Inga-äiti otti poikansa Kallen mukaan, minne menikin. Hän oli hyvin suorasanainen ihminen, "pahapäinen", sanoivat sukulaiset. Pahapäisyyttä tarvittiin, kun Inga piti Kallen puolia syntymästä aikuiseksi asti.
Inga-äiti otti poikansa Kallen mukaan, minne menikin. Hän oli hyvin suorasanainen ihminen, "pahapäinen", sanoivat sukulaiset. Pahapäisyyttä tarvittiin, kun Inga piti Kallen puolia syntymästä aikuiseksi asti.

Tässä kuvassa on Kalle Tjäder vuonna 1948. Kallella oli Downin syndrooma, mutta Inga-äiti ei lähettänyt häntä lapsuudessa laitokseen, kuten tuohon aikaan oli tapana. Ingan kuoltua Kallesta huolehtivat muut sukulaiset, suurella rakkaudella. 

Kaarlo Bernhard Tjäder syntyi 6.9.1947 Kokkolassa perheensä ensimmäiseksi lapseksi, ja ainoaksi hän myös jäi. Nimi lyheni Kalleksi.

Inga-äiti teki työkseen permanentteja ja vaatteita kotona. Hänen puolisonsa, Kallen isä Topi, oli satamassa ahtaajien pomona.

Lapsi kehittyi selvästi hitaammin kuin ikätoverinsa, mutta Topi sanoi aina pojastaan: Minä ja Kassu teemme yhdessä ihan mitä vain.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Lastenlääkäri Arvo Ylppö kertoi vanhemmille, että Kallella on Downin syndrooma. Inga oli koko elämänsä valmis taistelemaan lapsensa vuoksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun Kalle pienenä potkittiin pois koulusta, Inga palkkasi yksityisopettajia. Kotityötkin piti oppia. Kalle keitti perunoita äidin avuksi, vaikka vesi tuppasi toisinaan unohtumaan kattilasta.

Kalle sai leikkiä ja oppia vapaasti.

Kun Kallea ei huolittu tavalliseen rippikouluun, Inga taivutteli seurakunnan järjestämään Kokkolan ensimmäisen kehitysvammaisten rippikoulun.

Kun Kalle oli parikymppinen, Inga päätti perustaa kehitysvammaisille oman keskuksen, jossa heille olisi tarjolla työtoimintaa.

Päivätoimintakeskuksen henkilökunta kierteli lähikuntia tietojen ja huhujen perusteella. Kehitysvammaisia löytyi peräkamareista ja navetoista, joissa heitä oli piiloteltu. Jotkut eivät olleet koskaan käyneet kotipihaa kauempana.

Kalle sai leikkiä ja oppia vapaasti.

Kallesta on otettu pienenä monta kuvaa. Se oli hyvin harvinaista aikana, jolloin kehitysvammaiset lapset pyrittiin ainakin pitämään poissa muiden silmistä.
Kallesta on otettu pienenä monta kuvaa. Se oli hyvin harvinaista aikana, jolloin kehitysvammaiset lapset pyrittiin ainakin pitämään poissa muiden silmistä.

Äidin pyyntö sukulaisille: Älkää jättäkö Kallea

Syksyllä 1989 Inga oli huolissaan, miten Kallen kävisi, kun äitiä ei enää olisi. Hänellä oli todettu rintasyöpä. Kallen Topi-isä oli kuollut jo 1970-luvun alkupuolella. Siitä lähtien äiti ja poika olivat eläneet kahdestaan.

Älkää jättäkö Kallea, Inga pyysi veljentyttäreltään Ullalta. Ulla lupasi pitää Kallesta huolta. Äidin kuoleman jälkeen Kallesta tuli osa Ullan, hänen tyttärensä Tiinan ja muiden sukulaisten perhettä.

Kalle oli silloin 42-vuotias. Hän muutti asumaan kehitysvammaisten ryhmäkotiin, mutta kyläili usein. Hän pääsi myös matkustamaan Lappiin, Ruotsiin, Portugaliin, Kreikkaan.

Vaikka toista rakastaisi, hän voi silti olla ärsyttävä.

”Kalle huomasi kauneutta ja kiinnostavuutta yllättävissä paikoissa”, Tiina sanoo.

Senkin Kalle palautti usein mieleen, että vaikka toista rakastaisi, hän voi silti olla ärsyttävä.

Lomalla Kallea piti odottaa hotelliaamiaiselle, koska hän halusi föönata 20 minuuttia tukkaansa, vaikka oli kalju.

Jos Kallelle motkotti hidastelusta, hän laittoi kuulokojeensa pois päältä ja sanoi, että ei kuulu mitään.

Kalle kuoli 66-vuotiaana maaliskuussa 2014. 

Muistotilaisuudessa pappi ihmetteli, että yleensä pitää houkutella ihmisiä puhumaan, mutta täällä kaikki kiirehtivät kilpaa eteen kertomaan Kallesta.

Moni puhui Kallen elämänhalusta ja -ilosta, joka tarttui.

Kalle tulee usein Tiinan (kesk.), hänen äitinsä Ullan ja tyttärensä Iiriksen mieleen. Muistellessa kaikille tulee Kallea ikävä.
Kalle tulee usein Tiinan (kesk.), hänen äitinsä Ullan ja tyttärensä Iiriksen mieleen. Muistellessa kaikille tulee Kallea ikävä.

 

Rakkaus sai kukoistamaan

Kallen syntymän aikoihin lapset, joilla oli Downin syndrooma, syntyivät aina yllätyksenä. Sikiöseulontoja ei ollut, eikä juuri tukea kehitysvammaisten lasten perheille.

”Kalle oli onnekas, kun sai olla sellainen kuin on. Häntä ei missään elämänvaiheessa hävetty tai piiloteltu”, Tiina sanoo.

Kalle ehti vaikuttaa elämänsä aikana sukunsa kuuteen sukupolveen.

”Rakkaus sai Kallen kukoistamaan. Niinhän ihmisille yleensä käy.”

Tiina on laskeskellut, että Kalle ehti olemassaolollaan vaikuttaa elämänsä aikana sukunsa kuuteen sukupolveen, isovanhemmista Tiinan lapsenlapsiin.

Tiinan äiti Ulla piti ennen eläkkeelle jäämistään perhekotia huostaanotetuille lapsille ja nuorille.

Tiina ja hänen miehensä Tapani alkoivat parivuotiaan, vaikeasti vammaisen pojan sijaisvanhemmiksi.

Tiinan tytär Iiris perusti viisi vuotta sitten järjestön, joka työllistää kehitysvammaisia. He saavat työstään saman palkan kuin kuka tahansa työntekijä, eikä järjestö tavoittele voittoa.

Kyllä kaikki ihan hyvin menee

Kallen tehtävä ei ollut opettaa läheisilleen mitään. Silti hän tuli Tiinasta opettaneeksi, että elämän voi elää rohkeasti, vaikka ei etukäteen tiedä, miten se sujuu.

”Hetkessä elämisessä Kalle oli parempi kuin minä. Hän sanoi usein, että kyllä kaikki ihan hyvin menee. Kalle rakasti juhlia eikä koskaan kieltäytynyt ottamasta vielä yhtä palaa täytekakkua.”

Lue Kallen, Tiinan ja muiden sukulaisten koko tarina Kodin Kuvalehdestä 20/2021. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdistä

Sisältö jatkuu mainoksen alla