"Se mitä palossa tuhoutui, ei ole rahalla korvattavissa", kirjoittaa Kai Lehtinen tammikuisesta tulipalosta.
Istuimme pimeässä keittiössä kynttilänvalossa ja joimme kylmettyneinä naapurin tuomaa kuumaa mehua. Pihalla välkkyivät vielä muutaman hälytysajoneuvon valot. Talo alkoi viiletä, valoja ja vettä ei tullut, savun hajua oli joka paikassa. Oli tammikuun alkupuoli 2017. Kello oli kaksi yöllä ja ulkona kireä pakkanen.
Kaksikerroksinen ulkorakennuksemme, verstas, autotalli, lämpökeskus, varastotila ja hevosten talli, oli tuhoutunut tulipalossa.
Järkytyksestä huolimatta pian oli pakko alkaa toimia. Taloon piti saada lämpöä, sähköt ja vettä ja rauniot oli raivattava. Sähkö- ja putkimiehet tekivät pitkää päivää. Oli monta paikkaa mihin piti soittaa, ilmoittaa ja kysyä ohjeita.
"Yksi naapuri toi tuoretta pullaa, toinen kutsui saunaan pesulle."
Naapuri toi meille kuumaa keittoa, joka tuntui lämmittävän jossain syvällä asti. Ystävät ottivat yhteyttä ja kysyivät, miten voisivat auttaa. Yksi naapuri toi tuoretta pullaa, toinen perunalaatikkoa ja kolmas kutsui saunaan pesulle. Hevoset saimme jo paloyönä evakkoon lähitalliin.
Auttavaisuus kosketti. Eräs naapuri lähetti viestin, että jos elämä kolhii, niin silloin on hyvä asua Karjalohjalla ja etenkin Nummijärvellä. Se tuli taas omakohtaisesti koettua. Pienen kylän ihmiset tuntevat toisensa ja apua tarjotaan heti. Muutama itkukin tuli itkettyä, kun huomasimme, että tulipalokin on asia, joka jaetaan monen läheisen kanssa yhdessä.
Edessä on isoja hankintoja ja paljon tehtävää. Koko talon lämmityskeskuksen tuhoutuminen on suurin asia. Hevosille pitää saada uusi talli, ja uutta varastotilaakin tarvitaan, kunhan saamme hankittua uudet puutyökalut, puutarhakalut ja autonkorjaustyökalut. Koko perheen polkupyörät, usean auton kesärenkaat ja kaikki hevostarvikkeetkin menivät.
"Verstas oli minulle toimisto ja hiljentymispaikka."
Ja se verstas. Se mitä palossa tuhoutui, ei ole rahalla korvattavissa. Verstas oli minulle toimisto ja hiljentymispaikka. Siellä nikkaroimme yhdessä lasten kanssa, ja sinne lasten kaveritkin oppivat tulemaan puhdetöitään tekemään. Siellä syntyi ideoita, käsikirjoituksia ja puutöitä huonekaluista nukkekotiin. Siellä tein myös arkun vanhimmalle lapsellemme, joka kuoli tulipalossa kymmenen vuotta sitten.
Verstaan ulkoseinällä oli lasten tekemiä rivitaloja varpusille. Talitintit yöpyivät niissä talvisin. Katon rajassa sijaitsi kolme tervapääskysen pesää. Jokavuotiset ystävämme hämmästyvät keväällä, kun koti on hävinnyt.
"Hevoset saatiin viime hetkellä ulos."
Tulipalo ei ehtinyt levitä asuintaloon vaikka sekin oli lähellä. Muutama ikkuna halkesi. Säilyimme kuitenkin hengissä ja vahingoittumattomina. Myös hevoset saatiin viime hetkellä ulos.
Tapahtuma herätti muistoja toisesta, tuhoisammasta palosta, ja tulipaloon liittyvät painajaiset vaivasivat monena yönä. Järkytys oli suuri, mutta pikku hiljaa mieli on rauhoittunut. Uutta kohti mennään ja uuden rakentamista suunnitellaan.
Tärkeät ihmiset ovat jäljellä, ja tästä jatkamme taas yhdessä eteenpäin. Soppaa, sielunhoitoa ja talkooapua on onneksi ollut tarjolla. Painajaisetkin ovat pikku hiljaa alkaneet muuttua rakentamisuniksi.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2017.
