Kuvat
Juha Salminen
”Olen yksinhuoltajaäidin, vahvan isoäidin ja lähes pelottavan terävän tädin kasvattama isätön poika. Ehkä  siksi olen tullut aina toimeen paremmin naisten kuin miesten kanssa”, Juha sanoo.  Lenkkikaverina  on Hilma.
”Olen yksinhuoltajaäidin, vahvan isoäidin ja lähes pelottavan terävän tädin kasvattama isätön poika. Ehkä siksi olen tullut aina toimeen paremmin naisten kuin miesten kanssa”, Juha sanoo. Lenkkikaverina on Hilma.

Juha Vuorinen oppi lapsena, että vaikeista asioista vaietaan. Itse hän on päättänyt puhua häpeilemättä kaikesta: vuosistaan naistenmiehenä ja alkoholistina sekä hyvästä elämästä nyt, perheen ja henkimaailman suojissa.

Tänään on yksivuotiaan Hilman onnenpäivä. Kirjailija Juha Vuorinen, 54, on ottanut Hilman mukaansa työhuoneelleen Töölöön, ja pian he pääsevät poseeraamaan yhdessä lehteen.

Kun valokuvaaja saapuu, Hilma ei peittele intoaan. Jo eteisessä se nuoleskelee kuvaajaa.

Sen jälkeen Hilma alkaa tuijottaa Juha Vuorista palvoen. Todennäköisesti se tietää, että sellainen näyttää lehtikuvissa hyvältä, sillä se ei ole mikä tahansa kultainennoutaja vaan vanha sielu, jolla on kuu leijonassa ja siksi luontainen hinku valokeilaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Hilmalla on sama astrologinen syntymäkartta kuin runoilija Pentti Saarikoskella. Molemmat ovat hyvin vanhoja sieluja ja suuria persoonia”, Juha sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Joka aamu menen tämän Pentti Saarikosken kanssa pitkälle aamulenkille. Satoi tai paistoi, kävelen tunnin tai kaksi. Tulen aina ihan eri ihmisenä takaisin. Koiran ulkoiluttaminen on niin terapeuttista ja Hilma kuin taivaasta pudonnut enkeli. Mutta myös yllättävän paljon kuin Pentti Saarikoski. Uskon oikeasti niin.”

Tervetuloa Juha Vuorisen maailmaan. Tämä on siitä erikoinen ja ihastuttava paikka, että täällä ei ole tapana häpeillä mitään. Ääneen voi puhua kaikesta. Myös asioista, joista muut saattavat olla eri mieltä, kuten astrologiasta.

Juha on tutkinut astrologiaa siitä asti, kun 24-vuotiaana radiotoimittajana teki pomonsa pyynnöstä astrologiasta radio-ohjelmasarjan.

Hän uskoo myös yliluonnollisiin ilmiöihin, edellisiin elämiin, jälleensyntymäänkin.

Ja huonoon huumoriin. Etenkin siihen.

Kun Juha vuonna 1998 kirjoitti esikoisromaaniaan, hän käänsi siinä roisiksi huumoriksi elämänsä surullisimman asian eli alkoholismin. Äiti luki tekstin ja kysyi: ”Et kai aio kirjoittaa tällaista paskaa?”

Aion, Juha vastasi. Kun painotalokin luonnehti kirjaa ”niin paskaksi että kieltäydymme painamasta sitä”, Juha sisuuntui ja alkoi tehdä kirjaansa omakustanteena keravalaisessa kopioliikkeessä. Juoppohullun päiväkirjasta tuli menestys, ja Juhasta yksi Suomen myydyimpiä kirjailijoita.

Nyt Juha kirjoittaa työhuoneessaan 38:tta kirjaansa. Hän miettii yhä, onko kirjan nimi jopa hänelle liian härski, mutta kustantamon väki on kuulemma painanut sen jo innoissaan katalogiin. Nimi on Puerto Anus.

”Minulta puuttuu kai jokin häpeäfiltteri, joka useimmilla ihmisillä on. Myös neljälle lapselleni olen halunnut olla täysin avoin. Olen puhunut heidän kanssaan vaikeimmista ja häpeällisimmästäkin asioista, dokaamisvuosistanikin”, Juha sanoo.

”Omaa lapsuuttani leimasi puhumattomuus ja salailu. Perheemme oli kuin lauma eri lailla sekaisin olevia sieluja. En ymmärtänyt pienenä, mitä ympärilläni tapahtui, ja kun yritin kysyä, äiti ei suostunut vastaamaan. Ei koskaan, ei edes kuolinvuoteellaan.”

Mutta yhden vihjeen äiti silloin vuoteestaan Juhalle sanoi: ”Juha, kannattaa katsoa kirjojen välit. Sitten ymmärrät.”

”Kun kirjoitan ja kierrokseni nousevat liikaa, Hilma vaistoaa sen. Eiköhän painuta pappa ulos, se patistaa silloin”, Juha sanoo.

Isän viimeinen päivä

Tämän verran Juha viisivuotiaana elämästään ymmärsi:

Isä oli sairas. Elinaikaa olisi kaksi tai kolme kuukautta.

Isällä oli vatsasyöpä. Juha näki, kun isä oksensi verta.

Kipuihinsa isä söi paljon vahvoja lääkkeitä. Niiden kanssa hän joi paljon viinaa, ja kun hän teki niin, hän muuttui eri isäksi, huusi ja raivosi.

”Silloin pelkäsin. Isä oli niin sekaisin, ja väkivallan uhka oli konkreettinen. En ajattele silti vieläkään, että siinä vasta kamala raivohullu. Ajattelen, että isä oli fiksu 41-vuotias mies, joka sai käteensä tuollaiset kortit.”

Yhtenä aamuna isä lähti Kivelän sairaalaan tutkimuksiin. Kotiin palatessaan hän liukastui rapussa. Naapuri tuli soittamaan ovikelloa, viisivuotias Juha avasi oven.

”Näin ovenraosta, että isä makasi verilammikossa. Muistan naapurin ivallisen äänensävyn. Hän luuli, että isä oli kaatunut kännissä. Itse olin kauhuissani, sillä tajusin, että isä tekee siinä kuolemaa. Se hetki jätti minuun pysyvän jäljen.”

Sen jälkeen isä eli vuorokauden.

Kysymykset ilman vastausta

Tärkeät kysymykset, joihin Juha olisi halunnut saada äidiltään vastauksen olivat nämä:

Milloin isä alkoi juoda?

Oliko isä alkoholisti jo ennen syöpään sairastumistaan?

Jos isä oli nuorena raitis, millainen mies hän selvin päin oli? Kekseliäs? Hauska? Pikkutarkka? Millainen?

Juha yritti kysyä monta kertaa. Äiti vastasi aina: ”Minähän en vanhoja rupea penkomaan.”

Eikä äiti ruvennut. Äiti ei halunnut puhua isän alkoholismista eikä syövästä lainkaan.

”Isän ymmärtäminen olisi ehkä auttanut minua ymmärtämään omia holtittomuuksiani. Koska tuo sama saatanan karmahan jatkui myös omassa elämässäni.”

Jo 23-vuotiaana Juha tajusi ensimmäisen kerran, että alkoholi ei sovi hänelle. Juomista oli mahdoton kontrolloida, se vei Juhaa eikä Juha sitä. Siitä huolimatta ja juuri siksi hän jatkoi juomista vielä 17 vuotta.

Juha, katso kirjojen välit

Kun Juoppohullun päiväkirjaa oli myyty 100 000 kappaletta, Juha kertoi äidille, että se paska, jota kielsit minua kirjoittamasta, on ostettu nyt 100 000 kertaa.

”No mutta mitä siitäkin olisi tullut, jos olisin sinua kehunut?” äiti kysyi. Siihen Juha sanoi, että niinpä, äiti rakas. Mitähän siitä tosiaan olisi tullut? Mietitäänpäs sitä yhdessä hetki.

”Olisiko kehumisesta saattanut seurata esimerkiksi hyvä itsetunto? Tai jotain vielä huolestuttavampaa? En päästänyt äitiä helpolla, patistin hänet ajattelemaan. Tunsin olevani hänelle usein kuin isä.”

Äitikin sairastui syöpään. Hän ehti sairastaa sitä vuosia, kunnes vuonna 2011 siirtyi saattohoitoon.

Koska äiti ei pitänyt vaikeiden puhumisesta, hän ei halunnut puhua siitäkään, että kuolee.

”Jouduin sanomaan, että ei ruveta nyt leikkimään tällaista teatteria. Sinä kuolet ja minä kuolen ja lapseni kuolevat, tässä on tällainen hassu kiertokulku. Kroppasi on nyt ajettu loppuun, meidän täytyy pian luopua siitä, mutta sielusi ei ole katoamassa mihinkään.”

Viimeisinä hetkinään äiti muistutti, että Juha, kannattaa tosiaan katsoa ne kirjojen välit. Hän oli maininnut asiasta vuosien mittaan ennenkin, mutta ei ollut selittänyt, mitä tarkoitti.

Kun äiti oli kuollut, Juha alkoi tutkia äidin hyllyä. Siellä oli kirjoja ja niiden välissä kirjeitä. Kirjeet olivat 1960-luvulta. Ne olivat Juhan äidin ja isän kirjoittamia kirjeitä toisilleen.

Juha selaili niitä. Hän huomasi, että äiti oli lähettänyt kirjeitä isälle Kakolan vankilaan.

Kirjeet hän kokosi laatikkoon, siellä ne ovat yhä. Lukematta.

Miksi Juha ei ole vieläkään lukenut vanhempiensa kirjeitä? Mikä sai hänet aikoinaan raitistumaan? Miksi vaimo ei suostunut jättämään häntä, vaikka hän pyysi? Lue Juha Vuorisen  koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 21/2021 tai digilehdistä.

”En ole koskaan maistellut elämää vaan ahminut sitä. Minulla on elämänahmimishäiriö. Nykyään se näkyy siinä, että elän ja nautin työstressistä.”

 

 

Juha Vuorinen

54-vuotias kirjailija ja radiotoimittaja asuu Tuusulassa.

Perheeseen kuuluvat Tuija-vaimo sekä neljä lasta, joista nuorin on 15-vuotias ja vanhin 31. Juha tunnetaan muun muassa Juoppohullun päiväkirjat -kirjasarjastaan.

Parhaiten Juha rentoutuu kävelemällä pitkin metsiä kultaisennoutajansa Hilman kanssa, jota hän kutsuu myös Hilmukaksi, Hilmeroksi, Himmeliksi, Hiltsukaksi, Hilmaattooriksi sekä Himputinmoiseksi Hilmaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla