Heidi Köngäs julkaisi ensimmäisen kirjansa 45-vuotiaana. Hän on kirjoittanut kehuttuja romaaneja isoäidistään ja äidistään.
Heidi Köngäs julkaisi ensimmäisen kirjansa 45-vuotiaana. Hän on kirjoittanut kehuttuja romaaneja isoäidistään ja äidistään.

”Kaikkien kannattaisi ottaa selvää ainakin oman perheen historiasta. Oman historian tunteminen antaa perspektiiviä. Ei tarvitse olla niin huolissaan kaikesta, kun tietää, että ihmiset ovat selvinneet aiemminkin”, kirjailija Heidi Köngäs sanoo.

”Jauhot ovat lopussa, kaikki lopussa, siemenperunat oli pakko syödä. Kyllä se niin oli. Ei tämmöistä voi olla, tässä on kaikki nyt semmoista, ettei näin voi olla. Lapsilla jatkuva nälkä, kun suolakalatkin loppuivat.”

Näin ajattelee kirjailija-ohjaaja Heidi Köngäksen isoäiti Sandra elämästään kertovassa romaanissa. Teksti on Köngäksen kuvitelmaa, mutta tilanne todellinen.

Sandra joutui selviämään yksin viiden lapsen kanssa torpassaan keskellä talven 1918 taisteluja. Huhtikuun lopussa ruoka oli loppu, punaisten riveihin pakotettu mies vankileirillä eikä sodan hävinneellä puolella olleen vaimoa haluttu auttaa lähitaloistakaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Köngäs kuvasi Sandran ajatuksessa epätoivon, jota äiti tuossa tilanteessa tunsi. Pelko ruoan loppumisesta, nurkan takana odottavasta katastrofista, leimasi Sandran mielenmaisemaa tuosta keväästä eteenpäin, loppuun asti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Ajattelen, että emme voi ymmärtää nykyhetkeä, jos emme tunne mennyttä. Se on meissä aina. Se on meidän ja vanhempiemme kokemuksessa. Se on tavassa, jolla meitä on lapsena katsottu ja jolla itse katsomme lapsiamme. Se on iso elämäämme ja yhteiskuntaamme vaikuttava asia”, Köngäs sanoo.

Siksi menneisyydestä on tärkeätä kertoa.

Suvun vaietut asiat

Köngäksen kirjoissa tapahtumat sijoittuvat usein menneeseen aikana, mutta silti ne eivät ole hänen mukaansa ensisijaisesti kirjoja historiasta.

”Kaunokirjallisuuden logiikka on toisenlainen. Ne impulssit tulevat sisältäni ja alitajunnastani. Isoäidistäni kertova Sandra ja tänä syksyllä julkaistu Mirjami kertovat naisista sotien aikana. Vaikka Sandra ja äitini Mirjami ovat todellisia ihmisiä ja tiedän missä he milloinkin asuivat, heidän elämänsä yksityiskohdista tai tuntemuksista en tiedä paljoakaan. Olen eläytynyt ja kuvitellut ne proosan keinoin”, Köngäs sanoo. 

Tehdessään selvitystyötä kirjoja varten, Köngäs löysi asioita, joista suvussa oli vaiettu. Asiakirjoista selvisi muun muassa, että Sandra oli joutunut isänsä kuoltua huutolaiseksi vain yhdeksänvuotiaana. Isoäiti ei ollut koskaan puhunut asiasta.

”Minua kiinnostavat ne kirkkaat hetket, joissa ihminen paljastuu.”

Kirjoittaessaan Köngäs on eläytynyt vahvasti sukunsa naisten elämiin. Naiset ovat ikään kuin puhuneet hänelle alitajunnan kautta.

”Minun piti alun perin kirjoittaa Mirjamissa Sandran kolmen tyttären Soilin, Mirjamin ja Annikin äänillä. Olin jo kirjoittanut tarinan alun, jossa Mirjami kävelee lumihangessa töihin vuonna 1939. Mutta yhtenä päivänä, kun olin kävelyllä Helsingissä, alitajunnastani alkoikin tulla päähäni ehjiä Sandran lauseita. Hyppäsin ratikkaan ja kirjoitin kaiken muistiin”, Köngäs kertoo.

Hän päätti muuttaa romaanin alun kokonaan. Mirjami alkaa lauseella: ”Sinä päivänä minä menin kahtia”. Se kertoo Sandran tuntemuksista, kun hän ja miehensä Janne joutuivat pakkohuutokauppaamaan torppansa ja tavaransa vuonna 1928.

”Minua kiinnostavat ne kirkkaat hetket, joissa ihminen paljastuu. Sandra oli kokenut jo niin paljon traagisia tapahtumia elämänsä aikana. Hänet oli jo kerran painettu neulan silmän läpi, eikä niin pitänyt enää käydä. Mutta niin vain taas kävi, että he menettivät kotinsa.”

”Alitajuntani pukkasi minua suuntaan, johon en tiennyt olevani menossa.”

Huutolaislapsuuden ja sisällissodan kauhut kokeneen isoäidin elämä oli jälleen ajautunut umpikujaan. Vielä sata vuotta sitten maaseudun köyhien elämä oli alituista tasapainoilua toimeentulon ja katastrofin rajamailla.

”Tajusin, että Sandran ääni on otettava mukaan Mirjamiin. Se taustoitti ja toi kirjaan mukaan voimakkaan tunnelatauksen. Olin tyytyväinen, että alitajuntani pukkasi minua suuntaan, johon en tiennyt olevani menossa.”

Valoa historian hiljaisiin kohtiin

Köngäksen mielestä on häkellyttävää, miten vähän naisten tekemän työn merkityksestä sotien aikana on puhuttu.

”Mirjamin suuhun olen kirjoittanut paljon naisista, jotka tekivät sodan aikana ihan uskomattoman paljon näkymätöntä työtä, jota ei ole kovin paljon arvostettu.”

Köngäs kertoo haluavansa kirjailijana tuoda valoa historian hiljaisiin kohtiin. Sinne, missä on hämärää ja katvetta, josta ei ole voinut puhua.

”Kaikkien kannattaisi ottaa selvää ainakin oman perheen historiasta, vaikka historia yleisemmin ei kiinnostaisi. Oman historian tunteminen antaa perspektiiviä. Ei tarvitse olla niin huolissaan kaikesta, kun tietää, että ihmiset ovat selvinneet aiemminkin monenlaisista tilanteista ja paljon vaikeammistakin ajoista.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla