Pimeys äänineen ja tuntemuksineen lakkasi kauhistuttamasta Kaija Juurikkalaa, kun hän lopulta uskalsi puhutella sitä. Avainkysymys oli: ”Kuka siellä?”
Pimeys äänineen ja tuntemuksineen lakkasi kauhistuttamasta Kaija Juurikkalaa, kun hän lopulta uskalsi puhutella sitä. Avainkysymys oli: ”Kuka siellä?”

Reilut 20 vuotta sitten elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala havahtui yöllä koputuksiin, joita kukaan muu ei kuullut. Siitä alkoi erikoinen matka henkien ja näkijöiden maailmaan. Kaijalle selvisi, miksi hän oli koko ikänsä kammonnut pimeyttä ja yksinoloa.

Kop kop. Nap nap.

Siinä se ääni taas on. Kaija Juurikkala makaa valveilla ja tuijottaa vuoteen ympärillä värisevää pimeyttä. Mies, Juha ”Juuso” Juurikkala, nukkuu vieressä rauhallista unta. Kaija tuntee hänen lämpönsä. Edes se ei nyt helpota.

Eletään 1990-luvun alkua. Kaija on täyttänyt 30, ja hänen uusperheessään on neljä eläväistä poikaa. Hän opiskelee Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjaajaksi, on juuri saanut sparrausrahaakin lastenelokuvan tekoa varten. Mutta se on päivämaailmaa. Nyt on yö, ja öisin Kaija pelkää sekoavansa. Hän kuulee ääniä. Kuin jossain koputettaisiin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kaija kuiskutti äidille kamalasta tunteestaan, että yössä oli joku. Jokin. Jotain.

Kaija on kammonnut yötä niin kauan kuin muistaa. Pienenä hän käpristyi sykkyräksi peiton alle, kun isosisko sammutti lastenhuoneen valot. Sisko nukkui, mutta Kaija vahti pimeyttä täkinraosta, kunnes oli pakko kutsua äiti paikalle. Tälle Kaija kuiskutti kamalasta tunteestaan, että yössä oli joku. Jokin. Jotain. Äitiä tytön puheet puistattivat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Isona Kaija on koettanut karaista itseään pimeyttä vastaan, mutta äänet ylittävät aikuisenkin sietokyvyn. Hetken emmittyään hän herättää Juuson. Jos koputukset kuitenkin olisivat oikeita. Sellaisia, jotka mieskin aistisi.

Juuso vastaa juuri niin kuin Kaija on pelännyt. Ei hän mitään kuule.

"Sulla on lahja. Nuku!"

"Sulla on lahja. Nuku!" mies kuittaa.

"Mitä? Mikä lahja?"

"Semmoinen. Yliluonnollinen. Hyvää yötä."

Mies nukahtaa uudelleen.

Kaija valvoo aamunkajoon asti.

Ensimmäinen yhteys

Kaija Juurikkala, 53, kaataa kuppiinsa lisää tiilenpunaista teetä. Se tuoksuu mintulta ja raparperilta ja on juuri oikealla tavalla arvokas juoma Taivashuoneeseen. Keitinkahvi maistuisi valjulta kamarissa, jonka kattoikkunoista ryöppyää sisälle kevättalven taivaallinen valo.

Alun perin Taivashuoneen paikalla oli vanhan mäntyharjulaisen kyläkoulun roju-ullakko. Kaija ja Juuso Juurikkala ostivat koulun yksitoista vuotta sitten ja kunnostivat sen kodikseen ja elinkeinokseen: ammattimaiseksi perhekodiksi huostaanotetuille lapsille.

Ensin ullakkokamariin rakennettiin ateljee. Huoneesta tuli kuitenkin niin kaunis, ettei Kaija raaskinut levitellä sinne maaleja ja pensseleitä. Hän alkoi tavata siellä henkiä.

Henkimaailman hyväksyminen ei ollut helppoa.

Jonkun muun kertomana nämä jutut kuulostaisivat vaivaannuttavan höperöiltä, mutta Kaija tarinoi hauskasti. Hän pulppuaa puhetta. Kertoo yhtä luontevasti kollikissansa uudesta arvesta ja kuukausirahakeskusteluista sijoituslasten kanssa kuin harhautuneesta hengestä, joka piti auttaa valoon. Jossain vaiheessa kuulija huomaa riisuvansa asenteet ja taipuvansa Kaijan maailmaan. Mikäs tässä. Elämän ihmeitä.

Vaikka ei henkimaailman hyväksyminen ollut helppoa Kaijallekaan. Ensimmäisistä öisistä koputuksista kului vuosia vuosia, joiden aikana Kaija määrätietoisesti torjui yhteydenotot tuonpuoleisesta.

"Sanoin yöhön, etten ole käytettävissä", Kaija kertoo.

Ainakin hän halusi kasvattaa lapsensa isoiksi, ennen kuin antautuisi kummituksille tai tulisi hulluksi. Kumpaa olisikaan odotettavissa.

Kaija kokosi itsensä ja kysyi: ”Kuka siellä?”

Sitten vain tuli se kerta, jolloin Kaija rohkaistui vastaamaan. Se tapahtui toistakymmentä vuotta sitten appivanhempien kotona. Aina, kun Kaija yöpyi siellä, joku herätti hänet tasan kello yksi. Ketään ei näkynyt, mutta Kaija tunsi, että herättäjällä oli hätä.

Sinä yönä Kaija kokosi itsensä ja kysyi: ”Kuka siellä?”

Hämmästyksekseen hän ymmärsi vastauksen. Miten? Siitä myöhemmin.

Kaija tunnisti, että läsnä oli pieni tyttö, joka oli kuollut seksuaaliseen väkivaltaan. Lapsi kertoi tarinansa, Kaija kuunteli. Sitten tyttö niiasi ja liukui pois. Herätykset kello yksi loppuivat siihen.

Pienen tytöt pelot

1960-luku. Kaija on pieni ja menee kaikkialle minne isosiskokin. Hän pelaa siskon kaverien kanssa spiritismiä ja katsoo kauhuleffoja. Se johtuu siitä, että hän on arka. Hän ei uskalla jäädä mihinkään tilaan yksin.

Perheen koti on Lohjan Kirkniemessä, omakotitalossa paperitehtaan asuinalueella. Kodin vieressä kohoaa kaksi kerrostaloa, joissa asuu tehtaan työläisiä. Kaijaa ja Tarja-siskoa on kielletty leikkimästä kerrostalojen lasten kanssa, koska isä kuuluu tehtaan pomoihin. He leikkivät silti. Tarja on tekemisten moottori ja perheen poikatyttö. Kaija on ujo ja kiltti ja kielii äidille siskon touhuista.

"Äidin häpeä oli kohtuutonta. Isähän oli humalassa hauska!"

Isä juo. Hän ei ole juovuksissa väkivaltainen, mutta Kaija säikkyy häntä ja äiti häpeää.

"Nyt aikuisena ajattelen, että äidin häpeä oli kohtuutonta. Isähän oli humalassa hauska! Mutta äiti on Satakunnasta. Siellä on tapana vetää verhot perheen ikkunoiden eteen", Kaija sanoo.

Murrosiässä Kaija ottaa käyttöön uusia rooleja. Kotona hän on siivo tytär ja koulussa se, joka poimii kokeista kymppejä. Kavereiden kanssa hänestä tulee pahis. Kun hän on 13 vuotta, poikaystävät ovat 18-vuotiaita ja seurustelu sen mukaista. 14-vuotiaana hän pääsee Ruotsin-risteilylle ja oksentaa ennen kuin ehtii laivaan. Juominen on tolkutonta, mutta äidille menevät läpi kaikki valheet.

Rempseän käytöksen takana Kaija on edelleen pelokas tyttö, joka ei halua jäädä yksin pimeään kuuntelemaan yön huokailua. Hän ei vain löydä ketään, jonka kanssa voisi jakaa oudot tuntemuksensa.

Kävelyllä hengen kanssa

Miten henkien kanssa oikein keskustellaan? Kaija hörppää teekupistaan ja alkaa selittää. Mutkattomasti, iloisesti, niin kuin mukavan ihmisen kohtaamisesta kerrotaan.

Otetaan esimerkiksi lomareissu, jonka aikana Kaijan ja Juuson auto simahtaa luulajalaiselle parkkipaikalle. Juuso jää murahtelemaan avatun konepellin varjoon. Kaija lähtee kävelylle vanhaan Gammelstadin kirkkokylään. Hän näkee somat punaiset tuvat, tuntee auringon poltteen. Sitten hänen seurassaan on äkkiä joku.

"Selitän sen fysiikan termein: näkymätön todellisuus värähtelee, ja minä aistin sen. Olen saanut sellaisen lahjan, että pystyn muuttamaan värähtelyn havainnoiksi, jotka näen, kuulen, haistan tai tunnen. Siten siitä tulee tutumpi ja pystyn viestimään sen kanssa", Kaija kertoo.

Kaija tietää, että poika on kuollut. Lapsella itsellään ei ole siitä aavistusta.

Kaija ymmärtää, että hänen vierellään kulkee pieni poika. Vaikka on kesä ja päivä, pojan ympärillä on pimeää. Hän on mennyt piiloon kauan sitten eikä löydä pois. Kaija tietää, että poika on kuollut. Lapsella itsellään ei ole siitä aavistusta.

"Kun kommunikaatio avautuu, se tuntuu ihan normaalilta. Aivan kuin tosiaan kulkisin pojan seurassa ja hän puhuisi kanssani suomeksi. En vaivu transsiin enkä puhu ääneen, vaan keskustelemme ajatuksilla."

Kaija lupaa kulkea pojan vierellä, kunnes tämä alkaisi nähdä valoa. Kun tie kääntyy kohti keskiaikaista kivikirkkoa, poika huudahtaa: ”Tuon kirkon yläpuolella on valo! Mummo on siellä!”

"Poika kysyi, saako hän mennä, kun mummo haluaisi hänen tulevan. Vastasin, että kaikkea kyseletkin. Ala painua!"

Taivas kirkon yllä alkaa soida kuin sinfoniaorkesteri.

Samassa taivas kirkon yllä alkaa soida kuin sinfoniaorkesteri. Onpas kaunis kiitos, Kaija ajattelee ja hetken mielijohteesta astuu sisälle kirkkoon.

Kun ovi hänen takanaan sulkeutuu, ylhäinen orkesteri vaikenee. Sisällä kirkkosalissa soittaa yksinäinen kanttori. Musiikki on samaa, jota Kaija juuri kuunteli taivaalta.

Koputuksia yössä

1970-luvun puoliväli. Kaija on 16 vuotta ja korviaan myöten rakastunut.

Matti on viisi vuotta vanhempi, vakaa, rehti ja turvallinen. Hän on kaikkea sitä, mitä Kaijan isästä puuttuu. Mikä Matin kanssa sovitaan, pitää varmasti. Sunnuntaiaamuna kahdeksalta siivotaan yhdessä, jos niin on päätetty.

18-vuotiaana Kaijasta tulee rouva. Samassa iässä hän aloittaa opettajan opinnot, saa ensimmäisissä ja viimeisissä eduskuntavaaleissaan 2 000 ääntä ja alkaa odottaa lasta.
Kyse ei ole siitä, että rajattoman nuoruuden elänyt villikko hakisi rauhaa porvarillisesta perusperheestä. Kaikkea vielä: Kaija määrittelee itsensä marxilaiseksi anarkistiksi. Hän vain tietää, että on aika tulla äidiksi. Isosiskollakin on vauva.

23-vuotiaana Kaija on eronnut kahden pojan äiti.

23-vuotiaana Kaija on eronnut kahden pojan äiti. Hän on juuri muuttanut Helsingin Puu-Käpylään, joka on ihana alue mutta kaukana isosiskosta, tärkeimmästä tukijasta. Kaija pätee työssään luokanopettajana. Pojilleen hän tarjoaa virikkeitä, minkä ehtii, sillä se on 70-luvun hyvää vanhemmuutta. Kaikki ohi kulkevat flunssat tarttuvat häneen.

Onneksi Kaija tulee lähteneeksi opettajille suunnattuun kesäseminaariin. Samaan tilaisuuteen päristelee prätkällään Juuso Juurikkala, opettaja ja eronnut hänkin ja lisäksi kaksospoikien sijaisisä. Vakaa, rehti ja turvallinen.

Seurustelu alkaa heti, ja Kaija ja Juuso tekevät sopimuksen: tapahtuisi mitä hyvänsä, tämä liitto kestäisi ainakin vuoteen 2000 saakka. Silloin uusperheen neljästä pojasta nuorimmatkin olisivat täysi-ikäisiä.

Määräaikaisen avioliiton alkaessa pojat ovat 4, 4, 4 ja 5.

Määräaikaisen avioliiton alkaessa pojat ovat 4, 4, 4 ja 5. Kaija ryhtyy kotiäidiksi. Kovia kokeneet sijaislapset ovat kiinni Juusossa eivätkä halua jakaa häntä kenenkään kanssa. Kaijan pojat Ville ja Oskari haluavat etuoikeuden omaan äitiinsä. Kaija pyörittää hulabaloota, kunnes nuorimmat ehtivät kouluikään.

Sitten Kaija pääsee ensi yrittämällä Taideteolliseen opiskelemaan elokuvaa. Kohta hän ryhtyy tekemään ensimmäistä lastenelokuvaansa Rosa was here.

Hänen on vaikea nukkua öisin. Pimeydestä on alkanut kuulua vaativaa, piinallista koputusta.

Näkijä tulee taloon

Kaija muistelee mielellään määräaikaisen avioliittonsa päättymistä. Sen loppunäytös esitettiin Tampereella Näsinneulan pyörivässä kahvilassa samana päivänä, kun kaksoset täyttivät 18 vuotta.

Kahvila pyörähti ensimmäisen kierroksen. Kaija ja Juuso vaikenivat.

Kun kahvila kiersi ympäri toista kertaa, Juuso nosti pöydälle pienen rasian. Se oli klassinen sormuslaatikko. Kaija huokaisi helpotuksesta. Mies oli tehnyt saman valinnan kuin hänkin, he eläisivät loppuelämänsä yhdessä. Rasiasta löytyi hopeinen karhu.

Perheen koti oli palanut ja Kaija sairastunut työuupumukseen.

Ennen tuota hetkeä oli tapahtunut paljon. Kaksospoikien kanssa oli kamppailtu raastava murrosikä. Kaija oli saanut esikoiselokuvastaan Risto Jarva -palkinnon ja ohjannut tv-sarjan Enkeleitä ja pikkupiruja. Sen kuvausten aikana perheen koti oli palanut ja Kaija sairastunut työuupumukseen.

Hetken jälkeenkin tapahtui yhtä ja toista. Juusolla todettiin ihosyöpä, joka kuitenkin parani aikaa myöten Juuson asenteella ja interferonilla. Kaija ja Juuso huomasivat, että nyt jos koskaan oli aika muuttaa veden äärelle, niin kuin he aina olivat halunneet. Vuonna 2002 he löysivät Mäntyharjun ja vanhan kansakoulun Pienen Pyhäveden rannalla. Seuraavana vuonna syntyi tytär Juulia.

Vuodenvaihteessa 2007, rakettien räiskähdellessä, Kaija teki uudenvuodenlupauksen. Nyt hän lopultakin olisi valmis. Hän lopettaisi kaikki estelyt ja vastaisi näkymättömien kutsuun, tuli mitä tuli.

Tulihan sieltä. Ensin Kaija kertoi television Inhimillinen tekijä -ohjelmassa taipumuksestaan tavata kuolleita sieluja. Viikkoa myöhemmin hänen eteiseensä saapasteli mäntyharjulainen näkijänainen Niina-Matilda Juhola ja pyysi häntä opintoryhmäänsä. Opintojen tavoitteena oli tutustua henkien maailmaan.

Huuhaa-akan mennyt elämä

Mitä sen jälkeen seurasi, on tarua merkillisempää. Kaija on kirjoittanut tapahtumista kirjan Varjojen taika, mutta lyhyesti siinä kävi näin:

Näkijänainen teki opintoryhmälleen hypnoosimatkan. Sen aikana Kaija lopulta oivalsi, miksi pimeys ja yksinolo olivat aina ahdistaneet häntä. Syyt eivät kummunneet lapsuuden traumoista, vaan paljon kauempaa. Edellisestä elämästä.

Kaija oli oppinut elokuvaohjaajan työssä luottamaan intuitioon. Sitä tarvittiin myös seurusteltaessa henkien kanssa.

Tarina avautui Kaijalle vähä vähältä. Hän käsitti olleensa muinoin japanilaistyttö, jota aikuinen mies oli käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Suku häpesi ja päätti tappaa hänet. Oman isän tehtäväksi tuli sulkea tytär pimeään luolaan, jossa asui nälkäinen karhu.

Kaija heittäytyi henkien maailmaan intohimoisen uteliaana ja huomasi, että näkeminen oli hänelle helppoa. Hän oli oppinut elokuvaohjaajan työssä luottamaan intuitioon, ja juuri sitä tarvittiin myös seurusteltaessa henkien kanssa. Se oli kuudes aisti.

Kaija ja Juuso Juurikkalan päätyönä on perhekoti, jonka he perustivat Mäntyharjun taloonsa viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluu nyt oman Juulia-tyttären lisäksi viisi huostaanotettua lasta, neljä poikaa ja yksi tyttö.
Kaija ja Juuso Juurikkalan päätyönä on perhekoti, jonka he perustivat Mäntyharjun taloonsa viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluu nyt oman Juulia-tyttären lisäksi viisi huostaanotettua lasta, neljä poikaa ja yksi tyttö.

Perhe suhtautui Kaijan tekemisiin suopeasti. Juuso totesi, ettei hänellä ole samanlaista maailmaa, mutta halusi ehdottomasti kuulla henkien kertomat tarinat. Hän keksi Kaijalle uuden hellittelynimenkin. Minun huuhaa-akkani.

Ehkä eniten äidin kokemukset vaikuttivat Kaijan nuorempaan poikaan Oskari Juurikkalaan. Parikymppinen, vapaata markkinataloutta julistanut ateisti alkoi pohtia Jumalan olemassaoloa. Hänen tiensä vei tiukan katoliseen Opus Dei -järjestöön, jossa hän sitoutui selibaattiin ja tulojensa antamiseen järjestölle.

"Kerran Oskari kysyi, mistä tiedän, etten ole henkineni tekemisissä paholaisen kanssa. Vastasin, että hyvä kysymys, täytyypä miettiä asiaa", Kaija kertoo.

Sitten koitti päivä, jolloin Taivashuoneeseen poikkesi Kaijan kaksi vuosikymmentä aikaisemmin kuollut isä. Hän ei ollut enää yhtään pelottava. Päinvastoin, Kaija tunnisti hänessä itsensä, luovan taiteilijasielun.

"Isä kertoi, että hän palaisi pian elävien maailmaan ja tapaisimme kenties uudelleen. Tunnistaisin hänet silmistä. Saa nähdä. Lupaus pyörii mielessä."

Takaisin elävien pariin

Syväsukellusta henkien maailmaan on nyt kestänyt viisi vuotta ja Kaija on palaamassa tämänpuoleiseen. Ei, hän ei ole menettänyt uskoaan. Häntä on vain alkanut häiritä se, mihin muut haluaisivat hänen lahjojaan käyttää.

"Voi sanoa, että minulla on uskonkriisi. Viime kesästä lähtien olen ollut hyvin vähän tekemisissä henkien kanssa."

Vaikka Kaija ei pidä perinteistä näkijän vastaanottoa, ihmiset pyytävät hengiltä apua hänen kauttaan. Kovin moni toivoo valmista ja välittömästi toteutettavaa ratkaisua elämäänsä, mutta se ei Kaijalta luonnistu.

"Elämme länsimaissa kaikki-mulle-tänne-heti-aikakautta, ja se näkyy myös henkisyyden etsimisessä. Minun tehtäväni on erilainen: olen julkisella paikalla seisova majakka. Näytän valoa, jotta ihmiset oivaltaisivat, missä he ovat, mutta en päätä heidän reitistään."

Kaijaa ovat järkyttäneet myös ihmiset, joiden mielenterveys ei ole kestänyt rajatiedon harrastamista. Yksi sellainen asteli kerran etuovesta Kaijan kotiin ja sai lapset ihmettelemään, kuka tuo on ja mitä täällä tekee.

Jos aivan rehellisiä ollaan, Kaijan tekisi jo mieli kysyä, miksi joku haluaa kääntyä ongelmissaan näkijän puoleen.

"Ainakin voisi ensin keskustella kaverinsa kanssa. On hänelläkin henki."

Nykyisin Kaija Juurikkala käyttää henkisiä lahjojaan tekemällä muotokuvia elävien ihmisten sieluista. "Niiden maalaaminen vastaa kysymykseen, mikä on elämäni tarkoitus."
Nykyisin Kaija Juurikkala käyttää henkisiä lahjojaan tekemällä muotokuvia elävien ihmisten sieluista. "Niiden maalaaminen vastaa kysymykseen, mikä on elämäni tarkoitus."

Nykyisin Kaija käyttää henkisiä lahjojaan ennen kaikkea taidemaalarina. Hän maalaa tilauksesta muotokuvia elävien ihmisten sieluista. Hän videoi tai äänittää jokaisen maalaussession, sillä työskennellessään hän kertoo samalla sielun tähänastisesta matkasta.

Usein muotokuvan saajalta pääsee itku. Niin kuin sillä kerralla, kun maalaukseen tunkeutui väkisin pieni lapsienkeli. Kaija ei tuntenut mallina istunutta naista eikä voinut tietää, että tämä oli menettänyt lapsensa.

"Näkymättömän maailman täytyy olla olemassa."

"Sielun kuvat edustavat arvomaailmaa, jonka minä nykyisin allekirjoitan. Ne eivät neuvo eivätkä käske, mutta osoittavat ihmiselle, että näkymättömän maailman täytyy olla olemassa."

Se on. Siitä Kaija on vakuuttunut. Yö ei pelota häntä enää.

Oman tien kulkija ihana Kaija

Kiitos ihanasta jutusta! Nyttemmin on käynyt vain niin surullisesti, että Kaija Juurikkala on saanut noin vuosi sitten "slaagin", kuten hänen miehensä Juuso Juurikkala sanoo. Kaija on onneksi pikkuhiljaa parempaan päin, mutta toipuminen on hidasta. Toivon kaikkea mahdollista hyvää ja rakkaudellista Kaijalle toipumiseen ja Juusolle plus lapsille voimaa ja kärsivällisyyttä jaksaa kannatella, tukea ja odottaa rakkaan toipumista. Kaijan ja Juuson vaiheita voi seurata kaijajuurikkala.net -blogissa johon Juuso päivittää vaimonsa vointia koskevaa tietoa.

  • ylös 12
  • alas 3
Brina

Olipas monipuolinen ja hyvä kirjoitus - houkutteli lukemaan koko jutun - - - ja varmaan jatkossa lisääkin. Toivon Kaijalle paljon voimia ja jaksamista taistelussa takaisin liikkuvien ja puhuvien ihmisten keskelle. Hänellä on taatusti vielä paljon annettavaa!!

  • ylös 11
  • alas 2
Sisältö jatkuu mainoksen alla