Kimmo Vehviläinen pelasti Aarno-isänsä hengen: ”Kun äiti kuoli syöpään, lupasin pitää isästä huolta”

45-vuotias radiotoimittaja Kimmo Vehviläinen juontaa Radio Aallon päivittäistä aamuohjelmaa Dynastiaa yhdessä Anna Perhon kanssa. Töissä hänet tunnetaan kepposten keksijänä. Kimmo on naimisissa Johanna Ullakon kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta Kimmolla on tyttäret Wilma, 17, ja Peppi, 15.

Kimmo: Isä oli omaishoitajana yhtä jämpti kuin kaikessa muussakin

"Jo pienenä rakastin keskipisteenä olemista. Kun tuli vieraita, äiti pyysi minua esittämään taikatemppuja. Kimmo se on sitten hauska kaveri, sanottiin, ja minä röyhistin rintaa. Star Wars -leikissä olin sankari Luke Skywalker, pikkuveljeni Mikko sai tyytyä ewokin osaan.

Perheemme muutti jatkuvasti. Isäni oli ammattiupseeri, jonka ylennykset veivät meitä varuskunnasta toiseen. Haminasta Orivedelle, sieltä Turkuun, Tuusulaan, Mikkeliin, takaisin Tuusulaan ja lopulta Sodankylään, kun isästäni tuli Jääkäriprikaatin komentaja. Isänmaallisuus oli meillä itsestäänselvyys. Isä ei kuitenkaan paasannut eikä tuputtanut arvojaan.

Koulussa olin aina se uusi tulokas. Opin hetkessä, miten täällä pitää olla. Minusta tuli kameleontti. Pahin vaihe oli, kun yläasteiässä muutimme Turusta Tuusulaan. Turkulaiset ilmaukseni saivat luokkakaverit virnuilemaan. Liekö kukaan opetellut stadin slangia yhtä nopeasti kuin minä?

Kadehdin yhä ihmisiä, jotka ovat saaneet kasvaa yhdessä paikassa.

Kadehdin yhä ihmisiä, jotka ovat saaneet kasvaa yhdessä paikassa. Itse olen aina ollut juureton. Mistä olen kotoisin? En osaa sanoa. Radiossa tästä on ollut hyötyä. Puheessani ei kuulu mitään nuottia.

Äitini Aila oli kotimme sydän. Hän rakasti meidät lähes hengiltä: Onko Kimmo nälkä? Tässä sukat. Hus miehet keittiöstä! Kuorin perunat itse ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kaikki elämäni naiset ovat kironneet äidin siitä, että hän passasi poikansa piloille. Kotihommat opettelin vasta aikuisena. Kokata en osaa vieläkään.

Pahin rangaistus lapsena oli joutua isän puhutteluun.

Pahin rangaistus lapsena oli joutua isän puhutteluun. Tiukat saarnat annettiin kasvokkain keittiön pöydän ääressä. Pelkäsin niitä kuin ruttoa.
8-vuotiaana jäin kiinni siitä, että olin varastanut karkkia Kukkurasta. Muistan häpeän, kun äiti kertoi asiasta isälle ääni väristen. Isän lempeys yllätti. Hän tuli tueksi poliisikuulusteluun ja osti pian minulle uuden pyörän. Uskon, että isä näki, että olin oppinut läksyni. Varkaus jäi ainoaksi.

13-vuotiaana ihastuin hevimusiikkiin, Twisted Sisteriin, Whitesnakeen ja Scorpionsiin. Ehkä se oli kapinaa? Kasvatin tajuttoman kasariheviletin ja aloin polttaa salaa. Kerran äiti löysi niskastani varpusen kokoisen takun.

Isä ihmetteli varmasti sitä, miltä näytin. Koskaan hän ei kuitenkaan ääneen moittinut ulkonäköäni. Äiti ehkä komensi, että anna Kimmon olla.

Kun olin 14, äiti oli tavaratalossa töissä. Jos joskus tarvitset kondomeja, tule ostamaan minulta, hän kehotti.

Äidin asenne seksuaalisuuteen oli mutkaton. Kun olin 14, hän oli tavaratalossa töissä. Jos joskus tarvitset kondomeja, tule ostamaan minulta, hän kehotti. Tein polleasti niin, ja äidin pokka piti.

Soitin bändissä vakaana aikomuksenani valloittaa maailma. Se, etten ollut lainkaan lahjakas, ei minua mietityttänyt. Kitarani viritti bändikaveri, jolla oli enemmän nuottikorvaa.

Äiti sairastui parantumattomaan syöpään, kun olin 17. Hän oli silloin 45-vuotias, saman ikäinen kuin minä olen nyt.

Isä ja äiti vakuuttivat, että tästä selvitään, mutta vuosien myötä ymmärsin, ettei taistelua voi voittaa. Syövästä tuli kuin perheenjäsen. Omaishoitajana isä oli yhtä kiitettävän jämpti kuin kaikessa muussakin.

Sain sanotuksi äidille kaiken tärkeän: Rakastan sinua. Hirveä ikävä tulee, mutta selviän kyllä. Älä meistä huolehdi.

Äiti kuoli rauhallisesti kotona Loviisassa äitienpäivänä 2010. Sain sanotuksi hänelle kaiken tärkeän: Rakastan sinua. Hirveä ikävä tulee, mutta selviän kyllä. Älä meistä huolehdi.

Pidä isästäsi huoli, vastasi äiti.

Olen yrittänyt.

Kolme vuotta sitten isälle tehtiin sydämenohitusleikkaus. Sovimme, että kotiuduttuaan hän laittaa minulle tasavälein tekstiviestin: OK. Kun viestiä ei kuulunut, lähdin isän luo. Löysin hänet tokkurassa lattialta. Isä oli saanut aivoinfarktin, josta hän onneksi toipui täysin.

Ymmärrän isää vuosi vuodelta paremmin.

Suhteemme on tullut koko ajan tasavertaisemmaksi. Itsekin olen kohta jo vanha mies. Ymmärrän isää vuosi vuodelta paremmin.

Toivon, että hän osaisi ottaa jo rennommin, hankkisi vaikka veneen ja kalastelisi. Mutta ei, isä tekee yhä asioita, jotka kokee tärkeiksi. Auttaa ihmisiä, käy puhumassa veteraaneille, kirjoittelee lehtien mielipidesivuille.

Joskus hän onneksi myös hassuttelee. Seisoo keskellä risteystä ja huitoo kepillään. Isä, mitä sinä teet, kysyn silloin.

Ohjaan liikennettä, vastaa isä."

73-vuotias kenraalimajuri Aarno Vehviläinen jäi eläkkeelle Maanpuolustuskorkeakoulun rehtorin virasta 2004. Urallaan hän toimi muun muassa prikaatin komentajana ja YK-valvontajoukoissa Libanonissa. Jos Aarno ei muista, onko hänen poikansa Kimmo lomalla vai töissä, hän avaa radion varmistuakseen asiasta.

Aarno: Isänpäivän tienoilla menemme aina poikien kanssa kolmestaan syömään

"Kimmo kasvoi tupakan käryssä. Minä ja vaimoni Aila poltimme iloisesti, kuten lähes kaikki muutkin 1970-luvulla. Siihen aikaan ei ymmärretty, miten vahingollista se erityisesti lapsille on.

En ihmettele, että tupakoinnin lopettaminen on myöhemmin ollut Kimmolle vaikeaa. Maku ja haju yhdistyvät varmasti hänen mielessään siihen lämpimään yhteisöllisyyteen, joka hänen lapsuudessaan vallitsi.

En päättänyt, että teenpä tässä uraa ja tavoittelen aina vain korkeampia asemia. Ajattelin vain, että hommat pitää hoitaa hyvin. Eteneminen tuli siinä sivussa.

Ymmärsin muuttamisen olevan pojille raskasta, kun Tuusulasta lähtiessämme joukko itkusilmäisiä tyttöjä ja poikia hyvästeli 15-vuotiasta Kimmoa.

Jatkuva muuttaminen oli osa ammattiupseerin elämää. Ymmärsin sen olevan pojille raskasta viimeistään silloin, kun Tuusulasta lähtiessämme joukko itkusilmäisiä tyttöjä ja poikia hyvästeli 15-vuotiasta Kimmoa. Sitoessani Kimmon purjelautaa auton kattotelineeseen tunsin nuorten syyttävät katseet selässäni.

Sama tunne tuli aikoinaan Mikkelissä, kun komensin paraatissa sotilailta lakit päästä pakkasessa. Katsojajoukosta kuului: 'Julmuri! Julmuri! Julmuri!'
Onneksi pojilla oli paras mahdollinen äiti. Aila oli lämmin ja iloinen ihminen. Kun tapasimme marraskuisena iltana 1967 Haminassa, olin reserviupseerikoulun kouluttaja, Aila myyjä tavaratalossa.

Kun Mikko tuli maailmaan, minulla oli sotakorkeakoulussa operaatiotaidon ja taktiikan loppukoe. Se meni hyvin, poikani syntymää en nähnyt.

Naimisiin menimme 1971, ja pian syntyi Kimmo. En päässyt mukaan, koska synnytysvalmennukset olivat jääneet väliin sissikomppaniani harjoitusten ja leirien tähden. Kun Mikko tuli maailmaan, minulla oli sotakorkeakoulussa operaatiotaidon ja taktiikan loppukoe. Se meni hyvin, poikani syntymää en nähnyt.

Kimmo oli pellavapää parhaassa leikki-iässä, kun kesälomamatkalla Haminassa katsoimme sotilaiden ohimarssia. Häntä ei mokoma marssiminen kiinnostanut, suuren tykin jalustalla kiipeily sitäkin enemmän. Muisto nauratti minua, kun Kimmo myöhemmin hakeutui suorittamaan varusmiespalvelustaan panssariprikaatiin, suurten sotakoneiden pariin.

Teimme virheen siinä, ettemme opettaneet pojille Ailan äidinkieltä, ruotsia. 1970-luvulla monet viisaat olivat vakaasti sitä mieltä, että vain yksi kieli on lapselle hyvästä. Pötyä. Pienenä olisi ollut helppo opettaa lapset kaksikielisiksi.

1989 vietimme Porrassalmen taistelun muistojuhlaa Savon prikaatissa. Kolmipäiväisessä tapahtumassa mukana ollut ruotsalaisen joukko-osaston komentaja avautui saunan lauteilla minulle: 'Teinipojallani on pitkä tukka. Hän soittaa orkesterissa ja kuuntelee heviä. En osaa suhtautua siihen.'

Vastasin, että usko pois, ymmärrän sinua. Poikani Kimmo on täsmälleen samanlainen. Sitten vain kuuntelimme kiukaan kohinaa, me kaksi kapiaista, hämmentynyttä isää.

Aila sairastui vaikeaan syöpään 1980-luvun lopulla. Vakuutimme toisillemme, että tästä selvitään. Niin ei käynyt.

Tiedän, että pojat miettivät joskus, olisivatko voineet auttaa enemmän. Sitä miettii jokainen kroonisesti sairaan ihmisen läheinen.

Kun Aila oli ensimmäisen kerran todella huonona 1992, olin Suomen YK-pataljoonan komentajana Lähi-idässä. Olin valmis kotiinlähtöön, jos hoidoista ei olisi apua Ailalle. Hän kuitenkin halusi minun pysyvän asemapaikallani. Sillä kertaa hän selviytyi.

Kun jäin eläkkeelle, oli enemmän aikaa Ailan hoidolle. Tiedän, että pojat miettivät joskus, olisivatko voineet auttaa enemmän. Sitä miettii jokainen kroonisesti sairaan ihmisen läheinen. Eivät olisi. Pojat toimivat parhaalla mahdollisella tavalla.

Loppuvuosina Aila opetti minulle, vanhalle sissille, kodinhoidon salat. Hän halusi, etten jää pulaan.

Aila soitti kaikki ystävänsä läpi ja kertoi miellyttävällä puhelinäänellään, että kuolee pian sekä kiitti ystävyydestä. Minun oli pakko mennä viereiseen huoneeseen ja itkeä.

Lopulta tuli hetki, jolloin lääkärit kertoivat, ettei enää mitään ollut tehtävissä. Tästedes keskityttäisiin vain elämänlaatuun, ei enää syövän parantamiseen. Aila soitti kaikki ystävänsä läpi ja kertoi miellyttävällä puhelinäänellään, että kuolee pian sekä kiitti ystävyydestä. Minun oli pakko mennä viereiseen huoneeseen ja itkeä, niin kauhealta se tuntui.

Nyt minulla, Kimmolla ja Mikolla on jokaisella oma elämä, mutta hyvät välit. Uskon, että Aila tykkäisi tästä nykytilanteesta.

Kimmo on pelastanut henkenikin. Kolme vuotta sitten hän toimitti minut sairaalaan aivoinfarktini jälkeen. 70-vuotispäivilläni pidin puheen, jossa kiitin häntä.

Olisin toivonut, että jompikumpi pojistani olisi valinnut sotilaan tien. Hyväksyn silti sen, ettei niin käynyt. Ehkä rikkonainen lapsuus vaikutti asiaan? Olen ylpeä siitä, että pojat hoitivat varusmiespalveluksensa hienosti. Sekä Kimmo että Mikko ovat reservin luutnantteja.

Isänpäivän tienoilla minä, Kimmo ja Mikko menemme aina kolmisin ravintolaan. Syömme ja muistelemme menneitä. Ja nauramme paljon."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 05/2017.