Katja, 30, otettiin huostaan teini-iässä: ”Lastenkodissa minulle kirkastui, että minustakin voi tulla jotain”

”Kun minusta tuli äiti lähes neljä vuotta sitten, omat lapsuuden­kokemukseni nousivat pintaan. Tilasin sosiaalihuollosta itseäni koskevat paperit. En ole vieläkään kyennyt lukemaan niitä kuin sellaisilta ajanjaksoilta, joista itse muistan jotakin. Suojelen itseäni.

Ensimmäisen kerran minut sijoitettiin lastenkotiin yksivuotiaana. Sukulaiset ovat kertoneet oman versionsa tapahtumista. Juurisyy oli se, että äitini oli epävakaa ja levoton parikymppinen yksinhuoltaja ja hänellä oli mielenterveysongelmia.

Noista vuosista ei ole helppoa puhua äitini kanssa. Keskustelut muistuttavat häntä siitä, millaisia epäonnistumisia hänellä on ollut elämässään.

Tragedia mursi äidin

Kun olin kaksivuotias, äidin tilanne oli rauhoittunut ja palasin kotiin. Elämämme oli käsittääkseni ihan seesteistä seuraavat viisi vuotta. Äiti teki kaikkensa saadakseen arkemme sujumaan.

Olin seitsemänvuotias, kun äidilleni läheinen sukulainen kuoli. Se oli käännekohta elämässämme. Tragedia mursi äidin. Hän alkoi juoda – alussa viikonloppuisin mutta pikkuhiljaa lähes päivittäin. Arkeni muuttui ennustamattomaksi ja turvattomaksi. Olin usein öitä yksin kotona.

”Onneksi minulla oli aina ympärilläni ihmisiä, jotka pitivät minusta huolta.”

Jos rahanpuute oli aiemmin näkynyt niin, etten päässyt harrastamaan enkä lomareissuille, nyt se näkyi puutteena ruuasta. Osasin jo aika pienenä laskea, milloin tukirahat tulivat tilille. Silloin meille ostettiin ranskanleipää ja juustoa. Lämmitin juustoleipiä mikrossa, ja kun herkku loppui, unelmoin siitä seuraavaan tilipäivään asti.

Onneksi minulla oli aina ympärilläni ihmisiä, jotka pitivät minusta huolta. Meillä oli iso, tiivis suku, ja lisäksi minulla oli pari ystävää, joiden vanhemmat olivat tietoisia tilanteestani. Pääsin kavereille yökylään milloin vain.

Minua suojeli myös se, että olin ollut lapsesta asti hurjan kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Halusin olla kunnollinen. Äidin touhut lähinnä ärsyttivät, hävettivät ja ahdistivat.

Katja odotti jutunteon aikaan toista lastaan. Esikoisen vauva-aikaan liittyi paljon täydellisyyden tavoittelua, mutta toisen lapsen kanssa Katja uskoo olevansa rennompi.

Uudet toppahousut ja oma huone

Olin 14-vuotias, kun minut lopulta otettiin huostaan ja sijoitettiin kodin ulkopuolelle. Koen, että lastensuojelu epäonnistui kohdallani. Minut olisi pitänyt sijoittaa jo paljon aiemmin. Koti ei ole aina lapsen paras paikka.

Ensimmäisenä iltana lastenkodissa kävelin kirpeässä pakkassäässä ohjaajan kanssa koululleni, jotta reitti tulisi tutuksi. Oli luottavainen olo.

Sain pienen huoneen, jossa oli sänky, kirjoituspöytä, kirjahylly ja vaatekaappi. Minulle annettiin vaaterahaa, jolla ostin uusia vaatteita liian pieneksi jääneiden, venyneiden ja vanuneiden tilalle.

”Muistan, miten katsoimme telkkaria ja yöhoitaja hieroi vuorotellen hartioitamme.”

Lastenkodin arkeen kuului retkeilyä ja laskettelua, joten tarvitsin myös kunnon ulkoiluvaatteet. Sellaisia minulla ei ollut aiemmin ollut. Siitä ei ole montakaan vuotta, kun raaskin vihdoin luopua tuolloin hankkimistani toppahousuista. Ne olivat harmaat ja ruudulliset, tosi coolit.

Elämä lastenkodissa oli tylsää, turvallista ja tasaista. Aikuiset huolehtivat, ruoka tuli puolen tunnin tarkkuudella, ja elämässä oli säännöt.

Oli riipaisevaa lukea sosiaalihuollon papereista, että 'Katja kaipaa kovasti hipsuttelua ja rapsuttelua'. Muistan, miten katsoimme telkkaria ja yöhoitaja hieroi vuorotellen hartioitamme. Jälkeenpäin olen miettinyt, että se oli varmasti tarkoituksellista – hartiahieronta oli luonteva tapa antaa meille kaipaamaamme kosketusta.

"Muutto lastenkotiin oli traagisuudestaan huolimatta onnenpotku myös äidille. Hänellä oli sen myötä voimavaroja keskittyä saamaan oma elämänsä kuntoon", Katja pohtii.

Omasta äitiydestä oli vaikea nauttia

Lukion jälkeen lähdin lukemaan teologiaa hieman mutkien kautta. Tutustuin nykyiseen mieheeni yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Menimme naimisiin joulukuussa 2017, ja aloin pian aloin odottaa vauvaa.

Lapsemme synnyttyä minusta kuoriutui neuroottinen suorittajaäiti.

Sen sijaan, että olisin maannut tissit paljaana sohvalla ja nauttinut elämästä, hinkkasin asuntoamme puhtaaksi ja siirtelin äitiyspakkauksen laatikossa nukkuvaa vauvaa huoneesta toiseen. Luin oppaita imetyksestä ja lapsen aivojen kehityksestä. Vauva ei saanut tippaakaan korviketta, enkä jättänyt häntä koskaan yksin. Kaiken ajan, jonka vauva oli hereillä, juttelin ja lauloin hänelle.

”En usko, että olisin tässä ilman lasten­kotiaikaa.”

Suorittamisen taustalla olivat tietysti omat lapsuudenkokemukseni. Olin epävarma vanhemmuudestani ja halusin antaa lapselle niin hyvät eväät elämään kuin mahdollista.

En usko, että olisin tässä ilman lasten­kotiaikaa. Se antoi minulle mahdollisuuden rakentaa itseni näköistä elämää turvallisessa ympäristössä ja saada tukea sosiaalialan ammattilaisilta.

Lastenkodissa minulle alkoi kirkastua se, että minusta voi tulla isona jotakin. Ajattelen, että muutto pois kotoa oli kaikesta traagisuudestaan huolimatta onnenpotku myös äidille."

Millaiset Katjan ja äidin välit ovat nyt? Entä miten Katja oppi luopumaan suorittamisesta, joka vei mukanaan esikoisen vauva-aikana? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 18/22 tai tilaajana digilehdistä.