Jutta Zilliacusta, 97, ei haittaisi, vaikka hän jo kuolisi, mutta ihan mukavaa on olla vielä täälläkin. ”Olen yhä valtavan utelias maailman suhteen. Koska tahansa voi tapahtua myös jotakin hyvää.”
Tämä on todennäköisesti viimeinen haastattelu, jonka annan.”
Jutta Zilliacus, 97, sanoo sen levollisesti.
Hän voi aivan hyvin. Välillä vain vähän väsyttää ja selkä vaivaa.
”Minulla on edelleen mielipide joka asiasta, mutta jotenkin minusta tuntuu, että kaikki alkaa olla sanottu. Olen kuitenkin yhä valtavan utelias maailman suhteen. En ole vielä nähnyt aivan kaikkea.”
Jutta haluaa vielä selvittää, mitkä sanat kesken olevaan ristikkoon tulevat, ja seurata, miten muuttolinnut syksyllä lähtevät parvina lentoon.
Jutta toivoo, että hän ehtii nähdä, kuinka Venäjän ja Ukrainan sota päättyy.
Hän haluaa selvittää, mitkä sanat kesken olevaan ristikkoon tulevat, ja seurata, miten muuttolinnut syksyllä lähtevät parvina lentoon.
Hän tahtoisi tietää myös, miten lapsenlastenlapsille käy elämässä, mutta sitä hän ei ole näkemässä.
”En harmittele, että elämä loppuu. Suhtautumiseni kuolemaan on mutkaton. Kuoleman kanssa ei ole mitään ongelmaa, pelkoa tai hysteriaa.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jutta_zilliacus04.jpg?itok=TANhrS1G)
Kylläpä kaikki meni nopeasti
Mitä vanhemmaksi Jutta tulee, sitä useammin hän sanoo: En minä ole vanha, olen vain elänyt hyvin kauan.
”Minusta tuntuu, että juuri olin pikkutyttö ja nyt olen ikäihminen. Hämmästyttävää. Ajattelen, että kylläpä elämään mahtui paljon, mutta kylläpä kaikki meni nopeasti.”
Ensin lapsuus, loputtomat kesälomat Viron Haapsalun rannoilla. Nuoruus, jossa sota vei yhdeksän kymmenestä rintamalle lähetetystä luokkatoverista. Äitiyden, työn ja rakkauden vuodet.
”Sanoisin kaikille viisikymppisille, että nauttikaa elämästä.”
”Naisen elämä on minusta parhaimmillaan viiden- ja kuudenkympin välissä. Silloin lapset ovat isoja ja voi luoda oman maailmansa. Nainen tarvitsee jotakin sellaista, mikä ei lainkaan liity perheeseen”, Jutta sanoo.
Ammatin, omaa rahaa, omia mielenkiinnonkohteita, oman maun mukaisia vaatteita, uimista monenlaisissa vesissä, omia salaisuuksia ja haaveita, Jutta luettelee.
”Sanoisin kaikille viisikymppisille, että nauttikaa elämästä. Vaikka itse kyllä olen nauttinut elämästä 95-vuotiaaksi asti. Sitten alkoivat selkävaivat, ja se minua harmittaa.”
”Kun kääntää katseen maailmaan, omat surut kutistuvat oikeaan perspektiiviin.”
Jutta haluaisi kertoa viisikymppisille ja kaiken ikäisille myös muuta, mitä on melkein 98 vuoden aikana oppinut. Nämä asiat hän sanoo nyt:
On hyvä, jos on ystäviä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa kuin itse. Ja sellaisia, jotka eivät.
Yksi Dry martini kello 17 rentouttaa. Jos drinkkiä ei voi lääkityksen vuoksi nauttia, korvikkeeksi käy rivi suklaata.
Lukeminen ei koskaan ole hukkaan heitettyä aikaa.
Vanhetessa ulkonäkö haalenee, mutta sisus ei.
Maailmaan kannattaa suhtautua uteliaasti. Silloin elämästä tulee sisältörikas, runsas ja kiva.
”Itseensä käpertyminen saa olon tuntumaan murheelliselta. Kun kääntää katseen maailmaan, omat surut kutistuvat oikeaan perspektiiviin. Usein ne ovat melko mitättömiä.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jutta_zilliacus10.jpg?itok=VhpDNr87)
Toiveena: saappaat jalassa
Jutan ystävä kuoli palvelutalossa kesken elokuvaesityksen. Hän nojasi päätään Jutan olkapäätä vasten. Kun elokuva päättyi, Jutta luuli ystävän nukahtaneen, mutta tämä ei enää herännyt.
Jutta ajattelee, että se oli hyvä tapa lähteä. Ystävien keskellä, kun valkokankaalla pyöri kaunis elokuva.
Toinen hyvä tapa kuolla olisi Jutan mielestä isän tapa. Isä nousi yöllä syömään hiukan yöpalaa, kuten mielellään teki, ja kuoli sen jälkeen omaan sänkyynsä. Hän oli kuollessaan 92-vuotias. Aikanaan sellainen ikä oli niin korkea, että pitkästä elämästä kirjoitettiin lehdissä.
”Kaikilla on oikeus kuolla arvokkaasti, jos elämä on kärsimystä eikä helpotusta ole luvassa.”
”Muutkin kuolemisen tavat sopivat, mutta mielelläni lähtisin saappaat jalassa. En halua, että minua pidetään väkisin elossa ja syötetään.”
”Siksi puhun aina eutanasian puolesta. Sanon, että kaikilla on oikeus kuolla arvokkaasti, jos elämä on kärsimystä eikä helpotusta ole luvassa.”
Jutan ystävät sanovat toisinaan, että jos joku heistä saavuttaa sadan vuoden iän, se on taatusti Jutta. Jutta itse ei sano niihin keskusteluihin juuta eikä jaata.
”Jos jo kuolisin, ei se haittaisi, mutta on ihan mukavaa olla vielä täälläkin. Odotan näkeväni kesäkukkien kasvavan, ja kahvi maistuu joka kerta yhtä hyvältä.”
Kun täällä vielä on, Jutta katsoo taas pian televisiosta Cherbourgin sateenvarjot, elokuvan vuodelta 1964.
”Olen nähnyt elokuvan monta kertaa ja itkenyt joka kerta. Mietin aina, että nyt katson sen viimeisen kerran, enkä itke. Itken sitten kuitenkin.”
Lue Jutta Zilliacuksen koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 9/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
