Pimeys äänineen ja tuntemuksineen lakkasi kauhistuttamasta Kaija Juurikkalaa, kun hän lopulta uskalsi puhutella sitä. Avainkysymys oli: ”Kuka siellä?”
Pimeys äänineen ja tuntemuksineen lakkasi kauhistuttamasta Kaija Juurikkalaa, kun hän lopulta uskalsi puhutella sitä. Avainkysymys oli: ”Kuka siellä?”

Reilut 20 vuotta sitten elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala havahtui yöllä koputuksiin, joita kukaan muu ei kuullut. Siitä alkoi erikoinen matka henkien ja näkijöiden maailmaan. Kaijalle selvisi, miksi hän oli koko ikänsä kammonnut pimeyttä ja yksinoloa.

Kop kop. Nap nap.

Siinä se ääni taas on. Kaija Juurikkala makaa valveilla ja tuijottaa vuoteen ympärillä värisevää pimeyttä. Mies, Juha ”Juuso” Juurikkala, nukkuu vieressä rauhallista unta. Kaija tuntee hänen lämpönsä. Edes se ei nyt helpota.

Eletään 1990-luvun alkua. Kaija on täyttänyt 30, ja hänen uusperheessään on neljä eläväistä poikaa. Hän opiskelee Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjaajaksi, on juuri saanut sparrausrahaakin lastenelokuvan tekoa varten. Mutta se on päivämaailmaa. Nyt on yö, ja öisin Kaija pelkää sekoavansa. Hän kuulee ääniä. Kuin jossain koputettaisiin.

Kaija kuiskutti äidille kamalasta tunteestaan, että yössä oli joku. Jokin. Jotain.

Kaija on kammonnut yötä niin kauan kuin muistaa. Pienenä hän käpristyi sykkyräksi peiton alle, kun isosisko sammutti lastenhuoneen valot. Sisko nukkui, mutta Kaija vahti pimeyttä täkinraosta, kunnes oli pakko kutsua äiti paikalle. Tälle Kaija kuiskutti kamalasta tunteestaan, että yössä oli joku. Jokin. Jotain. Äitiä tytön puheet puistattivat.

Isona Kaija on koettanut karaista itseään pimeyttä vastaan, mutta äänet ylittävät aikuisenkin sietokyvyn. Hetken emmittyään hän herättää Juuson. Jos koputukset kuitenkin olisivat oikeita. Sellaisia, jotka mieskin aistisi.

Juuso vastaa juuri niin kuin Kaija on pelännyt. Ei hän mitään kuule.

"Sulla on lahja. Nuku!"

"Sulla on lahja. Nuku!" mies kuittaa.

"Mitä? Mikä lahja?"

"Semmoinen. Yliluonnollinen. Hyvää yötä."

Mies nukahtaa uudelleen.

Kaija valvoo aamunkajoon asti.

Ensimmäinen yhteys

Kaija Juurikkala, 53, kaataa kuppiinsa lisää tiilenpunaista teetä. Se tuoksuu mintulta ja raparperilta ja on juuri oikealla tavalla arvokas juoma Taivashuoneeseen. Keitinkahvi maistuisi valjulta kamarissa, jonka kattoikkunoista ryöppyää sisälle kevättalven taivaallinen valo.

Alun perin Taivashuoneen paikalla oli vanhan mäntyharjulaisen kyläkoulun roju-ullakko. Kaija ja Juuso Juurikkala ostivat koulun yksitoista vuotta sitten ja kunnostivat sen kodikseen ja elinkeinokseen: ammattimaiseksi perhekodiksi huostaanotetuille lapsille.

Ensin ullakkokamariin rakennettiin ateljee. Huoneesta tuli kuitenkin niin kaunis, ettei Kaija raaskinut levitellä sinne maaleja ja pensseleitä. Hän alkoi tavata siellä henkiä.

Henkimaailman hyväksyminen ei ollut helppoa.

Jonkun muun kertomana nämä jutut kuulostaisivat vaivaannuttavan höperöiltä, mutta Kaija tarinoi hauskasti. Hän pulppuaa puhetta. Kertoo yhtä luontevasti kollikissansa uudesta arvesta ja kuukausirahakeskusteluista sijoituslasten kanssa kuin harhautuneesta hengestä, joka piti auttaa valoon. Jossain vaiheessa kuulija huomaa riisuvansa asenteet ja taipuvansa Kaijan maailmaan. Mikäs tässä. Elämän ihmeitä.

Vaikka ei henkimaailman hyväksyminen ollut helppoa Kaijallekaan. Ensimmäisistä öisistä koputuksista kului vuosia vuosia, joiden aikana Kaija määrätietoisesti torjui yhteydenotot tuonpuoleisesta.

"Sanoin yöhön, etten ole käytettävissä", Kaija kertoo.

Ainakin hän halusi kasvattaa lapsensa isoiksi, ennen kuin antautuisi kummituksille tai tulisi hulluksi. Kumpaa olisikaan odotettavissa.

Kaija kokosi itsensä ja kysyi: ”Kuka siellä?”

Sitten vain tuli se kerta, jolloin Kaija rohkaistui vastaamaan. Se tapahtui toistakymmentä vuotta sitten appivanhempien kotona. Aina, kun Kaija yöpyi siellä, joku herätti hänet tasan kello yksi. Ketään ei näkynyt, mutta Kaija tunsi, että herättäjällä oli hätä.

Sinä yönä Kaija kokosi itsensä ja kysyi: ”Kuka siellä?”

Hämmästyksekseen hän ymmärsi vastauksen. Miten? Siitä myöhemmin.

Kaija tunnisti, että läsnä oli pieni tyttö, joka oli kuollut seksuaaliseen väkivaltaan. Lapsi kertoi tarinansa, Kaija kuunteli. Sitten tyttö niiasi ja liukui pois. Herätykset kello yksi loppuivat siihen.

Pienen tytöt pelot

1960-luku. Kaija on pieni ja menee kaikkialle minne isosiskokin. Hän pelaa siskon kaverien kanssa spiritismiä ja katsoo kauhuleffoja. Se johtuu siitä, että hän on arka. Hän ei uskalla jäädä mihinkään tilaan yksin.

Perheen koti on Lohjan Kirkniemessä, omakotitalossa paperitehtaan asuinalueella. Kodin vieressä kohoaa kaksi kerrostaloa, joissa asuu tehtaan työläisiä. Kaijaa ja Tarja-siskoa on kielletty leikkimästä kerrostalojen lasten kanssa, koska isä kuuluu tehtaan pomoihin. He leikkivät silti. Tarja on tekemisten moottori ja perheen poikatyttö. Kaija on ujo ja kiltti ja kielii äidille siskon touhuista.

"Äidin häpeä oli kohtuutonta. Isähän oli humalassa hauska!"

Isä juo. Hän ei ole juovuksissa väkivaltainen, mutta Kaija säikkyy häntä ja äiti häpeää.

"Nyt aikuisena ajattelen, että äidin häpeä oli kohtuutonta. Isähän oli humalassa hauska! Mutta äiti on Satakunnasta. Siellä on tapana vetää verhot perheen ikkunoiden eteen", Kaija sanoo.

Murrosiässä Kaija ottaa käyttöön uusia rooleja. Kotona hän on siivo tytär ja koulussa se, joka poimii kokeista kymppejä. Kavereiden kanssa hänestä tulee pahis. Kun hän on 13 vuotta, poikaystävät ovat 18-vuotiaita ja seurustelu sen mukaista. 14-vuotiaana hän pääsee Ruotsin-risteilylle ja oksentaa ennen kuin ehtii laivaan. Juominen on tolkutonta, mutta äidille menevät läpi kaikki valheet.

Rempseän käytöksen takana Kaija on edelleen pelokas tyttö, joka ei halua jäädä yksin pimeään kuuntelemaan yön huokailua. Hän ei vain löydä ketään, jonka kanssa voisi jakaa oudot tuntemuksensa.

Kävelyllä hengen kanssa

Miten henkien kanssa oikein keskustellaan? Kaija hörppää teekupistaan ja alkaa selittää. Mutkattomasti, iloisesti, niin kuin mukavan ihmisen kohtaamisesta kerrotaan.

Otetaan esimerkiksi lomareissu, jonka aikana Kaijan ja Juuson auto simahtaa luulajalaiselle parkkipaikalle. Juuso jää murahtelemaan avatun konepellin varjoon. Kaija lähtee kävelylle vanhaan Gammelstadin kirkkokylään. Hän näkee somat punaiset tuvat, tuntee auringon poltteen. Sitten hänen seurassaan on äkkiä joku.

"Selitän sen fysiikan termein: näkymätön todellisuus värähtelee, ja minä aistin sen. Olen saanut sellaisen lahjan, että pystyn muuttamaan värähtelyn havainnoiksi, jotka näen, kuulen, haistan tai tunnen. Siten siitä tulee tutumpi ja pystyn viestimään sen kanssa", Kaija kertoo.

Kaija tietää, että poika on kuollut. Lapsella itsellään ei ole siitä aavistusta.

Kaija ymmärtää, että hänen vierellään kulkee pieni poika. Vaikka on kesä ja päivä, pojan ympärillä on pimeää. Hän on mennyt piiloon kauan sitten eikä löydä pois. Kaija tietää, että poika on kuollut. Lapsella itsellään ei ole siitä aavistusta.

"Kun kommunikaatio avautuu, se tuntuu ihan normaalilta. Aivan kuin tosiaan kulkisin pojan seurassa ja hän puhuisi kanssani suomeksi. En vaivu transsiin enkä puhu ääneen, vaan keskustelemme ajatuksilla."

Kaija lupaa kulkea pojan vierellä, kunnes tämä alkaisi nähdä valoa. Kun tie kääntyy kohti keskiaikaista kivikirkkoa, poika huudahtaa: ”Tuon kirkon yläpuolella on valo! Mummo on siellä!”

"Poika kysyi, saako hän mennä, kun mummo haluaisi hänen tulevan. Vastasin, että kaikkea kyseletkin. Ala painua!"

Taivas kirkon yllä alkaa soida kuin sinfoniaorkesteri.

Samassa taivas kirkon yllä alkaa soida kuin sinfoniaorkesteri. Onpas kaunis kiitos, Kaija ajattelee ja hetken mielijohteesta astuu sisälle kirkkoon.

Kun ovi hänen takanaan sulkeutuu, ylhäinen orkesteri vaikenee. Sisällä kirkkosalissa soittaa yksinäinen kanttori. Musiikki on samaa, jota Kaija juuri kuunteli taivaalta.

Koputuksia yössä

1970-luvun puoliväli. Kaija on 16 vuotta ja korviaan myöten rakastunut.

Matti on viisi vuotta vanhempi, vakaa, rehti ja turvallinen. Hän on kaikkea sitä, mitä Kaijan isästä puuttuu. Mikä Matin kanssa sovitaan, pitää varmasti. Sunnuntaiaamuna kahdeksalta siivotaan yhdessä, jos niin on päätetty.

18-vuotiaana Kaijasta tulee rouva. Samassa iässä hän aloittaa opettajan opinnot, saa ensimmäisissä ja viimeisissä eduskuntavaaleissaan 2 000 ääntä ja alkaa odottaa lasta.
Kyse ei ole siitä, että rajattoman nuoruuden elänyt villikko hakisi rauhaa porvarillisesta perusperheestä. Kaikkea vielä: Kaija määrittelee itsensä marxilaiseksi anarkistiksi. Hän vain tietää, että on aika tulla äidiksi. Isosiskollakin on vauva.

23-vuotiaana Kaija on eronnut kahden pojan äiti.

23-vuotiaana Kaija on eronnut kahden pojan äiti. Hän on juuri muuttanut Helsingin Puu-Käpylään, joka on ihana alue mutta kaukana isosiskosta, tärkeimmästä tukijasta. Kaija pätee työssään luokanopettajana. Pojilleen hän tarjoaa virikkeitä, minkä ehtii, sillä se on 70-luvun hyvää vanhemmuutta. Kaikki ohi kulkevat flunssat tarttuvat häneen.

Onneksi Kaija tulee lähteneeksi opettajille suunnattuun kesäseminaariin. Samaan tilaisuuteen päristelee prätkällään Juuso Juurikkala, opettaja ja eronnut hänkin ja lisäksi kaksospoikien sijaisisä. Vakaa, rehti ja turvallinen.

Seurustelu alkaa heti, ja Kaija ja Juuso tekevät sopimuksen: tapahtuisi mitä hyvänsä, tämä liitto kestäisi ainakin vuoteen 2000 saakka. Silloin uusperheen neljästä pojasta nuorimmatkin olisivat täysi-ikäisiä.

Määräaikaisen avioliiton alkaessa pojat ovat 4, 4, 4 ja 5.

Määräaikaisen avioliiton alkaessa pojat ovat 4, 4, 4 ja 5. Kaija ryhtyy kotiäidiksi. Kovia kokeneet sijaislapset ovat kiinni Juusossa eivätkä halua jakaa häntä kenenkään kanssa. Kaijan pojat Ville ja Oskari haluavat etuoikeuden omaan äitiinsä. Kaija pyörittää hulabaloota, kunnes nuorimmat ehtivät kouluikään.

Sitten Kaija pääsee ensi yrittämällä Taideteolliseen opiskelemaan elokuvaa. Kohta hän ryhtyy tekemään ensimmäistä lastenelokuvaansa Rosa was here.

Hänen on vaikea nukkua öisin. Pimeydestä on alkanut kuulua vaativaa, piinallista koputusta.

Näkijä tulee taloon

Kaija muistelee mielellään määräaikaisen avioliittonsa päättymistä. Sen loppunäytös esitettiin Tampereella Näsinneulan pyörivässä kahvilassa samana päivänä, kun kaksoset täyttivät 18 vuotta.

Kahvila pyörähti ensimmäisen kierroksen. Kaija ja Juuso vaikenivat.

Kun kahvila kiersi ympäri toista kertaa, Juuso nosti pöydälle pienen rasian. Se oli klassinen sormuslaatikko. Kaija huokaisi helpotuksesta. Mies oli tehnyt saman valinnan kuin hänkin, he eläisivät loppuelämänsä yhdessä. Rasiasta löytyi hopeinen karhu.

Perheen koti oli palanut ja Kaija sairastunut työuupumukseen.

Ennen tuota hetkeä oli tapahtunut paljon. Kaksospoikien kanssa oli kamppailtu raastava murrosikä. Kaija oli saanut esikoiselokuvastaan Risto Jarva -palkinnon ja ohjannut tv-sarjan Enkeleitä ja pikkupiruja. Sen kuvausten aikana perheen koti oli palanut ja Kaija sairastunut työuupumukseen.

Hetken jälkeenkin tapahtui yhtä ja toista. Juusolla todettiin ihosyöpä, joka kuitenkin parani aikaa myöten Juuson asenteella ja interferonilla. Kaija ja Juuso huomasivat, että nyt jos koskaan oli aika muuttaa veden äärelle, niin kuin he aina olivat halunneet. Vuonna 2002 he löysivät Mäntyharjun ja vanhan kansakoulun Pienen Pyhäveden rannalla. Seuraavana vuonna syntyi tytär Juulia.

Vuodenvaihteessa 2007, rakettien räiskähdellessä, Kaija teki uudenvuodenlupauksen. Nyt hän lopultakin olisi valmis. Hän lopettaisi kaikki estelyt ja vastaisi näkymättömien kutsuun, tuli mitä tuli.

Tulihan sieltä. Ensin Kaija kertoi television Inhimillinen tekijä -ohjelmassa taipumuksestaan tavata kuolleita sieluja. Viikkoa myöhemmin hänen eteiseensä saapasteli mäntyharjulainen näkijänainen Niina-Matilda Juhola ja pyysi häntä opintoryhmäänsä. Opintojen tavoitteena oli tutustua henkien maailmaan.

Huuhaa-akan mennyt elämä

Mitä sen jälkeen seurasi, on tarua merkillisempää. Kaija on kirjoittanut tapahtumista kirjan Varjojen taika, mutta lyhyesti siinä kävi näin:

Näkijänainen teki opintoryhmälleen hypnoosimatkan. Sen aikana Kaija lopulta oivalsi, miksi pimeys ja yksinolo olivat aina ahdistaneet häntä. Syyt eivät kummunneet lapsuuden traumoista, vaan paljon kauempaa. Edellisestä elämästä.

Kaija oli oppinut elokuvaohjaajan työssä luottamaan intuitioon. Sitä tarvittiin myös seurusteltaessa henkien kanssa.

Tarina avautui Kaijalle vähä vähältä. Hän käsitti olleensa muinoin japanilaistyttö, jota aikuinen mies oli käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Suku häpesi ja päätti tappaa hänet. Oman isän tehtäväksi tuli sulkea tytär pimeään luolaan, jossa asui nälkäinen karhu.

Kaija heittäytyi henkien maailmaan intohimoisen uteliaana ja huomasi, että näkeminen oli hänelle helppoa. Hän oli oppinut elokuvaohjaajan työssä luottamaan intuitioon, ja juuri sitä tarvittiin myös seurusteltaessa henkien kanssa. Se oli kuudes aisti.

Kaija ja Juuso Juurikkalan päätyönä on perhekoti, jonka he perustivat Mäntyharjun taloonsa viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluu nyt oman Juulia-tyttären lisäksi viisi huostaanotettua lasta, neljä poikaa ja yksi tyttö.
Kaija ja Juuso Juurikkalan päätyönä on perhekoti, jonka he perustivat Mäntyharjun taloonsa viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluu nyt oman Juulia-tyttären lisäksi viisi huostaanotettua lasta, neljä poikaa ja yksi tyttö.

Perhe suhtautui Kaijan tekemisiin suopeasti. Juuso totesi, ettei hänellä ole samanlaista maailmaa, mutta halusi ehdottomasti kuulla henkien kertomat tarinat. Hän keksi Kaijalle uuden hellittelynimenkin. Minun huuhaa-akkani.

Ehkä eniten äidin kokemukset vaikuttivat Kaijan nuorempaan poikaan Oskari Juurikkalaan. Parikymppinen, vapaata markkinataloutta julistanut ateisti alkoi pohtia Jumalan olemassaoloa. Hänen tiensä vei tiukan katoliseen Opus Dei -järjestöön, jossa hän sitoutui selibaattiin ja tulojensa antamiseen järjestölle.

"Kerran Oskari kysyi, mistä tiedän, etten ole henkineni tekemisissä paholaisen kanssa. Vastasin, että hyvä kysymys, täytyypä miettiä asiaa", Kaija kertoo.

Sitten koitti päivä, jolloin Taivashuoneeseen poikkesi Kaijan kaksi vuosikymmentä aikaisemmin kuollut isä. Hän ei ollut enää yhtään pelottava. Päinvastoin, Kaija tunnisti hänessä itsensä, luovan taiteilijasielun.

"Isä kertoi, että hän palaisi pian elävien maailmaan ja tapaisimme kenties uudelleen. Tunnistaisin hänet silmistä. Saa nähdä. Lupaus pyörii mielessä."

Takaisin elävien pariin

Syväsukellusta henkien maailmaan on nyt kestänyt viisi vuotta ja Kaija on palaamassa tämänpuoleiseen. Ei, hän ei ole menettänyt uskoaan. Häntä on vain alkanut häiritä se, mihin muut haluaisivat hänen lahjojaan käyttää.

"Voi sanoa, että minulla on uskonkriisi. Viime kesästä lähtien olen ollut hyvin vähän tekemisissä henkien kanssa."

Vaikka Kaija ei pidä perinteistä näkijän vastaanottoa, ihmiset pyytävät hengiltä apua hänen kauttaan. Kovin moni toivoo valmista ja välittömästi toteutettavaa ratkaisua elämäänsä, mutta se ei Kaijalta luonnistu.

"Elämme länsimaissa kaikki-mulle-tänne-heti-aikakautta, ja se näkyy myös henkisyyden etsimisessä. Minun tehtäväni on erilainen: olen julkisella paikalla seisova majakka. Näytän valoa, jotta ihmiset oivaltaisivat, missä he ovat, mutta en päätä heidän reitistään."

Kaijaa ovat järkyttäneet myös ihmiset, joiden mielenterveys ei ole kestänyt rajatiedon harrastamista. Yksi sellainen asteli kerran etuovesta Kaijan kotiin ja sai lapset ihmettelemään, kuka tuo on ja mitä täällä tekee.

Jos aivan rehellisiä ollaan, Kaijan tekisi jo mieli kysyä, miksi joku haluaa kääntyä ongelmissaan näkijän puoleen.

"Ainakin voisi ensin keskustella kaverinsa kanssa. On hänelläkin henki."

Nykyisin Kaija Juurikkala käyttää henkisiä lahjojaan tekemällä muotokuvia elävien ihmisten sieluista. "Niiden maalaaminen vastaa kysymykseen, mikä on elämäni tarkoitus."
Nykyisin Kaija Juurikkala käyttää henkisiä lahjojaan tekemällä muotokuvia elävien ihmisten sieluista. "Niiden maalaaminen vastaa kysymykseen, mikä on elämäni tarkoitus."

Nykyisin Kaija käyttää henkisiä lahjojaan ennen kaikkea taidemaalarina. Hän maalaa tilauksesta muotokuvia elävien ihmisten sieluista. Hän videoi tai äänittää jokaisen maalaussession, sillä työskennellessään hän kertoo samalla sielun tähänastisesta matkasta.

Usein muotokuvan saajalta pääsee itku. Niin kuin sillä kerralla, kun maalaukseen tunkeutui väkisin pieni lapsienkeli. Kaija ei tuntenut mallina istunutta naista eikä voinut tietää, että tämä oli menettänyt lapsensa.

"Näkymättömän maailman täytyy olla olemassa."

"Sielun kuvat edustavat arvomaailmaa, jonka minä nykyisin allekirjoitan. Ne eivät neuvo eivätkä käske, mutta osoittavat ihmiselle, että näkymättömän maailman täytyy olla olemassa."

Se on. Siitä Kaija on vakuuttunut. Yö ei pelota häntä enää.

Äidin kuoltua koulunkäynti jäi, mutta salille Christian jaksoi lähteä. "Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä."

Lapsena Christian katsoi ovelta vanhempiensa tappelua ja soitti välillä poliisit paikalle. Aikuisena hän vajosi itsekin lääke- ja viinakoukkuun. Kun posti toi 20-vuotiaalle miehelle sairauseläkepaperit, Christian päätti, ettei suostu syrjäytymään.

"Olisi pitänyt tietää, että vesi nousee.

Voimme vielä selviytyä!

He luulevat, että hukumme, mutta päämme ovat vielä pinnan yllä.

Niin siinä lempilaulussani laulettiin, tai enemmän se oli huutamista. Musiikki oli synkkää örinää.

Olin ollut kaksi vuotta sairauslomalla ison rintaleikkauksen takia, ja mieleni oli yhtä synkkä kuin se musiikki. Kun oikein paha olo iski, etsin masennuspillerit ja heitin muutaman suuhuni, huuhdoin viinalla. Olo oli hetken hyvä.

Sitten postiluukku kolahti. Näin haet sairauseläkettä, kirjeessä sanottiin. Olin 20-vuotias. Päätin, että ei tämä sittenkään mene näin."

Ensimmäinen soitto hätäkeskukseen alle 10-vuotiaana

"Lapsuuteni meni aaltoliikkeessä. Oli paljon kivoja hetkiä. Isä oli töissä asiakaspalvelijana, äiti teki erilaisia pätkätöitä. Kolmisin kävimme Linnanmäellä ja Ruotsin-risteilyllä, matkustelimme Euroopassa. Ajoimme Monacosta bussilla Italian Monzaan ja kävimme katsomassa formularataa. Auringossa kimaltava asfaltti näytti mahtavalta.

Huonoina hetkinä vanhemmillani meni lujaa. He vetivät alkoholia ja lääkkeitä, ja myöhemmin kuvioihin tuli myös huumeita. Kännissä vanhemmat riitelivät pienimmistäkin asioista, huusivat perkeleitä toisilleen. Joskus nyrkit kohosivat.

"Tappelua oli pelottava katsoa, mutta epätietoisuus pelotti enemmän."

Halusin aina olla näkemässä, mitä tapahtuu. Tappelua oli pelottava katsoa, mutta epätietoisuus pelotti vielä enemmän. Seisoin vanhempien makuuhuoneen ovella ja näin, miten he huitoivat toisiaan.

Olin alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran soitin hätäkeskukseen. Silloin vanhempani tappelivat taas.

Myöhemmin puheluita tuli lisää. Viimeisen soiton hätäkeskukseen tein kaksi vuotta sitten, kun äitini kuoli makuuhuoneen lattialle.

Äitini kuolinsyytä ei koskaan saatu selville."

Lapsena Christian halusi papiksi tai poliisiksi. Lempiruokaa oli riisipuuro.
Lapsena Christian halusi papiksi tai poliisiksi. Lempiruokaa oli riisipuuro.

Kuka sanoo, etten voisi mennä kotiin?

"Me lastenkodin lapset olimme kerääntyneet television ääreen. Who said you can't go home, Jon Bon Jovi lauloi television ruudulla. Pidin sitä merkkinä. Kuka sanoo, etten voisi mennä kotiin?

Asuin lastenkodissa toista kertaa. 12-vuotiaana olin ollut kaksi kuukautta huostaanotettuna vanhempieni alkoholinkäytön takia. Nyt olin 15-vuotias, ja omatkin asiat menivät jo huonommin.

Olin jäänyt koulussa luokalleni, ja minut oli siirretty sairaalakouluun. Olin ahdistunut ja itsetuhoinen. Uhkailin itsemurhalla.

Koko kouluaikani oli mennyt kiusaajia kuunnellessa. Olin kymmenen senttiä muita lyhyempi, mistä muut oppilaat muistuttivat kyykistymällä, kun he puhuivat minulle: 'Onks sua hakattu, kun oot lyhyt? Eiks sun pitäis olla eskarissa? Kääpiö!'

"Seitsemänvuotispäivä oli hieno, mutta jo sen ikäisenä lintsasin huonoina päivinä koulusta", Christian muistelee.
"Seitsemänvuotispäivä oli hieno, mutta jo sen ikäisenä lintsasin huonoina päivinä koulusta", Christian muistelee.

Nousin television edestä ja kävelin lastenkodin huoneeseeni. Otin PlayStationin, cd-levyt ja siivoamisesta saamani rahat, 20 euroa. Sipsejä ja energiajuomaa oli vielä jäljellä. Pakkasin nekin reppuuni.

Hiivin hiljaa eteiseen. Sitten juoksin.

Lastenkodista karkaaminen ei ehkä ollut viisasta, mutta se toi elämääni hyvää.

"Lastenkodista oli ilmoitettu karkaamisestani. Äiti tuli heti halaamaan."

Kun karattuani menin kotiin, isä ja äiti istuivat parvekkeella tupakalla. He odottivat jo minua, lastenkodista oli ilmoitettu karkaamisestani. Äiti tuli heti halaamaan.

Se oli yksi niistä kerroista, jolloin vanhempani osoittivat rakkautensa. He suostuivat huumeseuloihin ja keräsivät niiden avulla todisteita kuivilla olemisestaan. He halusivat pitää minut kotona."

Vanhemmat rakastivat ja yrittivät 

"Minullakin alkoi mennä paremmin. Olo tuntui kevyemmältä, ja kävin peruskoulun loppuun. Lastenkotiin ei tarvinnut palata. Äiti sanoi, että olen hänelle kaikki kaikessa.

Tiesin kyllä, että vanhempani rakastivat minua. Kotona oli aina ruokaa, ja kun tuntui, että olin menossa väärään suuntaan, vanhemmat yrittivät auttaa. Esimerkiksi silloin, kun seitsemänvuotiaana sytytin nuotioita omaan huoneeseeni. Tai kun parikymppisenä työnsin vessassa sormet kurkkuun syömisen jälkeen.

Niinä kertoina isä ja äiti hakivat minulle apua heti.

Muistan hyvin nuo välittämisen hetket ja paremmin sujuneet vuodet. Vähintään yhtä hyvin muistan kuitenkin myös ne poliisien tuloon päättyneet ryyppyillat, jolloin jouduin yksin pelkäämään riitoja.

"Äitini tatuoi käteeni tiikerin. Se on päättäväinen, kuten minäkin."
"Äitini tatuoi käteeni tiikerin. Se on päättäväinen, kuten minäkin."

Rintaleikkaus vei kahden vuoden sairauslomalle

"Minulla oli pienestä asti ollut kosmeettinen vaiva, jota sanotaan harjurinnaksi. Kylkiluuni kasvoivat epäsuhtaisesti ja muodostivat rintani kohdalle kohouman.

Olin 18-vuotias ja lomalla Bulgariassa äidin ja mummin kanssa, kun tajusin, että vaiva ei enää ollut ainoastaan erikoisen näköinen. Rintaani särki aiempaa kovemmin. En päässyt kiipeämään rappuja ylös ilman, että suussani maistui veri. Väsytti, mutta en saanut kivuiltani unta.

Suomeen palattuamme jouduin sairaalaan. Seitsemän tuntia kestäneessä leikkauksessa rintalastani sahattiin uuteen muotoon. Sain rintani sisään tuen ja kaksi vuotta sairauslomaa. Se oli nuorelle pojalle pitkä aika.

Sairausloman ensimmäiset puoli vuotta menivät melko hyvin. Sitten kotona oleminen alkoi tympiä.

"Leikin lääkkeillä ja alkoholilla. Vihasin maailmaa ja itseäni."

Kun tyttöystäväni jätti minut, aloin leikkiä lääkkeillä ja alkoholilla. Samaan aikaan olin koukussa myös pelaamiseen. Istuin päivät tietokoneella ja pelasin World of Warcraftia. Vihasin koko maailmaa ja eniten itseäni. Inhosin sitä, miten söin ja puhuin, jopa sitä, miten kävelin.

Sitten postilaatikosta tulivat ne sairauseläkelomakkeet. Havahduin.

Tajusin, etten voinut jäädä kotiin. Vaikka en silloin nähnyt tulevaisuudessani juuri mitään hyvää, ymmärsin, että sairauseläkkeellä tulevaisuus peittyisi entistä sankempaan sumuun. Sieltä olisi hirveän iso työ nousta ylös.

"Ihmiselle annetaan hyviä ja huonoja asioita. Niistä voi kasvaa tai mennä karkuun. Minä halusin kasvaa", Christian sanoo.
"Ihmiselle annetaan hyviä ja huonoja asioita. Niistä voi kasvaa tai mennä karkuun. Minä halusin kasvaa", Christian sanoo.

Halusin eroon kaikesta, mikä muistutti elämästä, jota olin elänyt. Olin valtavan päättäväinen.

Kirjoitin Facebookiin, etten aio pelata enää yhtäkään peliä. Myin pelihahmoni 50 eurolla, vaikka siitä olisi voinut saada 200 euroa. Hankkiuduin eroon cd-levyistä, pelikonsolista ja kaikista peleistäni. Heitin pois jopa lempivaatteeni.

Lopetin kerralla myös lääkkeiden ja viinan ottamisen.

Halusin kokea, mitä tavallinen eläminen on, ja tehdä jotain, mistä voisin olla myöhemmin ylpeä."

Isän kanssa salille

"Aloitin salilla käymisen isän avulla neljä vuotta sitten. Faija oli ollut muutaman vuoden täysin kuivilla huumeista ja tykkäsi nostaa rautaa.

Ensin bodaamisesta ei meinannut tulla mitään. Menin salille ja halusin heti olla kaikkein lihaksikkain jätkä. Kun en ollut,olin heti lopettamassa.

Silloin faija koputti huoneeni oveen ja kertoi, kun oli aika lähteä treenaamaan tai juoda massanlisääjää, proteiinipitoista urheilujuomaa. Isä teki minulle treeniohjelman ja suunnitteli ruokavalion.

Joka aamu aamupalana on smoothie. "Se sopii aamuihin, ei tarvitse jaksaa väsyneenä edes pureskella."
Joka aamu aamupalana on smoothie. "Se sopii aamuihin, ei tarvitse jaksaa väsyneenä edes pureskella."

Myöhemmin bodaamisesta tuli henkireikäni. Kun äiti kuoli, en jaksanut käydä media-assistentin opintojani loppuun. Salille kuitenkin menin. Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä.

Salilla olin eri ihminen, voittamaton, irti menneisyydestäni. Tunnen niin yhä joka kerta. Kun nostan painoja, tunnen itseni henkisestikin vahvaksi.

Alussa faija oli se, joka tsemppasi minua salilla. Myöhemmin minä jaksoin tsempata isää äidin kuoleman jälkeen.

Ajattelen, että olen ylittänyt aikaisemmat esteeni ja ylitän kyllä kaikki loputkin.

Alussa faija oli se, joka tsemppasi minua salilla. Myöhemmin asetelma kääntyi toisin päin. Jaksoin tsempata isää äidin kuoleman jälkeen.

Nyt asun omassa asunnossani, mutta sali on yhä yhteinen harrastuksemme. On aika hieno homma, että olemme löytäneet jotain yhteistä."

Tukien varassa eläminen oli tylsää

"Elämäni on nyt tavallista. Melko raiteillaan.

Herään aamulla kello 9.30. Heitän tehosekoittimeen 200 grammaa maitorahkaa, tattarijauhoja ja marjoja, fiiliksen mukaan joko puolukoita tai mustikoita.

Menen töihin ja iltapäivällä palaan kotiin.

Vaikka lopetin koulun käymisen äidin kuoleman jälkeen, en halunnut jäädä tyhjän päälle. Kahden vuoden sairausloma osoitti, ettei tukien varassa eläminen ole hauskaa. Se on itse asiassa todella tylsää. Päivät eivät täyttyneet millään järkevällä.

Kouluni opintoneuvoja vinkkasi Helsingin Diakonissasäätiön Vamos-hankkeesta. Sen avulla nuoret saavat tukea oman suuntansa löytämiseen. Vamos oli minulle onnenpotku.

"Omaan kotiin tulee mukava tunnelma, kun sänky on pedattu eikä lattioilla ole hiekkaa tai muruja."
"Omaan kotiin tulee mukava tunnelma, kun sänky on pedattu eikä lattioilla ole hiekkaa tai muruja."

Vamoksen kurssilla nuoria valmennettiin elämään omillaan. Opettelimme tunnistamaan tunteitamme ja yhdistämään niitä arjessa tapahtuviin asioihin.

Sain myös uravalmentajan. Hänen kanssaan mietin, millaiseen työhön olisin sopiva.

Tiesin saliharrastukseni takia paljon erilaisista lisäravinteista ja mietin, voisinko auttaa tiedoillani muitakin. Pääsin uravalmentajani Ilarin avulla osa-aikaiseen työkokeiluun lisäravinteita ja urheilutarvikkeita myyvään liikkeeseen.

Ensimmäisenä työpäivänä olo oli kuin lapsena lauantaina karkkipussi kädessä."

Terapiassa poikki sukupolvien ongelmaketju

"Jos elämässä ei ole kunnollista tekemistä, on iso riski syrjäytyä muista ihmisistä. Tyhjät päivät alkavat tuntua normaaleilta, ja sen jälkeen muutosta on enää vaikea tehdä.

"Olen oppinut, millaista on herätä ja lähteä töihin ja maksaa laskuja."

En halua roikkua toimettomana ja yhteiskunnan elätettävänä vaan tahdon tulla toimeen omillani. Työkokeilun kautta olen oppinut, millaista on herätä ja lähteä töihin, valita lihaosastolla maukkaimman näköinen kanapaketti ja maksaa laskuja. Aion opiskella ict-asentajaksi, tietotekniikkahommia.

Ensimmäistä kertaa tunnen itseni aikuiseksi.

Uskalsin hakeutua myös terapiaan. Siellä olen saanut purettua lapsuuttani ja äitini kuolemaa.

Vanhempieni ongelmat johtuivat paljolti siitä, etteivät he olleet käsitelleet omia lapsuudenkokemuksiaan. Haluan toimia eri tavalla, käydä kokemani asiat läpi. Samanlaiset ongelmat kun tuppaavat kulkeutumaan sukupolvelta toiselle. Haluan, että meidän perheessämme ne pysähtyvät minun kohdalleni."

Jossittelemalla pää menee vain solmuun

"Haaveilen, että joskus saisin omia lapsia. En unelmoi omakotitalosta ja pihasta vaan säännöllisestä elämästä. Siitä, että aamulla mennään töihin ja illalla salille. Ja siitä, että vierellä on joku, jonka kanssa voi vuorotellen puskea toista eteenpäin.

"Lapsilleni haluan opettaa, että elämässä tapahtuu pahojakin asioita, mutta aina niille ei voi mitään. Kaikesta pääsee silti eteenpäin."

Lapsilleni haluan opettaa, että elämässä tapahtuu pahojakin asioita, mutta aina niille ei voi mitään. Kaikesta pääsee silti eteenpäin. Täytyy vain tehdä kovasti töitä, joskus enemmän kuin muiden.

Isä opetti ensimmäisillä salikerroilla, ettei bodatessa pidä keskittyä muiden tekemiseen. Pitää vain avata ovi, tehdä oma treeninsä, lähteä kotiin ja vetää palautusjuoma naamariin.

Elämässä pätevät aivan samat säännöt. Omaan elämään täytyy uskoa, tuli eteen mitä tahansa. Liian kauan ei voi miettiä, miksi tämä kaikki on tapahtunut minulle. Jossittelemalla pää menee vain solmuun."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

20.26.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Kirje isältä

Morjens Christian!

Sinä ja siskopuolesi olette parasta, mitä olen saanut elämässäni aikaan. En ole aina osannut olla sinulle isä. Tein paljon virheitä. Kasvuympäristösi oli kotonamme välillä hyvin hankala.

Sinulla oli varmasti aika ajoin todella vaikeaa. Ihmettelen kovin luonnettasi ja rakkauttasi meitä vanhempia kohtaan. Olisit voinut vihata meitä, ehkä vihasitkin. Ymmärrän kyllä, että aihettakin oli.

Äitisi kuoleman jälkeen jaksoit kannustaa minua ja katsoa vierestä sekoiluani. Silti rakastit minua. Ehkä jossain onnistuin, kun sain kaikesta huolimatta noin ihanan ja rakastavan pojan.

Uskon vahvasti, että jos jaksat työstää itseäsi, löydät vielä jotain suurta. Jotain sellaista, mitä tarvitset kaikkein eniten elämässäsi.

Muistan aina yhteiset kommelluksemme ja hassuttelut. En tule koskaan unohtamaan niitä! Christian, olen varmaan sanonut useinkin sinulle, miten tärkeä olet minulle. Sanon sen taas.

Sinua aina rakastaen

iskä

Tero Hyötyläinen on laskenut, että hänellä on lautapelejä noin 3200 euron arvosta.

KOUKUSSA. Kiivaan peli-illan jälkeen vantaalaisen projektipäällikkö Tero Hyötyläisen on vaikea saada unta.

Milloin lautapelihullutuksesi alkoi?

"Jo lapsena. Suosikkini oli Cluedo, jossa piti selvittää murhaaja. Myös Monopoli kiehtoi – kaikenlainen rahan kanssa puljaaminen. Uudestaan hurahdin 24-vuotiaana, kun törmäsin Bohnanza-peliin. Siinä tehdään kauppaa pavuilla."

Kenen kanssa pelaat?

"Meitä on 5–8 miehen porukka. Kokoonnumme kerran viikossa jonkun kotona, keitämme kahvit, levitämme pelit pöydälle ja nautimme voitoista ja katkerista tappioista. Nelisen tuntia vierähtää, ja samalla parannetaan maailmaa. Pelaan myös kotona vaimoni Maijan kanssa."

Yli kymmenen vuotta vanha Menolippu kiehtoo Teroa edelleen. Sitä voi pelata myös netissä.
Yli kymmenen vuotta vanha Menolippu kiehtoo Teroa edelleen. Sitä voi pelata myös netissä.

Mississippi Queen -pelissä kisataan siipirataslaivoilla.
Mississippi Queen -pelissä kisataan siipirataslaivoilla.

Mikä peli on koukuttavin?

"Menolippu vei heti mennessään! Siinä on riittävästi salaista tietoa: jokainen pelaaja saa matkakortteja, jotka kertovat, mistä ja minne hänen pitää rakentaa rautatie. Muut pelaajat eivät tiedä toistensa tavoitteita, ja eniten rautateitä rakentanut voittaa. Olen pelannut sitä pöydällä reilut 200 peliä ja netissä 800, kun homma meni jossain vaiheessa överiksi."

Mikä peleissä koukuttaa?

"Älyllinen haaste. Voitto ei ole tärkeintä, vaan yhdessä oleminen tutulla porukalla. Peli-illat ovat henkireikä, jonka avulla irtaudun kaikesta muusta."

"Pelaan noin seitsemän tuntia viikossa."

Paljonko intohimo vie aikaasi?

"Viikossa pelaan ehkä seitsemän tuntia. Ainakin joka toinen päivä lautapelit ovat mielessä. Luen niistä juttuja ja tutkin, mitä uutta voisin hankkia."

 Saksan Spiel-messuilla Tero sai Timbuktu-pelin kanteen pelin kehittäjän Dirk Hennin nimikirjoituksen.
Saksan Spiel-messuilla Tero sai Timbuktu-pelin kanteen pelin kehittäjän Dirk Hennin nimikirjoituksen.

Entä rahaa?

"Hyllyssä on nyt pelejä 3200 euron edestä."

Mistä ostat pelejä?

"Kerran vuodessa lähdemme porukalla Saksaan nelipäiväisille Spiel-messuille. Tuon sieltä pelejä niin paljon kuin matkalaukkuun mahtuu. Alkuaikoina tämä ei riittänyt, vaan joka ilta purimme ostamamme pelit, pakkasimme ne sisäkkäin ja postitimme Suomeen. Vasta viimeisenä päivänä täytimme matkalaukut peleillä. Tuliaisina oli sitten neljällä pojalla 60 peliä, ja viikon päästä tuli postissa satakunta lisää."

"Messuilta tuon pelejä kotiin niin paljon kuin matkalaukkuun mahtuu."

Montako peliä sinulla nyt on?

"Tarkistin maailmanlaajuisesta pelitietokannasta, että omistan 157 peliä. Sieltä näen myös, mitä olen milloinkin ostanut ja myynyt."

Pelikaappi sanelee pelien määrän. Enempää ei huusholliin mahdu.
Pelikaappi sanelee pelien määrän. Enempää ei huusholliin mahdu.

Mitä vaimosi ajattelee riippuvuudestasi?

"Aiemmin, kun pelit eivät meinanneet mahtua kotiimme, tuli keskustelua siitä, mihin niitä laitetaan. Nyt olemme sopineet, että saan peleilleni puolet isosta kaapistamme. Se pitää tilanteen kurissa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Vinkit aloittelijalle

  1. Lautapelien erikoisliikkeitä on Suomen isoimmissa kaupungeissa. Niistä saa asiantuntevaa palvelua. Pelikaupassa huomaa, miten pelit ovat kehittyneet. Myös peleihin erikoistuneita verkkokauppoja löytyy, esimerkiksi lautapelit.fi, poromagia.com ja fantasiapelit.com.
  2. Kerro suosikkipelistäsi pelikaupassa, niin myyjä osaa vinkata samantapaista uutta peliä.
  3. Lautapelaajien pyhä paikka on Boardgamegeek.com-sivusto. Sieltä löytyvät useimmat pelit ja niiden säännöt. Siellä voit myös kysyä neuvoa muilta.
Vierailija

Tero, 38, omistaa 157 lautapeliä: ”Vaimon kanssa on tullut keskusteltua, mihin niitä laitetaan”

Suomessa toimii myös lautapeliseura.fi , jonka toimintaan kannattaa tutustua. Järjestää ja on mukana useissa tapahtumissa, sekä viikottaisia pelikerhoja on ympäri suomen. Keskustelufoorumilta löytyy lisää tieto näistä. Ja parasta, kaikki ilmaista ja mukaan mahtuu. Myös lautapeliopas.fi sivusto tarjoaa arvosteluja ja lisätietoa suomenkielellä.
Lue kommentti