Teologi Irja Askola, 63, vihittiin Helsingin piispaksi vuonna 2010. Hän on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on valittu piispaksi. Hän on kirjoittanut kuusi runokirjaa. Kotiin hän palaa yleensä niin myöhään, ettei ehdi kokata itselleen illallista, mutta runoja hän ehtii lukea aina.
Teologi Irja Askola, 63, vihittiin Helsingin piispaksi vuonna 2010. Hän on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on valittu piispaksi. Hän on kirjoittanut kuusi runokirjaa. Kotiin hän palaa yleensä niin myöhään, ettei ehdi kokata itselleen illallista, mutta runoja hän ehtii lukea aina.

Kun piispa Irja Askola oli kahdeksanvuotias, hän menetti isänsä. Sen jälkeen isästä ei saanut puhua. Irjasta kasvoi reipas tyttö, joka aikuisena ei enää vaikene.

"Iri on isin tyttö ja tahtoo kilikilijuomaa."

Niin Irjalla oli tapana sanoa iltaisin. Hyvänä iltana isä hymyili, kaatoi kuppiin kylmää maitoa, vatkasi sekaan kananmunan ja sekoitti lusikalla. Kilikili, sanoi lusikka, ja Irjaa nauratti.

Huonona iltana isä ei ollut kotona.

Poliisi Toivo Askola oli tullut isäksi 44-vuotiaana. Irja oli hänen esikoisensa, oma Irinsä. Irjan kanssa hän käveli käsi kädessä pitkin Lappeenrannan katuja niin varmoin ja kepein askelin, että kuka tahansa näki, että nuo kaksi kuuluvat yhteen.

Irja ei muista isää humalassa. Hän muistaa vain hädän, joka ilmestyi Kerttu-äidin silmiin, ja kireyden, joka ilmestyi äidin ääneen.

Pahuuden Irja tunnisti vain äidin levottomuudesta.

Ehkä isä joi painajaisiinsa, ehkä siihen, mitä oli nähnyt tai tehnyt rintamalla. Irja ei tiedä. Äidin hiljaisuus oli kuin muuri, kova mutta turvallinen, eikä Irja uskaltanut rikkoa sitä kysymyksillään.

Vaikka Irja ei ymmärtänyt, mikä isää vaivasi, tämän hän ymmärsi: isässä asui hyvä ja paha.

Isä oli kokonaan hyvä ja kokonaan paha, yhtä aikaa, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostikin. Hyvyys ja pahuus mahtuivat samaan ihmiseen, eikä kumpikaan ollut toista vahvempi.

Irjalle isä oli pelkästään hyvä. Pahuus oli jotain, jonka Irja tunnisti vain äidin levottomuudesta.

20. tammikuuta 1961 oli tavallinen aamu. Irja, 8, lähti kävelemään kouluun, äiti ja isä töihin.

Illalla isä ei palannut kotiin.

Mie lähen kans

Isä oli kuollut sydänkohtaukseen. Varoittamatta, oireilematta, 52-vuotiaana.

Samana päivänä Irjalle nousi korkea kuume. Seuraavat päivät hän huusi:

"Mie haluan isin luo, mie lähen kans."

Irja ei halunnut lakata elämästä, hän vain halusi kuolla isin luo.

Kymmenen päivän kuluttua, 30. tammikuuta, kuume laski. Oli Irjan nimipäivä ja postinkantaja toi ovelle kukkalähetyksen.

Paketissa oli yksi valkoinen tulppaani. Sen oli lähettänyt Irjan opettaja Maija Suninen.

Irja ei ollut koskaan ennen saanut kukkaa. Tulppaani ei ollut pelkkä tulppaani, vaan ensimmäinen asia, joka lohdutti häntä.

Isä oli kuollut, mutta Irja oli oman valkoisen tulppaanin arvoinen, ja se tarkoitti, että maailmassa oli sittenkin hiukan valoa.

Vaikeneminen oli ainut tapa, jolla äiti osasi rakastaa Irjaa.

Äiti muistutti, että koska isä oli kuollut, hänestä ei saisi puhua pahaa. Hänestä oli puhuttava pelkkää hyvää. Irja ei tiennyt, mitä pahaa isästä olisi voinut puhua, mutta hän ymmärsi, että tärkeintä oli olla kyselemättä.

Surustaan äiti ei puhunut. Irjan surusta hän ei kysynyt. Vaikeneminen oli ainut tapa, jolla äiti osasi rakastaa Irjaa.

Irja päätti olla reipas. Vastedes hän suojelisi äitiä. Enää hän ei huutaisi, ei edes kuiskaisi, että hänellä oli isää ikävä.

Sen jälkeen isän kuolemasta ei puhuttu. Isästä muistutti vain valokuva, jonka äiti oli asettanut pöydälle.

Lapsi vaistoaa valheet

Vuosia piispa Irja Askola kapinoi mielessään. Miksi aikuiset olivat vaienneet? Miksi he eivät pukeneet hänen suruaan sanoiksi? Miten ketään pientä voi jättää niin yksin?

"Tiedän, että kyse oli suojelunhalusta. Aikuiset uskoivat, että jos isän kuolemasta ei puhuttaisi, unohtaisin sen. Lapsen kannalta se oli pahin mahdollinen vaihtoehto", Irja sanoo.

"Aistin aikuisten huolen ja valheet, joilla minua yritettiin suojella. Mykkyyden kulttuurissa pelisääntöjä ei ole. Lapsi vain vaistoaa, ettei mistään pidä kysyä mitään. Minun tunteeni se lukitsi vuosiksi."

Nyt, 63-vuotiaana, Irja on ymmärtänyt, että joskus vaikeneminen on ainut vaihtoehto.

On asioita, joiden ääneen sanominen yksinkertaisesti sattuu liikaa.

"Ihmisen ei tarvitse jaksaa kertoa kaikesta."

Yksi suvun kivuliaimmista muistoista liittyy vuoden 1918 kansalaissotaan. Irjan äidin isä Kalle oli tuolloin pieni poika, perheensä esikoinen. Nuorin lapsista oli Heikki, taapero vielä.

Perhe oli punaisten puolella. Tuli päivä, jolloin valkoiset halusivat rangaista perhettä. He ampuivat pienen Heikin ja pakottivat muun perheen katsomaan.

Irja sai tapahtumat selville sukunsa vanhoista kirjeistä. Äidin kanssa niistä ei pystynyt puhumaan.

"Vaikka vastustan vaikenemista, joskus hiljaisuuden hyväksyminen on toisen kunnioittamista. Ihmisen ei tarvitse jaksaa kertoa kaikesta."

Isän vaietut velat

Isän kuoltua Irja, pikkusisko ja äiti muuttivat Lappeenrannasta Lauritsalaan. Irjan piti luopua kaikesta tutusta: vaihtaa koti kerrostaloon, kyläkoulu teräksiseen jättikouluun, naapurit vieraisiin.

Kukaan ei selittänyt miksi.

Kukaan ei kertonut, ettei äidillä ollut enää varaa asua vanhassa kodissa. Isä oli juonut säästöt ja jättänyt velkoja, jotka äidin piti maksaa.

Uusi koti oli paitsi halvempi, myös vastapäätä äidin työpaikkaa, verotoimistoa. Sen ansiosta äiti pystyi istumaan töissä iltaan asti ja piipahtamaan töiden lomassa kotona.

Huoltaan äiti ei pystynyt peittämään. Irja huolehti yhä enemmän siskostaan, lämmitti iltaisin tälle lihapiirakoita ja kantoi päättäväisesti äidinkin murheita, vaikkei edes tiennyt, mitä ne olivat.

"Kaipasin elämääni turvallista aikuista, ketä tahansa."

Kerrostalossa Irjan perhe ei erottunut muista. Monesta muustakin kodista puuttui isä, äiti tai lapsi. Sota ja sairaudet olivat rikkoneet perheitä, mutta perheitä ne olivat silti, Irjan silmissä ihan yhtä ehjiä ja hienoja kuin omakotitalojen ydinperheetkin.

Äiti oli aina töissä. Irja ihmetteli, miten hänellä voi olla niin ikävä äitiä, vaikka äiti ei ollut edes kuollut.

"Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että äiti ahersi minun ja siskoni vuoksi. Menetin isäni kuolemalle ja äitini työlle. Kaipasin elämääni turvallista aikuista, ketä tahansa", Irja sanoo.

Lauritsalan kirjastosta Irja löysi lempeän kirjastotädin, Ellin. Kun Elli pyysi Irjan tiskin taakse ja antoi painaa leimasimella palautuspäivämääriä kirjoihin, Irja oli pakahtua onnesta.

"Jos kirkon ihmiset olivat näin ihania, Jumalankin oli pakko olla."

Astrid Lindgrenit ja Anna-kirjat lohduttivat enemmän kuin yksikään aikuinen. Irja oivalsi, että vaikka kotona vaikeista tunteista ei puhuttu, kirjoista niille löytyi sanat.

Yhtenä iltapäivänä Irja päätti kävellä Lauritsalan seurakuntatalolle. Rakennus oli pieni ja puinen ja muistutti hänen vanhaa kouluaan. Sinne uskalsi astua, vaikka oli kahdeksan ja peloissaan.

Talo oli täynnä ystävällisiä aikuisia. Oli nuoria ja vanhoja aikuisia, köyhiä ja rikkaita aikuisia, naisia ja miehiä. Kaikki toivottivat Irjan tervetulleeksi.

"Päättelin, että jos kirkon ihmiset olivat näin ihania, Jumalankin oli pakko olla."

Siitä lähtien hän vietti seurakuntatalolla jokaisen iltapäivänsä.

"Yksikin turvallinen aikuinen voi pelastaa lapsen, joka on arka ja särkynyt. Minulle tärkeä oli kirjastotäti Elli", Irja Askola sanoo.
"Yksikin turvallinen aikuinen voi pelastaa lapsen, joka on arka ja särkynyt. Minulle tärkeä oli kirjastotäti Elli", Irja Askola sanoo.

12 päivää kuoleman rajalla

Vaikka äidillä oli tapana kartella kiusallisia asioita, Tyyne-äitiään hän ei kartellut.

Tyyne vietti viimeiset vuotensa Rauhan mielisairaalassa, ja Irja ja äiti kävivät häntä usein katsomassa. Äiti ei selitellyt mummon sairautta, ei kauhistellut eikä säälitellyt. Irja katseli sairaalan nurkissa itseään heijaavia mummoja ja itsekseen höpiseviä vaareja eikä nähnyt heissä mitään omituista.

Eläkkeelle jäätyään äiti vapautui, innostui seurakuntatoiminnasta ja sai uusia ystäviä. Velat oli maksettu, huoli tytärten pärjäämisestä ohi.

Irja päätti, että aika oli tullut. Hän kysyisi äidiltään kaiken. Pian, ehkä jo seuraavana päivänä, hän kysyisi.

"Tunsin konkreettisesti, kuinka rauha ja valo laskeutuivat huoneeseen."

Sitä päivää ei tullut. Tuli vuosi 1986 ja Irjan elämän surullisin joulu.

Aivoinfarkti yllätti 70-vuotiaan äidin keittiössä. Pöydälle jäi keskeneräinen piparitaikina ja puoliksi paketoituja lahjoja.

12 päivää äiti sinnitteli elämän ja kuoleman rajalla. Irja istui vieressä. Kun hän käveli iltaisin sairaalasta tyhjään lapsuudenkotiinsa, matka tuntui loputtoman pitkältä.

"Minusta tuntui, että kaupungin kaikki muut ikkunat olivat täynnä kuusenkynttilöitä ja onnellisia perheitä. Tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi."

Jos usko ei olekaan totta?

Irja näki, kun äiti veti viimeiset hengenvetonsa. Hän katsoi, kun äidin jalat alkoivat sinertää ja silitti äidin hiuksia.

Sitten hän sytytti kynttilän.

"Äidin lähtö oli niin kaunis, että kuolemanpelkoni katosi. Jos en olisi jo uskonut tuonpuoleiseen, silloin olisin alkanut uskoa. Tunsin konkreettisesti, kuinka rauha ja valo laskeutuivat huoneeseen ja tiesin, että äidin oli hyvä olla."

"Kun maa alkaisi sulaa, olisivatko madot äidin kimpussa?"

Rauha ja valo katosivat tammikuussa, kun äidin arkku laskettiin jäiseen maahan.

"Isäkin oli haudattu tammikuussa, nyt menetin äidinkin. Mieleeni tuli järkyttäviä mielikuvia. Kun maa toukokuussa alkaisi sulaa, olisivatko madot äidin kimpussa? Tulisiko äidin haudasta mutavelliä?"

Ensimmäistä kertaa Irja epäili uskoaan. Ehkä tuonpuoleinen olikin keksitty vain lohdutukseksi, omaisten ikävää helpottamaan.

Uskonkriisi kesti vuoden ja helpottui vasta, kun Irja oli käynyt kymmeniä keskusteluja ystäviensä kanssa.

Tunnekuilun yli ei löytynyt siltaa

Eniten mieltä painoi kaikki se, mikä oli jäänyt kysymättä. Vaikka Irja oli pappina ollut aina suorasanainen, äitinsä edessä hän ei ollut saanut suutaan auki.

"Mietin, että olinpa tyhmä. Nuorena en kysynyt äidiltä tärkeitä kysymyksiä, koska minua ei kiinnostanut. Vanhempana kiinnosti, mutta en vain saanut kysyttyä. Nyt oli liian myöhäistä", Irja sanoo.

Mille isä nauroi, mikä sai hänet juomaan?

"Meillä oli äidin kanssa aina hyvät välit, mutta ei syvät. Välillämme oli tunnekuilu, jota kumpikaan ei osannut ylittää. Kyllä se minua kaduttaa. Äiti oli sulkeutunut kuin simpukka, mutta simpukan sisällä on aina helmi."

Irja olisi halunnut kysyä, millainen mies isä oli ollut. Mille isä nauroi, mikä sai hänet juomaan? Kun isä kuoli, tunsiko äiti vihaa vai ikävää? Miksi äidin oli niin vaikea puhua isästä? Mitä hän pelkäsi?

Entä mitä tapahtui äidin ensimmäisessä avioliitossa, siinä lyhyessä ja sodanaikaisessa, josta ei koskaan puhuttu?

Irja Askolalla on faneja, mutta myös vastustajia. "Vihaviesteihin ei totu. Ne menevät aina ihon alle."
Irja Askolalla on faneja, mutta myös vastustajia. "Vihaviesteihin ei totu. Ne menevät aina ihon alle."

Hätähuutoja sähköpostiin

Kun Irja Askola seisoo ratikkapysäkillä, hänet tunnistetaan. Nuori tyttö kysyy, saisiko ottaa kännykällään yhteiskuvan, koska "mutsini on fanisi". Keski-ikäinen mies sanoo, ettei kuulu kirkkoon, mutta on silti ylpeä tuollaisesta piispasta.

On niitäkin, jotka vastustavat. Nettiadressissa, jossa vaaditaan Irjan erottamista virastaan, on 740 allekirjoitusta.

Joillekin liikaa on se, että Irja on nainen. Joidenkin mielestä hänen hiuksensa ovat liian kiharat ja hameensa joko epäasiallisen lyhyt tai epämuodikkaan pitkä.

Piispana Irja ei ole vaiennut. Hän on puhunut seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta ja siunannut miesparin lähetystyöhön. Hän on tehnyt selväksi, ettei armo ole korusana, vaan työväline, jolla maailmasta voi tehdä paremman.

Joka viikko Irja saa kymmeniä sähköpostiviestejä. Useimmat ovat hätähuutoja.

Hiljattain hänelle kirjoitti nuori nainen. Nainen kertoi, että aviomies oli jättänyt hänet edellisenä vuonna. Nyt hän oli saanut potkut ja joutui miettimään, käyttäisikö rahansa lapsensa aamujogurttiin vai siihen, että hankkisi itselleen verenpainelääkkeet.

"Ja tekin, piispa Askola, olette huolissanne vain homoista ja maahanmuuttajista", nainen lopetti kirjeensä.

"Meitä suomalaisia pelottaa ihan kamalasti, mutta harva sanoo ääneen, mitä pelkää."

"Sen viestin edessä minä itkin. Nainen tunsi, etten kuule hänen hätäänsä, ettei kukaan kuule. Moni suomalainen tuntee nyt niin", Irja sanoo.

"Suomessa on asetettu vastakkain kaksi köyhää ryhmää: toimeentulonsa rajoilla keikkuvat suomalaiset ja maahanmuuttajat. Molemmat hakevat turvaa. On äärimmäisen epäoikeudenmukaista, jos me hyväosaiset asetamme nämä kaksi ryhmää kilpailemaan toistensa kanssa."

Vaikka kuka tahansa voi räiskiä mielipiteitään nettiin, tässäkin ajassa on Irjan mielestä tabunsa.

"Aikamme suurin tabu on pelko. Meitä suomalaisia pelottaa ihan kamalasti, mutta harva sanoo ääneen, mitä pelkää", Irja sanoo.

"Esimerkiksi sukulaisuussuhteet ovat monimutkaistuneet, ja uusperheitä on paljon. Moni ei tiedä, mihin leiriin kuuluu ja miettii: Kelpaanko, riitänkö? Olenko kenellekään oikeasti olemassa? Mikään arjessamme ei ole enää yksinkertaista, ei edes se, syödäänkö jouluna kinkkua vai vegaaniruokaa."

Sittenkin perhe

Vuosiin Irja ei ole käyttänyt herätyskelloa. Hän havahtuu hereille kuudelta, juo tyrnimehua ja syö jogurtin, jos muistaa ja ehtii.

Helsingin keskustassa sijaitseva virka-asunto on kodikas, lämmin kuin jättikokoinen mummola. Kaappikello raksuttaa.

Kotinsa kappeliin Irja vetäytyy joka aamu. Siellä hän hiljentyy, keskittyy edessä olevaan päivään ja ihmisiin, joita tulee tapaamaan.

"Rakastan työtäni, mutta joskus tuntuu, että olen postipaketti, jota siirretään tunnin välein paikasta toiseen."

"Kunpa ehtisin kokata ystävilleni useammin."

Irja asuu yksin. Lapsettomuus ei ole ollut hänelle tietoinen valinta, niin vain kävi.

Se ei ole ollut Irjalle suru, sillä kahdeksanvuotiaasta asti hänelle on ollut selvää, että perhe ei välttämättä koostu isästä, äidistä ja lapsista. Se koostuu ihmisistä, joiden kanssa on niin turvallinen olo, että uskaltaa puhua mistä tahansa.

Irjan suurperheeseen kuuluvat läheiset ystävät, kummilapset ja sukulaiset.

"Kunpa vain ehtisin kokata ystävilleni useammin. Viimeksi ilahduin, kun parikymppiset sisarentyttäreni ilmestyivät kavereineen luokseni brunssille. Toivon, että saisin elää niin, että lähelläni olisi aina tilaa ilolle ja keskeneräisyydelle."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2016.

Liisa Taipalus on korviaan myöten rakastunut tyttärenpoikaansa Suloon, ja tyttären puoliso Petra Hatakka on hänelle kuin oma tyttö. Kaikissa sateenkaariperheissä ei käy yhtä onnellisesti, kertoo tutkimus.

Se oli jokin kesäilta vuosi sitten. Tytär soitti Liisa Taipalukselle ja sanoi, että he olisivat tulossa Petran kanssa käymään. Nyt, vielä tänä iltana.

Totta kai, tervetuloa, Liisa sanoi, vaikka salaa harmitteli myöhäistä ajankohtaa. Eiväthän he ehdi olla yhtään kylässä, jos meinaavat aamulla töihinkin herätä.

”En sanonut miehelle mitään, mutta arvasin, että nyt on varmaan uutisia”, Liisa, 68, kertoo ja hymyilee leveästi.

Niin oli. Tyttärellä ja Petralla oli tuomisinaan ultraäänikuva. Sää oli harmaa, niin kuin melkein joka päivä sinä kesänä, mutta juuri sillä hetkellä se ei harmittanut yhtään. Liisa näki ensimmäistä kertaa vilahduksen tulevasta tyttärenpojastaan.

”Niin, Sulo, pappa teidät haki, kun sinun mamma ei aja autoa.”

Seuraava ikimuistoinen ilta osuikin sitten tammikuuhun. Senkin illan sää on jäänyt mieleen. Pakkasta oli reilut viisi astetta, satoi vähän lunta, ja taas tytär soitti. Petran lapsivedet olivat menneet.

”Kauheaa, kun minua alkoi jännittää! Seuraavaksi tuli viesti, että nyt he lähtevät sairaalaan, ja sitten ykskaks Sulo oli syntynyt. Mieheni haki heidät sitten autolla kotiin, koska tyttärellä ei ole ajokorttia”, Liisa kertoo ja kumartuu Sulon puoleen.

Poika kellottaa äitinsä Petra Hatakan, 32, sylissä ja kuuntelee tarkasti mummin tarinointia. Suu venyy leveään hymyyn, kun mummi kutittaa hänen paljaita varpaitaan.

”Niin, Sulo, pappa teidät haki, kun sinun mamma ei aja autoa.”

Mummin käsi, Sulon varpaat.
Mummin käsi, Sulon varpaat.

Kun Liisa puhuu Sulolle, hänen äänensä pehmenee ja nousee vähintään puoli sävelaskelta. Se on mummipuhetta.

Liisa on Sulon mummi, Liisan tytär on mamma. Petra on äiti, Petran äiti mumma. Kaikkia niitä nimiä Sulo oppii aikanaan käyttämään kuin vettä vain.

Liisa on siitä aivan varma.

Neljäsosa suhtautuu kielteisesti

Suurimmalla osalla sateenkaariperheistä on hyvät ja toimivat välit puolisoiden vanhempiin. Niin kertoo Väestöliiton ja Sateenkaariperheet ry:n maaliskuussa julkaistu tutkimus.

Isovanhemmat rakastuvat lapsensa lapsiin, auttavat ja tukevat yhtä lailla, olipa lapsen puoliso samaa tai eri sukupuolta.

Koko totuus ei ole yhtä auvoinen. Saman tutkimuksen mukaan neljäsosa isovanhemmista suhtautuu lapsensa sateenkaariperheeseen kielteisesti tai erittäin kielteisesti. Osalla välit ovat kokonaan poikki.

”Valitettavasti tuokaan tulos ei yllättänyt. Minun luokseni hakeutuu nimenomaan ihmisiä, joilla on vaikeuksia perhesuhteissaan”, kertoo pari- ja perhepsykoterapeutti Terhi Väisänen.

Väleihin tulee monesti solmua jo siinä vaiheessa, kun lapsi tai nuori vasta pohtii seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään.

Terhi työskentelee sateenkaari-ihmisiä ja heidän läheisiään palvelevassa Perhesuhdekeskuksessa. Hän tietää, että perheen väleihin tulee monesti solmua jo siinä vaiheessa, kun lapsi tai nuori vasta pohtii seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään.

”Jos hänelle siinä kohdassa jää tunne, etteivät vanhemmat kuule tai hyväksy häntä, haava voi säilyä pitkään.”

Miniä kylään ensi kertaa

Terve, minä olen Lissu. Minä olen Petra.

Jotenkin niin se meni, miniän ja anopin ensimmäinen tapaaminen. Petra ja Liisan tytär olivat siihen mennessä seurustelleet kaksi kuukautta.

”Tyttö mahtoi varoittaa sinua etukäteen, että älä sitten pelästy, se meidän äiti on vähän omituinen”, Liisa arvelee.

Petraa naurattaa.

”Ei hän varmaan ihan noita sanoja käyttänyt”, hän sanoo.

”Sanoin, että sinä olet minulle ihan sama tyttö, olet meidän lapsi. Ei tämä meidän suhtautumiseen vaikuta.”

”Tiesimme miehen kanssa, että tyttöystävä sieltä tulee. Tyttärellä ei ollut koskaan ollut poikaystäviä”, Liisa kertoo.

Hirveän vaikea murrosikä tytöllä oli, sen Liisa muistaa. Ja sen illan, kun tytär lopulta kertoi hänelle pitävänsä tytöistä.

”Hän itki, ja sitten me puhuimme. Sanoin, että sinä olet minulle ihan sama tyttö, olet meidän lapsi. Ei tämä meidän suhtautumiseen vaikuta”, Liisa kertoo.

”Sen verran kysyin, että kerronko minä iskälle. Hän sanoi kertovansa itse. En tiedä, mitä ja missä vaiheessa he puhuivat, mutta heilläkin on mennyt tosi hyvin.”

Uusi tilanne hämmentää vanhempia

Aina kaapista tuleminen ei mene hyvin. Sateenkaarilapsi tai -nuori voi miettiä oikeaa hetkeä kauan, pelätä ja epäröidä. Kun hän sitten rohkaistuu kertomaan isosta asiastaan, vanhemmat ärtyvät tai mykistyvät.

”Läheskään aina ei ole kysymys siitä, etteivätkö vanhemmat hyväksyisi homoseksuaalisuutta tai sukupuolen moninaisuutta”, Terhi Väisänen muistuttaa.

”Hyvin usein kyse on puhtaasti hämmennyksestä. Tilanne tulikin omalle kohdalle. Se onkin oma lapsi.”

Terhin mukaan on aivan ok ja luonnollista, että ihminen hämmentyy uuden tilanteen äärellä. Kysymys on vain siitä, mitä hän tekee hämmennyksensä kanssa.

Yksi päättää puhua heti paikalla kaiken selväksi. Toinen ei ole puhujatyyppiä, ei löydä sanoja. Kolmas haluaa miettiä rauhassa. Miettii vuodenkin, ennen kuin kertoo, mitä mieltä on asiasta.

”Todellisuudessa vanhempi saattaakin olla pääasiassa huolissaan.”

Koko ajan lapsi tulkitsee vanhemman reaktioita. Tuomitseeko tämä? Onko hän vihainen? Häpeääkö hän lastaan muiden silmissä?

”Todellisuudessa vanhempi saattaakin olla pääasiassa huolissaan. Hän miettii, aletaanko rakasta lastani nyt kiusata ja kohteleeko elämä häntä kaltoin.”

Aika monelle vanhemmalle herää myös kipeä kysymys, jota he eivät oikein tohdi ääneen sanoa. Jos lapseni rakastaa samaa sukupuolta olevaa ihmistä, voiko minusta koskaan tulla isovanhempaa?

Lapsen saaminen ei ole itsestään selvää

Liisalle isovanhemmuus ei ollut mielessä päällimmäisenä, kun tytär toi kotiin tyttöystävän. Hän oli siinä vaiheessa jo neljän lapsenlapsen mummi.

Liisa oli kokenut myös työssään monta kertaa, ettei lapsen saaminen ole itsestään selvää kenellekään. Hän on perushoitaja ja työskenteli 39 vuotta naistentautien polilla. Siellä tehtiin hedelmöityshoitojakin, eivätkä kaikki yritykset päättyneet onnellisesti.

Vuonna 2007 säädettiin hedelmöityshoitolaki, joka mahdollisti hoitojen jatkumisen naispareille. Käytännössä se tarkoittaa kalliita hoitoja yksityisillä klinikoilla. Julkiset hedelmöityshoitoklinikat eivät vieläkään palvele naispareja, vaikka yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta totesi käytännön syrjiväksi jo vuoden 2016 lopussa.

”Onhan Jani Toivosellakin lapsi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi”

Petra arvelee, että isompi huoli isovanhemmaksi pääsemisestä on kuitenkin miesparien vanhemmilla. Miespareille lapsen saaminen on mutkikkaampaa kuin naisille.

”Mutta onhan kansanedustaja Jani Toivosellakin lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi”, Liisa sanoo.

"En puhu Sulosta kavereilleni mitenkään eri tavalla kuin muista lapsenlapsistani", Liisa Taipalus kertoo.
"En puhu Sulosta kavereilleni mitenkään eri tavalla kuin muista lapsenlapsistani", Liisa Taipalus kertoo.

Ensi vuoden huhtikuun alusta tulee voimaan myös äitiyslaki. Sen ansiosta naisparin toinen vanhempi voi tunnustaa lapsen omakseen jo odotusaikana neuvolassa, jos lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Siihen asti jatkuu nykyinen käytäntö: naisparin lapsi voi saada kaksi vanhempaa vain perheen sisäisellä adoptiolla.

”On se kummallista tämä meidän byrokratia. Tyttärenkin piti adoptoida Sulo.”

”On se kummallista tämä meidän byrokratia. Tyttärenkin piti adoptoida Sulo. Siitä on pari viikkoa, kun häneltä tuli tekstiviesti, että viimein se tapahtui: nyt tuli käräjäoikeudesta paperi, että hän on virallisesti Sulon vanhempi”, Liisa kertoo.

Samalla Sulo sai myös mammansa – ja samalla mummin ja papan – sukunimen: hän on Sulo Olavi Taipalus. Mamman tai Liisa-mummin geenejä hänessä ei ole. Joillekin sateenkaariperheiden isovanhemmista se on kipeä asia. Voiko lapsenlasta oikeasti rakastaa, jos hän on aivan toista sukua?

”Kyllä varmasti osasin rakastua Suloon! Rakastuin jo silloin, kun hän oli Petran vatsassa”, Liisa vakuuttaa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa, Liisa muistuttaa. Ei heissäkään ole samaa geeniperimää, ja niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Miten puhun lapseni asioista?

Miten sitten kertoisi työkavereille ja sukulaisille, että oman sateenkaarilapsen perheeseen on nyt tulossa vauva?

Vaikkapa samalla tavalla kuin silloin, jos oman heterolapsen perheeseen tulee lisäystä, Terhi Väisänen suosittelee. Toki asiaa kannattaa kysyä myös lasta odottavalta perheeltä, varmuuden vuoksi.

”Sama asiahan se on, oli kyse millaisesta perheestä tahansa. Kenen hyvänsä on hyvä miettiä itse ja sopia lapsen kanssa, miten tämän asioista saa puhua työpaikan kahvihuoneessa”, Terhi huomauttaa.

Liisa Taipalus puhuu Sulosta siinä missä muistakin lapsenlapsista.

”Mummit saavat hössöttää.”

”Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää, ja minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa”, Liisa kertoo.

”Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.”

Petraa ei haittaa, vaikka Liisa vähän julistaisikin. Kun välit ovat kunnossa, molemmat tietävät, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

”Ihan normaaliahan se on, että lapsia syntyy ja isovanhemmat ovat niistä innoissaan. Samanlainen perhe me olemme kuin ketkä tahansa muutkin”, Petra sanoo.

”Mummit saavat hössöttää.”

”Olen tässä, pysyn rinnallanne”

Entä jos välit eivät ole kunnossa? Jos sanat ja niiden tulkinnat ovat jo ehtineet haavoittaa, ja vanhemmat ja sateenkaarilapsi ovat etääntyneet toisistaan?

Toivoa on aina, Terhi Väisänen lohduttaa. 

Ensimmäiseksi osapuolten pitää tunnustaa tilanne ja se, että sen korjaamiseksi saatetaan tarvita ulkopuolista apua.

”Korjaaminen lähtee alkuun, kun vanhemmat ja lapset uskaltavat taas ryhtyä puhumaan toisilleen. Sanottua ja tehtyä ei saa pyyhittyä pois, mutta haavan voi kuroa umpeen ja arven kanssa voi elää”, Terhi sanoo.

Jonkun on siis tehtävä aloite, että puhuminen käynnistyisi. Terhin mielestä olisi ihanaa, jos sen tekisivät vanhemmat. Käytännössä aloite jää usein lapselle.

Puhuminen puhdistaa, anteeksi pyytäminen vielä enemmän. Sen kertominen, että en minä lakannut sinua rakastamasta, vaan olin hämmentynyt ja osaamaton.

Samat lauseet toimivat kaikenlaisissa perheissä.

”Olen tässä. Se on se viesti, joka vanhempien pitäisi jollain keinolla saada välitettyä lapsilleen”, Terhi sanoo.

Ja: Pysyn teidän rinnallanne. Iloitsen perheestänne. Toivon, että kerrot, miten voin olla teille tukena ja miten voin puhua perheestänne muille.

Se riittää.

”Eikä tässä ole kyse vain sateenkaari-ihmisistä”, Terhi muistuttaa.

Samat lauseet toimivat kaikenlaisissa perheissä.

Tietoa ja tukea läheisille

  • Sateenkaari-ihmisten läheisille tarjoavat tukea ja keskusteluapua muun muassa Perhesuhdekeskuksen puhelinpalvelu (050 444 4446, ma 15-17 ja pe 8-10), Transtukipiste (0503716899, ke 14–16) ja kirkon perheasiainneuvottelukeskukset.
  • Perhesuhdekeskus järjestää myös eri puolella Suomea Läheisinfoja, jotka antavat sateenkaari-ihmisten läheisille faktatietoa sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta. Infoissa kerrotaan myös siitä, mitä ihmisessä tapahtuu, kun uusi ja vieras asia saa hänet hämmentymään.
  • Tiedot Läheisinfojen paikkakunnista ja aikatauluista löytyvät osoitteesta www.perhesuhdekeskus.fi/tapahtumat
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Susanna ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Jossakin kohtaa jutussa Susannan tilalla on eri nimi. Olisikohan sekin tarkoitus olla Susanna. Ihmettelin tätä lukiessani juttua, mutta ymmärsin kun huomasin, että nimi on muutettu. Jospa toimitus huomaisi muuttaa, mikäli oikea nimi on kertaalleen jäänyt tekstiin. En tiedä onko tämä oikea paikka kommentoida tuosta...
Lue kommentti
Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Hankala tilanne kun elämä on päässyt menemään tuohon, että toinen on kotona ja toinen tekee uraa. Taloudellinen tasapaino menee helposti vinoon. Kannattaa naiset pitää huoli omasta taloudesta ja omasta itsenäisyydestä myös parisuhteen aikana. Oma elämä ei saa olla kokonaan toisesta riippumaton. Mutta vaikeastakin tilanteesta voi ponnistaa.
Lue kommentti