetki

Muistan isästä hajanaisia asioita: piipun tuoksun ja taloyhtiön saunan miesten vuoron, jolle pääsin isän kanssa. Muistan, kun istuin mökin verannalla imeskelemässä pastilleja ja isä teki hommia lähettyvillä.

Joskus lapsena kyselin äidiltä isästä. Olin kiinnostunut esimerkiksi siitä, mikä oli isän viimeinen sana. Varoin kuitenkin utelemasta liikaa, koska aistin, että aihe oli äidille kipeä.

”Löysin mökin liiteristä neljä rengasta ja kysyin, mitä ne olivat. Äiti kertoi, että isä oli suunnitellut rakentavansa minulle niistä mäkiauton.”

Isäni oli teknisesti hyvin taitava. Hän rakensi mökin ja korjasi autoja. Ajattelin, että ehkä minustakin olisi tullut kätevä käsistäni, jos olisin saanut puuhata isän kanssa. Nyt en oppinut sellaisia asioita keneltäkään.

Joskus kymmenvuotiaana löysin mökin liiteristä neljä rengasta ja kysyin, mitä ne olivat. Äiti kertoi, että isä oli suunnitellut rakentavansa minulle niistä mäkiauton. Se oli aika romahduttava hetki.

Jukka on tottunut lapsesta asti asumaan kävelymatkan päässä torilta ja merestä.

Teininä oma suhtautumiseni miespuolisiin auktoriteetteihin oli vähän kahtiajakoista. Hain usein hyväksyntää oikeudenmukaisiksi ja reiluiksi katsomiltani isähahmoilta. Kiinnyin esimerkiksi siskon poikaystäviin ja surin joskus eroa ehkä enemmän kuin sisko itse.

Toisaalta kyseenalaistin auktoriteetteja. Jos joku opettaja katsoi koulussa enemmän pärstäkerrointa kuin taitoja, saatoin olla aika vittumainen oppilas. Jos opettaja ei tiennyt jotain mutta halusi mielestäni päsmäröidä, läpivalaisin hänen tietämättömyytensä aika raadollisesti koko luokan edessä. Lensin välillä ulos tunnilta.

Esimerkiksi armeijassakaan en pitänyt siitä, jos joku otti kantaa elämääni. Tuli sellainen sinä et ole minun faijani -asenne.

Isyys on suurta rakkautta ja arkista puurtamista

Isähahmojen etsintä ja kiivas auktoriteettien vastustaminen laantui huomattavasti, kun sain esikoiseni 33-vuotiaana. Ennen sitä jännitin, miten osaan olla isä ilman minkäänlaista isän mallia.

Vähitellen tajusin, mitä isyys on. Normaalia elämää, suurta rakkautta, arkista puurtamista ja kompromissien tekoa. Sitä, että tekee oikeita ratkaisuja ja vääriä ratkaisuja. Pääasia on, että yrittää olla reilu.

Isäksi tulemisen jälkeen oman isäni turha ihannointi häipyi. En enää ajatellut, että isä olisi jotenkin ratkaisevasti muuttanut elämääni. Sain vanhemmuudesta realistisemman kuvan.

Erosimme esikoiseni äidin kanssa, kun olin 36-vuotias. Myöhemmin aloin seurustella ja sain kaksi lasta lisää.

Nuorin lapseni on poika, ja hänen syntyessään mietin uudelleen vähän samoja asioita kuin lapsena – sitä, osaanko tehdä hänen kanssaan perinteisiä miesjuttuja, kuten puutöitä. Onneksi hänen äitinsä isä on ihan supertyyppi ja poikani on voinut toteuttaa nikkarointitaipumuksiaan vaarin vajassa. Minun ei tarvitse tehdä epäonnisia puuliitoksia.”

Miten Jukan isättömyys näkyi koulussa? Millaisissa tilanteissa hän tunsi lapsena itsensä ulkopuoliseksi? Miten Jukka vastusti auktoriteetteja vielä työelämässäkin? Millainen isä Jukka haluaa olla omille lapsilleen? Milloin hän on kaivannut eniten omaa isäänsä? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 7/2025 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.