Katja Köykkä halusi jo lapsena sairaanhoitajaksi Afrikkaan. Nyt hän työskentelee levottomassa Kongossa väkivaltaa kokeneiden naisten parissa. ”En voi parantaa maailmaa, mutta voin vaikuttaa siihen, että asenteet muuttuvat.”
”Tytöt istuivat betonisessa luokkahuoneessa ringissä vauvoineen. Osa heistä oli vain 13-vuotiaita, osa juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Sade ropisi ikkunasta sisään. Ikkunat olivat auki, jotta saimme edes hiukan viilennystä. Jutustelu oli varovaista.
Nämä kaikki nuoret äidit olivat tulleet raskaaksi raiskauksen seurauksena. Ensimmäinen teiniäitien tukiryhmän tapaaminen oli alkamassa Kalemien kaupungissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa. Olin siellä viime keväänä aloittamassa paikallisen tiimin kanssa uudenlaista tukityötä seksuaalisen väkivallan uhreille.
”Nuoret äidit olisivat itsekin tarvinneet suojelua.”
Pyysimme tyttöjä piirtämään kuvan itsestään jonkin heille tärkeän asian kanssa. Tajusin, että monet näistä pakolaisleirien tytöistä eivät osanneet pitää kynää kädessään. He eivät olleet käyneet koulua tai olivat joutuneet keskeyttämään sen tultuaan raiskatuksi ja perheensä hylkäämäksi. Se on Kongossa surullisen tavallinen kohtalo tytöille.
Joissakin piirustuksissa oli oma lapsi tai toive omasta kodista. Pidättelin itkua, annoin sen tulla vasta myöhemmin. Tajusin, että nuoret äidit olisivat itsekin tarvinneet suojelua. Hehän olivat itsekin lapsia. Ajattelin omia lapsiani. Mietin, mitä minä teen täällä. Miten luulen pystyväni auttamaan?
Kun ohjaaja kysyi tauolla, lauletaanko ja tanssitaanko, ilmapiiri muuttui kuin taikaiskusta. Ei tarvittu mankkaa, kun tytöt ryhtyivät laulamaan ja tanssimaan värikkäissä asuissaan. He vapautuivat. Musiikki avasi jotakin myös minussa. Rentouduin.
Kaunis ja vehreä sekamelska
Olin iloinen mutta jännittynyt, kun minua pyydettiin vuonna 2018 työskentelemään seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten pariin Kongon demokraattiseen tasavaltaan.
Olin reissannut Afrikan maissa, mutta Kongosta tiesin lähinnä pitkäkestoisen kriisin. Maassa on aseellisia ryhmittymiä, jotka pitävät yllä sekasortoa. Työntekijöihin kohdistuvia vaaroja ovat ryöstöt ja kidnappaukset. Lisäksi Kongossa on tulvia ja aktiivinen tulivuori.
Perillä minua odotti kuitenkin kaunis ja vehreä sekamelska: värikäs, äänekäs ja minun temperamentilleni sopiva hässäkkä, kalan, mausteiden ja savun tuoksut, rumban rytmit. Ihastuin heti. Tuosta saakka olen matkustanut säännöllisesti Kongoon kolme neljä kertaa vuodessa, pisimmillään pari kuukautta kerrallaan.
”Perheen kanssa on juteltu tällaisen työn vaarat ja ilot.”
Lapsemme olivat nuoria aikuisia, kun Kongon-työni alkoi, yksi jo muuttanut pois kotoa. En ole ikävöivää tyyppiä, ja perheen kanssa on juteltu tällaisen työn vaarat ja ilot. Toki välillä mietin, miksi altistan itseni kaikelle raakuudelle ja onko työni liian vaarallista.
Kongossa asiat eivät toimi samoin kuin Suomessa, eikä apua ole aina saatavilla. Virkavaltaan ei voi aina luottaa. Työskentelen alueella, jossa hallitsee 140 aseellista järjestöä ja josta monet kansainväliset järjestöt ovat poistuneet. En saa lähteä hotellista yksin mihinkään ja siirryn auton kyydissä koulutuspaikkaan. Paikallista arkea näen vähän.
Hotellit ovat vaatimattomia. Hyvällä tuurilla generaattori antaa sähköä muutaman tunnin pimeän tulon jälkeen ja saan ladattua puhelimen, tietokoneen ja taskulampun. Kotoa kaipaan suihkua, hiljaisuutta ja kunnon unta.
Ihminen muiden rinnalla
Monet kongolaiset naiset ovat rohkeasti antaneet kasvot seksuaaliselle väkivallalle. Pahimmalta tuntuu, että raiskatulla ei ole paikkaa minne palata. Siksi naiset eivät usein puhu raiskauksesta, ja fyysisten vammojen lisäksi jää mielikin hoitamatta.
Väkivaltaa kokeneet naiset kertovat minulle, että näin kävi, mutta tämä on täällä normaalia. Sanon siihen, että ei, väkivalta ei ole normaalia, eikä se ikinä ole naisen syy.
Koulutan terveydenhoidon ammattilaisia kohtaamaan väkivallan uhreja. Myös esimerkiksi pakolaisleirien johtajat ovat tärkeässä asemassa ja vaikuttavat siihen, miten uhrit otetaan vastaan.
Olen ymmärtänyt, etten voi muuttaa ketään – ehkä ainoastaan itseäni. En voi parantaa maailmaa, mutta voin kenties vaikuttaa siihen, että rakenteet ja asenteet muuttuvat. En halua kutsua itseäni auttajaksi, vaan kutsumukseni on olla ihminen muiden rinnalla.”
Millainen oli Katjan lapsuus? Miksi hän ei saanut lapsena tanssia, ja millainen merkitys tanssilla on hänelle nyt? Miten Katja kosi puolisoaan, ja miksi tuore aviopari lähti häämatkalle hankimetsälle? Miten kaikki sujui, kun Katja muutti miehensä ja pienten lasten kanssa Jordaniaan? Jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 23/2024 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Katja Köykkä
52-vuotias kehitysyhteistyöjärjestö Fidan neuvonantaja työskentelee seksuaalisen väkivallan uhrien parissa Kongon demokraattisessa tasavallassa. Hän on juuri muuttanut Muuramesta Nepaliin puolisonsa Timo Köykän kanssa ja reissaa sieltä käsin säännölisesti Kongoon. Kotimaahan jäivät parin kolme aikuista lasta, joista nuorinkin asuu jo omillaan. Suomesta Katja kaipaa kauppojen irtokarkkilaareja.
