Mikko ja Katri Ojasella on neljä lasta. "Kun päätämme viettää aikaa ilman lapsia, menemme Nuuksion metsiin tai yöksi hotelliin."
Mikko ja Katri Ojasella on neljä lasta. "Kun päätämme viettää aikaa ilman lapsia, menemme Nuuksion metsiin tai yöksi hotelliin."

Katri ja Mikko ovat pitäneet hauskaa yhdessä 12-vuotiaista asti. Aivan kuten lapsena, he karkaavat välillä jonnekin saadakseen olla ihan vain kaksin.

Katri: Mikolla on ihanat merensiniset vilkkusilmät. Huomasin ne ensimmäisen kerran, kun olin 11-vuotias. Kävimme samassa näytelmäkerhossa Leppävedellä, mistä olemme kotoisin. Kerran kerho lähti Seinäjoelle nuorisoteatterin näytelmäkilpailuihin. Istuimme bussin keskiosassa pelaamassa pelejä, kun huomasin, että Mikko tuijotti minua. Hän vain tuijotti eikä sanonut mitään.

Mikko: Olin silloin 12-vuotias. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä - pikemminkin ystävyyttä. Sen ikäisenä ei vielä ymmärrä seurustelun päälle, mutta siitä kaikki lähti.

"Kukaan ei halua, että lapsi alkaa seurustella niin nuorena."

Katri: Näimme Mikon kanssa melkein joka päivä. Kävimme yhdessä harrastuskerhoissa ja juoksimme pitkin metsiköitä. Kotitalojemme välissä oli vain muutama sata metriä. Talojen lähellä kulki polku, jonka varrella oli monia rauhallisia juttelukoloja.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mikko: Vanhemmat eivät oikein pitäneet siitä, että olimme Katrin kanssa niin paljon yhdessä. Eihän sitä halua, että oma lapsi alkaa seurustella niin nuorena.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katri: Ei meitä silti voinut pitää erossa. Isällä ja äidillä taisi olla parempi mielikuvitus kuin meillä. Äiti yritti aina saada meitä valvovien silmien alle talkootöihin herneenistutukseen tai perunannostoon. Onneksi oli kirjastoauto. Siellä sai tavata rauhassa.

"Meni ainakin vuosi, ennen kuin Mikko otti minua kädestä kiinni."

Mikko: On vaikea sanoa, missä vaiheessa ystävyytemme syveni seurusteluksi. Se tapahtui pikkuhiljaa.

Katri: Meni ainakin vuosi, ennen kuin Mikko otti minua kädestä kiinni. Se tapahtui vähän vahingossa. Olimme tallilla, ja harjasin hoitohevostani. Mikko otti vaivihkaa kädestä kiinni hevosen kaulan alta. Sen jälkeen uskalsimme muistaakseni kävellä käsi kädessä. Teini-iän hormonimyrskyssä aloimme vähän pussaillakin. Silloin viimeistään tajusimme, että tämä on seurustelua.

Mikko: Vai olemmekohan tajunneet sitä vieläkään?

Meille ei tullut missään vaiheessa mieleenkään erota, vaikka olimme välillä etäsuhteessa. Lukion jälkeen lähdin Espooseen Otaniemeen opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Katri opiskeli Tampereella laboratoriotekniikkaa. Seurustelu jatkui luontevasti, sillä olimme olleet alusta asti tiivis kaksikko.

"Ajattelimme, että jos haluamme lapsia, niin kai jossain vaiheessa on mentävä vihille."

Katri: VR rikastui. Matkustin viikonloppuisin tapaamaan Mikkoa. Kun asema lähestyi, perhoset alkoivat lepattaa vatsassa, koska tiesin, että pian näen hänet. Perillä Mikko oli vastassa ja tuli halaamaan.

Mikko: Parikymppisenä päätimme mennä kihloihin. Ajattelimme, että jos haluamme lapsia, niin kai jossain vaiheessa on mentävä vihille. Ostimme kihlat, kun olin käymässä Katrin luona Tampereella. Olin silloin ensimmäisellä viikonloppulomallani armeijasta. Juhlimme syömällä pitsaa ja juomalla viiniä.

"Isä ei suostunut saattamaan minua alttarille."

Katri: Menimme naimisiin, kun minä olin 21-vuotias ja Mikko 22. Vieraita oli kourallinen, vain omat perheemme. Isä ei suostunut saattamaan minua alttarille. Hän sanoi, että menkäähän kahdestaan, niin te olette tähänkin asti tehneet. Häämatkalle lähdimme Mikon vanhempien kesämökille.

"Mikko on kuin kallio, joka kannattelee perhettä", Katri sanoo.
"Mikko on kuin kallio, joka kannattelee perhettä", Katri sanoo.

Katri: Ensimmäinen poikamme syntyi kuukausi sen jälkeen, kun olin valmistunut. Mikko jatkoi opiskelua. Asuimme pienessä opiskelijakämpässä Espoon Lintuvaarassa. Rakensimme elämämme aika lailla keskenämme, sillä molempien vanhemmilla oli vielä omia lapsia kotona, eivätkä he voineet tukea meitä kovin paljon. Äiti antoi joskus ruisleipää tai marjoja matkaan.

Mikko: Myöhemmin meille syntyi vielä toinen poika ja kaksi tyttöä. Kun valmistuin diplomi-insinööriksi, aloitin työn, jossa jouduin matkustamaan paljon. Reissupäiviä kertyi vuodessa yli sata.

"Poika huusi, että älä neuvo mua, ethän sä edes asu täällä."

Katri: Yhdessä tätä klaania on silti luotsattu ja kompromisseja tehty. Välillä on tietysti ollut rankkaa. Kun minäkin lähdin töihin, arjen pyörittämisestä tuli kieltämättä melkoista rumbaa. Kerran vanhimmalla pojalla ja Mikolla oli sanaharkkaa kotona. Poika huusi, että älä neuvo mua, ethän sä edes asu täällä. Se oli pysäyttävä hetki. Minusta tuntuu, että sen jälkeen Mikko vähensi matkustamista.

Viime vuonna minä puolestani tein elämänmuutoksen. Jätin vakituisen työn ja lähdin Ylöjärvelle kansanopistoon toimittajalinjalle. Toimittajan työ oli haaveeni nuorena, mutta olin kiltti tyttö ja opiskelin varman ammatin.

Mikko: Minusta on hienoa, että Katri uskalsi tehdä muutoksen. Jos jokin asia on mahdollista, se tehdään. Kaikki on järjesteltävissä, kunhan katsomme yhdessä eteenpäin.

"Minä olen jo leppynyt siinä vaiheessa, kun Mikko vasta tajuaa, mistä hermostuin."

Katri: Minulle Mikko on koko suhteemme ajan ollut kallio, joka kannattelee koko perhettä.

Mikko: No mikä lie hiekkakivi.

Katri: Tai välillä kivi kengässä! Pitkä parisuhde on aaltoliikettä: toisinaan tulee tuiskahdeltua ja välillä taas on todella tyyntä. Minä olen meistä temperamenttisempi. Mikko on vähän hitaampi jäärä. Minä olen jo leppynyt siinä vaiheessa, kun Mikko vasta tajuaa, mistä hermostuin.

Mikko: Kotitöistä meidän ei onneksi tarvitse riidellä. Ne menevät ihan luonnostaan tasan. Ajankäyttö aiheuttaa välillä polemiikkia, koska molemmilla on niin paljon menoja ja lapsia pitää kuskata paikasta toiseen. Vielä ei ole kuitenkaan tullut eteen mitään, mitä emme olisi voineet selvittää.

"Välillä havahdun siihen, että kukas tuo karvanaama vieressäni onkaan."

Katri: Puhumista on pitänyt opetella. Usein käy niin, että syvällinen keskustelu jää arjessa. Sitten kun lopulta avaa suunsa jostain asiasta, voi toisen vastaus yllättää: ai noinko se nykyään ajattelee. Välillä havahdun siihen, että kukas tuo karvanaama vieressäni onkaan. Ehkä siihen pitäisi tutustua vähän paremmin. Puhumisen opettelussa on auttanut yhteinen Nikinita-parisuhdeblogi.

Mikko: Luemme ja kommentoimme toistemme tekstejä tai kirjoitamme yhdessä. Tekstien kautta olemme käsitelleet kipeitäkin asioita.

Katri: Pitkässä suhteessa pitää paitsi keskustella, myös olla toisen lähellä. Varpaat yhdessä peiton alla tai iltauutisten katsominen kylki kyljessä on rakkautta. Jos jompikumpi kokkaa, toinen tulee auttamaan keittiöön.

"Välillä varastamme aikaa ihan vain meille kahdelle."

Mikko: Ilman pusuja ei koskaan lähdetä kotoa.

Välillä varastamme aikaa ihan vain meille kahdelle. Saatamme mennä keikalle, hotelliin yöksi tai vaikka Nuuksion metsiin. Yhdessä tekeminen on tärkeää, koska molemmat ovat niin paljon menossa.

"Olemme ylpeitä siitä, että olemme taivaltaneet yhdessä näin pitkään."

Katri: Nauramme usein arjen pienille asioille ja fingerporimaisille sutkautuksille. Minusta ihanaa, kun Mikon silmät vilkkuvat naurusta.

Mikko: Katri on taas kauneimmillaan, kun hänellä on sellainen kokovartalohymy. Ihailen Katria tietysti muutenkin: hän on älykäs ja sitkeä nainen.

Katri: Minä voin nojata Mikkoon. Olemme ylpeitä siitä, että olemme taivaltaneet yhdessä näin pitkään. Salaisuutemme on ystävyys. Mikko on paras ystäväni, rakastajani, lasteni isä ja kumppani. Kaikki.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2016.

Pienet rakkauden teot

Katri: Mikko laittaa minulle aamiaisen valmiiksi, kun käyn suihkussa ja laittaudun. Olisin muuten varmaan joka aamu puoli tuntia myöhässä. On myös ihanaa, että kun lähdemme yhdessä tallille, Mikko laittaa hevosen kuntoon minua varten.

Mikko: Katri leipoo maailman parhaita korvapuusteja ja leipää. Arvostan myös sitä, että Katrin kanssa arjen aikatauluttaminen sujuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla