Jussi Chydenius viettää ensimmäistä isänpäivää ilman Kaj-isää – ”Sellainen mielikuva jäi, että isä oli minusta ylpeä”

Isä kuoli iltapäivällä 20. huhtikuuta 2024.

Kuolema ei lopulta tullut Jussi Chydeniukselle yllätyksenä. Isän, Kaj Chydeniuksen, terveys oli alkanut vähitellen heiketä viimeisen vuoden aikana, ja keväällä se oli huonontunut nopeasti.

”Sitä en olisi arvannut, että isä lähtee ennen äitiä”, Jussi sanoo.

Äiti Kaisa Korhonen oli sairastanut kauan, mutta olihan isäkin iäkäs.

”84-vuotias on 84-vuotias. Siinä iässä mikään ei ole yllätystä.”

Viimeisenä iltapäivänä isän vuoteen vierellä kotona olivat hänen vaimonsa ja pojat Jussi ja Kalle Chydenius perheineen. Paljon Jussi ei siitä halua kertoa, mutta tämän kuitenkin:

”Tapahtuma oli luonnollinen ja aika kauniskin. Toki myös surullinen.”

Samana iltana Jussi esiintyi Don Huonot -yhtyeen kanssa Lahdessa.

Hän ajatteli, että sitä isä olisi halunnut. Keikkoja ei peruta.

Isän jäämistössä on lähes 10 000 sävellystä. ”Niistä meidän pitää ottaa koppia veljeni Kallen kanssa ja huolehtia siitä, että niitä esitetään tästedeskin.”

Vanhempien työ ei tuntunut ihmeelliseltä

Lapsena musiikki ympäröi Jussia, mutta hän ei erityisemmin kiinnostunut siitä.

Koti oli silloinkin Töölössä, Tunturikadulla, ja yksi sen huoneista oli Kaj-isän työhuone. Sieltä kuului pianon soittoa, kun isä oli kotona.

Kaisa-äiti työskenteli ohjaajantyön lehtorina Suomen teatterikoulussa.

Kaj Chydeniuksen säveltämää musiikkia tuli 1970-luvulla myös radiosta ja tv-ohjelmista vähän väliä. Jussista siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Musiikki oli isän työtä, ja työhön kuului julkisuus.

”Ei lapsi ihmettele sellaisia. Omat vanhemmat ovat omat vanhemmat.”

Jussin ja Kalle-veljen kaveritkin olivat taiteilijoiden lapsia. Oli säveltäjä Toni Edelmannin ja näyttelijä Marja-Leena Koukin poika Samuli, näyttelijä Heikki Kinnusen ja näyttelijä Rose-Marie Prechtin poika Santeri sekä näyttelijä Erkki Saarelan ja näyttelijä Tiina Harpfin poika Niko.

”Hilluimme KOM-teatterin käytävillä, ja lapset pääsivät mukaan perheiden illanviettoihinkin.”

”Yhden kitaratunnin otin, ja siihen jäi. Tanssikoulun lopetin, kun siellä ei ollut steppaamista.”

Kaj Chydenius ja Kaisa Korhonen olivat vasemmistolaisen kulttuuriaallon kärkinimiä. Illanvietoissa aikuiset saattoivat hyvinkin puhua politiikkaa, mutta Jussilla ei ollut siitä mitään havaintoa.

”Me lapset leikimme lastenhuoneessa. Poliittisuus ei ollut mitenkään mukana meidän arjessa.”

Kalle-veli alkoi käydä pianotunneilla jo pienenä. Jussi taas meni kitaratunnille, kerran.

”Yhden kitaratunnin otin, ja siihen jäi. Tanssikoulun lopetin, kun siellä ei ollut steppaamista.”

Jussi sai lopettaa harrastukset rauhassa. Hän arvelee, että siihen liittyi vanhempien 1970-lukulainen kasvatusajatus: lapsi saa itse päättää, mitä haluaa tehdä. Ei paineita, ei painostusta.

”Vähän painetta olisi ehkä voinut tulla. Olisin säästänyt paljon aikaa, jos en olisi joutunut opettelemaan musiikin teoriaa vasta aikuisena.”

Kun äiti ja isä ovat menneet, kuoleman välissä ei enää ole sukupolvia puskuriksi. ”On se käynyt mielessä, mutta suhtaudun siihen aika asiana vain. Ei minulla ole oloa, että haluaisin olla nuorempi tai että hiekka valuu tiimalasista.”

Erosta ei puhuttu

Vähän enemmän painetta voisi itseltäkin tulla.

”Omien poikieni kanssa olen ollut enemmän lepsu kuin tiukka. Valitettavasti. On helpompi antaa periksi kuin lähteä taistelemaan kovapäisen viisivuotiaan kanssa, jos hän ei saa, mitä haluaa.”

Koska viisivuotias Elmer rakastaa sushia, aika usein isä ja poika käyvät yhdessä sushiravintolassa.

Oman lapsuutensa rajoista Jussi muistaa, että niitä oli. Läksyt piti tehdä ja kotiintuloaikoja noudattaa. Niitä valvoi enemmän äiti kuin isä. Ehkä.

”Voisin kuvitella, että arjesta huolehti pääasiassa äiti. Kodin lähellä tosin oli parikin kauppaa, jossa meidän perheellä oli tili. Aika pienestä opimme Kallen kanssa hakemaan itsellemme valmisruokaa, kun vanhempien työpäivät venyivät.”

Vuonna 1981 isä sai stipendin ja matkusti vuodeksi Moskovan Tšaikovski-konservatorioon opiskelemaan sävellystä. Pojat asuivat vuoden kolmestaan äidin kanssa.

Vuonna 1984 äiti sai vuorostaan apurahan Ranskan valtiolta ja lähti vuodeksi Pariisiin seuraamaan teatteria. Palattuaan hän muutti viideksi vuodeksi Tampereelle teatterityön professoriksi. Pojat jäivät asumaan isän kanssa.

”Luulen, että ero oli tapahtunut käytännössä jo silloin, kun äiti ja isä asuivat monta vuotta eri osoitteissa.”

”Minä ja Kalle ilmoitimme, että Helsingistä emme lähde. Kävimme viikonloppuisin äidin luona.”

Vuonna 1988 vanhemmat erosivat. Jussi oli silloin 15-vuotias.

”Luulen, että ero oli tapahtunut käytännössä jo silloin, kun äiti ja isä asuivat monta vuotta eri osoitteissa. Emme me siitä koskaan keskustelleet.”

Itseoppinut säveltäjä

Kun Jussi oli kahdeksannella luokalla, isä osti hänelle oikeat rummut. Ja kun Aholan Kalle rinnakkaisluokalta alkoi tehdä biisejä, perustettiin bändi, George Nirvana Klubi.

Kesällä 1989 bändin nimi vaihtui Don Huonoiksi. Kymmenen vuotta myöhemmin siitä oli tullut Suomen suosituin rockyhtye.

1990-luvulla Jussin kiinnostus siirtyi vähitellen Don Huonojen rokista a cappella -lauluyhtyeeseen. Hän oli innostunut kuorolaulusta Sibelius-lukiossa ja perustanut säestyksettömän Rajaton-yhtyeen viiden kuorokaverinsa kanssa vuonna 1997. Vähitellen Rajattomasta tuli päätyö. Alusta asti Jussi sävelsi monet sen esittämistä lauluista.

Oppia säveltämiseen Jussi ei hankkinut mistään. Ei edes sieltä, mistä sitä olisi lähimmillään saanut. Isältä.

”Halusin näyttää isälle, että pystyn tekemään asioita itse ja yksin.”

”Rupesin vain säveltämään. Minulla oli sitä varten tietokoneohjelma ja kova itsetunto. Näyttämisen tarvetta se oli.”

Näyttämisen tarvetta nimenomaan isälle. Niin Jussi sen on jälkeenpäin tulkinnut.

”Halusin näyttää isälle, että pystyn tekemään asioita itse ja yksin. Olivat ne sitten onnistumisia tai epäonnistumisia, niin itse ne tekisin.”

Ja kyllä isä oli ylpeä Rajattoman menestyksestä, Jussi sanoo. Kävi konserteissakin.

”Ei isä sanonut olevansa ylpeä minusta, emme me koskaan siitä keskustelleet, mutta sellainen mielikuva jäi.”

Isän ja äidin kuvat ovat Jussin kodin ikkunalaudalla. Isän kuvan edessä on hänen huivinsa, äidin kuvan kehyksistä riippuvat hänen korvakorunsa. ”Muistopöytä oli nuorimman poikani Elmerin idea.”

Melkoinen huhtikuu

Äiti kuoli varhain aamulla 25. huhtikuuta 2024. Isä oli kuollut viisi päivää aikaisemmin.

”Olihan se melkoinen huhtikuu. Olihan se, tietysti”, Jussi sanoo.

Hautajaisissa Jussi itki.

”Toisaalta olin ehtinyt elää pitkään aikuisuutta, ja etäisyys vanhempien ja minun välillä oli jo suuri. Minulle ei jäänyt tunnetta, että jotain päivittäistä olisi pudonnut elämästäni pois.”

Jos vielä olisi mahdollisuus, Jussi haluaisi kysyä isältä asioita omasta lapsuudestaan. Vaikka siitä, miten vanhemmat päätyivät siihen, että pojat jäivät asumaan isän luo Helsinkiin. Jäi kysymättä.

”Kaikenlaisia asioita olisi ihan mielenkiintoista tietää, ja kyllähän minä aina yritin jotain kysellä. Ei minulla silti ole oloa, että jotain olisi jäänyt kesken. Mitään ei jäänyt hampaankoloon.”

Mitä Kaj-isä ja pojat Jussi ja Kalle tekivät yhdessä? Mitä mieltä isä oli siitä, että Jussista tuli rockmuusikko? Onko Jussi halunnut välittää omille pojilleen jotakin vanhempiensa kasvatustavoista? Millaiset hyvästit Jussi ja perhe pääsivät jättämään Kaisa-äidille? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 22/2024 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.