Teologi Irja Askola, 63, vihittiin Helsingin piispaksi vuonna 2010. Hän on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on valittu piispaksi. Hän on kirjoittanut kuusi runokirjaa. Kotiin hän palaa yleensä niin myöhään, ettei ehdi kokata itselleen illallista, mutta runoja hän ehtii lukea aina.
Teologi Irja Askola, 63, vihittiin Helsingin piispaksi vuonna 2010. Hän on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on valittu piispaksi. Hän on kirjoittanut kuusi runokirjaa. Kotiin hän palaa yleensä niin myöhään, ettei ehdi kokata itselleen illallista, mutta runoja hän ehtii lukea aina.

Kun piispa Irja Askola oli kahdeksanvuotias, hän menetti isänsä. Sen jälkeen isästä ei saanut puhua. Irjasta kasvoi reipas tyttö, joka aikuisena ei enää vaikene.

"Iri on isin tyttö ja tahtoo kilikilijuomaa."

Niin Irjalla oli tapana sanoa iltaisin. Hyvänä iltana isä hymyili, kaatoi kuppiin kylmää maitoa, vatkasi sekaan kananmunan ja sekoitti lusikalla. Kilikili, sanoi lusikka, ja Irjaa nauratti.

Huonona iltana isä ei ollut kotona.

Poliisi Toivo Askola oli tullut isäksi 44-vuotiaana. Irja oli hänen esikoisensa, oma Irinsä. Irjan kanssa hän käveli käsi kädessä pitkin Lappeenrannan katuja niin varmoin ja kepein askelin, että kuka tahansa näki, että nuo kaksi kuuluvat yhteen.

Irja ei muista isää humalassa. Hän muistaa vain hädän, joka ilmestyi Kerttu-äidin silmiin, ja kireyden, joka ilmestyi äidin ääneen.

Pahuuden Irja tunnisti vain äidin levottomuudesta.

Ehkä isä joi painajaisiinsa, ehkä siihen, mitä oli nähnyt tai tehnyt rintamalla. Irja ei tiedä. Äidin hiljaisuus oli kuin muuri, kova mutta turvallinen, eikä Irja uskaltanut rikkoa sitä kysymyksillään.

Vaikka Irja ei ymmärtänyt, mikä isää vaivasi, tämän hän ymmärsi: isässä asui hyvä ja paha.

Isä oli kokonaan hyvä ja kokonaan paha, yhtä aikaa, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostikin. Hyvyys ja pahuus mahtuivat samaan ihmiseen, eikä kumpikaan ollut toista vahvempi.

Irjalle isä oli pelkästään hyvä. Pahuus oli jotain, jonka Irja tunnisti vain äidin levottomuudesta.

20. tammikuuta 1961 oli tavallinen aamu. Irja, 8, lähti kävelemään kouluun, äiti ja isä töihin.

Illalla isä ei palannut kotiin.

Mie lähen kans

Isä oli kuollut sydänkohtaukseen. Varoittamatta, oireilematta, 52-vuotiaana.

Samana päivänä Irjalle nousi korkea kuume. Seuraavat päivät hän huusi:

"Mie haluan isin luo, mie lähen kans."

Irja ei halunnut lakata elämästä, hän vain halusi kuolla isin luo.

Kymmenen päivän kuluttua, 30. tammikuuta, kuume laski. Oli Irjan nimipäivä ja postinkantaja toi ovelle kukkalähetyksen.

Paketissa oli yksi valkoinen tulppaani. Sen oli lähettänyt Irjan opettaja Maija Suninen.

Irja ei ollut koskaan ennen saanut kukkaa. Tulppaani ei ollut pelkkä tulppaani, vaan ensimmäinen asia, joka lohdutti häntä.

Isä oli kuollut, mutta Irja oli oman valkoisen tulppaanin arvoinen, ja se tarkoitti, että maailmassa oli sittenkin hiukan valoa.

Vaikeneminen oli ainut tapa, jolla äiti osasi rakastaa Irjaa.

Äiti muistutti, että koska isä oli kuollut, hänestä ei saisi puhua pahaa. Hänestä oli puhuttava pelkkää hyvää. Irja ei tiennyt, mitä pahaa isästä olisi voinut puhua, mutta hän ymmärsi, että tärkeintä oli olla kyselemättä.

Surustaan äiti ei puhunut. Irjan surusta hän ei kysynyt. Vaikeneminen oli ainut tapa, jolla äiti osasi rakastaa Irjaa.

Irja päätti olla reipas. Vastedes hän suojelisi äitiä. Enää hän ei huutaisi, ei edes kuiskaisi, että hänellä oli isää ikävä.

Sen jälkeen isän kuolemasta ei puhuttu. Isästä muistutti vain valokuva, jonka äiti oli asettanut pöydälle.

Lapsi vaistoaa valheet

Vuosia piispa Irja Askola kapinoi mielessään. Miksi aikuiset olivat vaienneet? Miksi he eivät pukeneet hänen suruaan sanoiksi? Miten ketään pientä voi jättää niin yksin?

"Tiedän, että kyse oli suojelunhalusta. Aikuiset uskoivat, että jos isän kuolemasta ei puhuttaisi, unohtaisin sen. Lapsen kannalta se oli pahin mahdollinen vaihtoehto", Irja sanoo.

"Aistin aikuisten huolen ja valheet, joilla minua yritettiin suojella. Mykkyyden kulttuurissa pelisääntöjä ei ole. Lapsi vain vaistoaa, ettei mistään pidä kysyä mitään. Minun tunteeni se lukitsi vuosiksi."

Nyt, 63-vuotiaana, Irja on ymmärtänyt, että joskus vaikeneminen on ainut vaihtoehto.

On asioita, joiden ääneen sanominen yksinkertaisesti sattuu liikaa.

"Ihmisen ei tarvitse jaksaa kertoa kaikesta."

Yksi suvun kivuliaimmista muistoista liittyy vuoden 1918 kansalaissotaan. Irjan äidin isä Kalle oli tuolloin pieni poika, perheensä esikoinen. Nuorin lapsista oli Heikki, taapero vielä.

Perhe oli punaisten puolella. Tuli päivä, jolloin valkoiset halusivat rangaista perhettä. He ampuivat pienen Heikin ja pakottivat muun perheen katsomaan.

Irja sai tapahtumat selville sukunsa vanhoista kirjeistä. Äidin kanssa niistä ei pystynyt puhumaan.

"Vaikka vastustan vaikenemista, joskus hiljaisuuden hyväksyminen on toisen kunnioittamista. Ihmisen ei tarvitse jaksaa kertoa kaikesta."

Isän vaietut velat

Isän kuoltua Irja, pikkusisko ja äiti muuttivat Lappeenrannasta Lauritsalaan. Irjan piti luopua kaikesta tutusta: vaihtaa koti kerrostaloon, kyläkoulu teräksiseen jättikouluun, naapurit vieraisiin.

Kukaan ei selittänyt miksi.

Kukaan ei kertonut, ettei äidillä ollut enää varaa asua vanhassa kodissa. Isä oli juonut säästöt ja jättänyt velkoja, jotka äidin piti maksaa.

Uusi koti oli paitsi halvempi, myös vastapäätä äidin työpaikkaa, verotoimistoa. Sen ansiosta äiti pystyi istumaan töissä iltaan asti ja piipahtamaan töiden lomassa kotona.

Huoltaan äiti ei pystynyt peittämään. Irja huolehti yhä enemmän siskostaan, lämmitti iltaisin tälle lihapiirakoita ja kantoi päättäväisesti äidinkin murheita, vaikkei edes tiennyt, mitä ne olivat.

"Kaipasin elämääni turvallista aikuista, ketä tahansa."

Kerrostalossa Irjan perhe ei erottunut muista. Monesta muustakin kodista puuttui isä, äiti tai lapsi. Sota ja sairaudet olivat rikkoneet perheitä, mutta perheitä ne olivat silti, Irjan silmissä ihan yhtä ehjiä ja hienoja kuin omakotitalojen ydinperheetkin.

Äiti oli aina töissä. Irja ihmetteli, miten hänellä voi olla niin ikävä äitiä, vaikka äiti ei ollut edes kuollut.

"Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että äiti ahersi minun ja siskoni vuoksi. Menetin isäni kuolemalle ja äitini työlle. Kaipasin elämääni turvallista aikuista, ketä tahansa", Irja sanoo.

Lauritsalan kirjastosta Irja löysi lempeän kirjastotädin, Ellin. Kun Elli pyysi Irjan tiskin taakse ja antoi painaa leimasimella palautuspäivämääriä kirjoihin, Irja oli pakahtua onnesta.

"Jos kirkon ihmiset olivat näin ihania, Jumalankin oli pakko olla."

Astrid Lindgrenit ja Anna-kirjat lohduttivat enemmän kuin yksikään aikuinen. Irja oivalsi, että vaikka kotona vaikeista tunteista ei puhuttu, kirjoista niille löytyi sanat.

Yhtenä iltapäivänä Irja päätti kävellä Lauritsalan seurakuntatalolle. Rakennus oli pieni ja puinen ja muistutti hänen vanhaa kouluaan. Sinne uskalsi astua, vaikka oli kahdeksan ja peloissaan.

Talo oli täynnä ystävällisiä aikuisia. Oli nuoria ja vanhoja aikuisia, köyhiä ja rikkaita aikuisia, naisia ja miehiä. Kaikki toivottivat Irjan tervetulleeksi.

"Päättelin, että jos kirkon ihmiset olivat näin ihania, Jumalankin oli pakko olla."

Siitä lähtien hän vietti seurakuntatalolla jokaisen iltapäivänsä.

"Yksikin turvallinen aikuinen voi pelastaa lapsen, joka on arka ja särkynyt. Minulle tärkeä oli kirjastotäti Elli", Irja Askola sanoo.
"Yksikin turvallinen aikuinen voi pelastaa lapsen, joka on arka ja särkynyt. Minulle tärkeä oli kirjastotäti Elli", Irja Askola sanoo.

12 päivää kuoleman rajalla

Vaikka äidillä oli tapana kartella kiusallisia asioita, Tyyne-äitiään hän ei kartellut.

Tyyne vietti viimeiset vuotensa Rauhan mielisairaalassa, ja Irja ja äiti kävivät häntä usein katsomassa. Äiti ei selitellyt mummon sairautta, ei kauhistellut eikä säälitellyt. Irja katseli sairaalan nurkissa itseään heijaavia mummoja ja itsekseen höpiseviä vaareja eikä nähnyt heissä mitään omituista.

Eläkkeelle jäätyään äiti vapautui, innostui seurakuntatoiminnasta ja sai uusia ystäviä. Velat oli maksettu, huoli tytärten pärjäämisestä ohi.

Irja päätti, että aika oli tullut. Hän kysyisi äidiltään kaiken. Pian, ehkä jo seuraavana päivänä, hän kysyisi.

"Tunsin konkreettisesti, kuinka rauha ja valo laskeutuivat huoneeseen."

Sitä päivää ei tullut. Tuli vuosi 1986 ja Irjan elämän surullisin joulu.

Aivoinfarkti yllätti 70-vuotiaan äidin keittiössä. Pöydälle jäi keskeneräinen piparitaikina ja puoliksi paketoituja lahjoja.

12 päivää äiti sinnitteli elämän ja kuoleman rajalla. Irja istui vieressä. Kun hän käveli iltaisin sairaalasta tyhjään lapsuudenkotiinsa, matka tuntui loputtoman pitkältä.

"Minusta tuntui, että kaupungin kaikki muut ikkunat olivat täynnä kuusenkynttilöitä ja onnellisia perheitä. Tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi."

Jos usko ei olekaan totta?

Irja näki, kun äiti veti viimeiset hengenvetonsa. Hän katsoi, kun äidin jalat alkoivat sinertää ja silitti äidin hiuksia.

Sitten hän sytytti kynttilän.

"Äidin lähtö oli niin kaunis, että kuolemanpelkoni katosi. Jos en olisi jo uskonut tuonpuoleiseen, silloin olisin alkanut uskoa. Tunsin konkreettisesti, kuinka rauha ja valo laskeutuivat huoneeseen ja tiesin, että äidin oli hyvä olla."

"Kun maa alkaisi sulaa, olisivatko madot äidin kimpussa?"

Rauha ja valo katosivat tammikuussa, kun äidin arkku laskettiin jäiseen maahan.

"Isäkin oli haudattu tammikuussa, nyt menetin äidinkin. Mieleeni tuli järkyttäviä mielikuvia. Kun maa toukokuussa alkaisi sulaa, olisivatko madot äidin kimpussa? Tulisiko äidin haudasta mutavelliä?"

Ensimmäistä kertaa Irja epäili uskoaan. Ehkä tuonpuoleinen olikin keksitty vain lohdutukseksi, omaisten ikävää helpottamaan.

Uskonkriisi kesti vuoden ja helpottui vasta, kun Irja oli käynyt kymmeniä keskusteluja ystäviensä kanssa.

Tunnekuilun yli ei löytynyt siltaa

Eniten mieltä painoi kaikki se, mikä oli jäänyt kysymättä. Vaikka Irja oli pappina ollut aina suorasanainen, äitinsä edessä hän ei ollut saanut suutaan auki.

"Mietin, että olinpa tyhmä. Nuorena en kysynyt äidiltä tärkeitä kysymyksiä, koska minua ei kiinnostanut. Vanhempana kiinnosti, mutta en vain saanut kysyttyä. Nyt oli liian myöhäistä", Irja sanoo.

Mille isä nauroi, mikä sai hänet juomaan?

"Meillä oli äidin kanssa aina hyvät välit, mutta ei syvät. Välillämme oli tunnekuilu, jota kumpikaan ei osannut ylittää. Kyllä se minua kaduttaa. Äiti oli sulkeutunut kuin simpukka, mutta simpukan sisällä on aina helmi."

Irja olisi halunnut kysyä, millainen mies isä oli ollut. Mille isä nauroi, mikä sai hänet juomaan? Kun isä kuoli, tunsiko äiti vihaa vai ikävää? Miksi äidin oli niin vaikea puhua isästä? Mitä hän pelkäsi?

Entä mitä tapahtui äidin ensimmäisessä avioliitossa, siinä lyhyessä ja sodanaikaisessa, josta ei koskaan puhuttu?

Irja Askolalla on faneja, mutta myös vastustajia. "Vihaviesteihin ei totu. Ne menevät aina ihon alle."
Irja Askolalla on faneja, mutta myös vastustajia. "Vihaviesteihin ei totu. Ne menevät aina ihon alle."

Hätähuutoja sähköpostiin

Kun Irja Askola seisoo ratikkapysäkillä, hänet tunnistetaan. Nuori tyttö kysyy, saisiko ottaa kännykällään yhteiskuvan, koska "mutsini on fanisi". Keski-ikäinen mies sanoo, ettei kuulu kirkkoon, mutta on silti ylpeä tuollaisesta piispasta.

On niitäkin, jotka vastustavat. Nettiadressissa, jossa vaaditaan Irjan erottamista virastaan, on 740 allekirjoitusta.

Joillekin liikaa on se, että Irja on nainen. Joidenkin mielestä hänen hiuksensa ovat liian kiharat ja hameensa joko epäasiallisen lyhyt tai epämuodikkaan pitkä.

Piispana Irja ei ole vaiennut. Hän on puhunut seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta ja siunannut miesparin lähetystyöhön. Hän on tehnyt selväksi, ettei armo ole korusana, vaan työväline, jolla maailmasta voi tehdä paremman.

Joka viikko Irja saa kymmeniä sähköpostiviestejä. Useimmat ovat hätähuutoja.

Hiljattain hänelle kirjoitti nuori nainen. Nainen kertoi, että aviomies oli jättänyt hänet edellisenä vuonna. Nyt hän oli saanut potkut ja joutui miettimään, käyttäisikö rahansa lapsensa aamujogurttiin vai siihen, että hankkisi itselleen verenpainelääkkeet.

"Ja tekin, piispa Askola, olette huolissanne vain homoista ja maahanmuuttajista", nainen lopetti kirjeensä.

"Meitä suomalaisia pelottaa ihan kamalasti, mutta harva sanoo ääneen, mitä pelkää."

"Sen viestin edessä minä itkin. Nainen tunsi, etten kuule hänen hätäänsä, ettei kukaan kuule. Moni suomalainen tuntee nyt niin", Irja sanoo.

"Suomessa on asetettu vastakkain kaksi köyhää ryhmää: toimeentulonsa rajoilla keikkuvat suomalaiset ja maahanmuuttajat. Molemmat hakevat turvaa. On äärimmäisen epäoikeudenmukaista, jos me hyväosaiset asetamme nämä kaksi ryhmää kilpailemaan toistensa kanssa."

Vaikka kuka tahansa voi räiskiä mielipiteitään nettiin, tässäkin ajassa on Irjan mielestä tabunsa.

"Aikamme suurin tabu on pelko. Meitä suomalaisia pelottaa ihan kamalasti, mutta harva sanoo ääneen, mitä pelkää", Irja sanoo.

"Esimerkiksi sukulaisuussuhteet ovat monimutkaistuneet, ja uusperheitä on paljon. Moni ei tiedä, mihin leiriin kuuluu ja miettii: Kelpaanko, riitänkö? Olenko kenellekään oikeasti olemassa? Mikään arjessamme ei ole enää yksinkertaista, ei edes se, syödäänkö jouluna kinkkua vai vegaaniruokaa."

Sittenkin perhe

Vuosiin Irja ei ole käyttänyt herätyskelloa. Hän havahtuu hereille kuudelta, juo tyrnimehua ja syö jogurtin, jos muistaa ja ehtii.

Helsingin keskustassa sijaitseva virka-asunto on kodikas, lämmin kuin jättikokoinen mummola. Kaappikello raksuttaa.

Kotinsa kappeliin Irja vetäytyy joka aamu. Siellä hän hiljentyy, keskittyy edessä olevaan päivään ja ihmisiin, joita tulee tapaamaan.

"Rakastan työtäni, mutta joskus tuntuu, että olen postipaketti, jota siirretään tunnin välein paikasta toiseen."

"Kunpa ehtisin kokata ystävilleni useammin."

Irja asuu yksin. Lapsettomuus ei ole ollut hänelle tietoinen valinta, niin vain kävi.

Se ei ole ollut Irjalle suru, sillä kahdeksanvuotiaasta asti hänelle on ollut selvää, että perhe ei välttämättä koostu isästä, äidistä ja lapsista. Se koostuu ihmisistä, joiden kanssa on niin turvallinen olo, että uskaltaa puhua mistä tahansa.

Irjan suurperheeseen kuuluvat läheiset ystävät, kummilapset ja sukulaiset.

"Kunpa vain ehtisin kokata ystävilleni useammin. Viimeksi ilahduin, kun parikymppiset sisarentyttäreni ilmestyivät kavereineen luokseni brunssille. Toivon, että saisin elää niin, että lähelläni olisi aina tilaa ilolle ja keskeneräisyydelle."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2016.