Kaari Utrio asuu nyt yksin kodissaan Somerniemellä. Hänen puolisonsa Kai Linnilä kuoli elokuussa 2017.
Kaari Utrio asuu nyt yksin kodissaan Somerniemellä. Hänen puolisonsa Kai Linnilä kuoli elokuussa 2017.

Maalla yksin asuvaa Kaari Utriota surettaa katsella, miten maaseudulta viedään pois palvelut yksi toisensa jälkeen. ”Kun tänne jätettäisiin edes jonkinlaiset mahdollisuudet pärjätä”, kirjailija sanoo.

Kun kirjailijat Kaari Utrio ja Kai Linnilä muuttivat 1970-luvulla Helsingistä maalle, Somerniemi oli eloisa kirkonkylä. Naapurit tulivat tutuiksi, naapuriapu oli itsestään selvää ja tärkeimmät palvelut sai omalta kylältä.

Kun Kaarin ja Kain poika Lasse Linnilä tuli kouluikään, kylän seitsemän koululaista kulkivat laumana pitkin metsiä ja kodista kotiin. Kaikki aikuiset huolehtivat heistä.

”Yksikin Mikko huijasi minua vuosikaudet solmimaan kengännauhansa, ennen kuin hänen veljensä paljasti, että kyllä Mikko ne osaa itsekin solmia”, Kaari kertoo.

Perinteisesti joulukuusi syttyi aina palamaan kyläkoulun joulujuhlassa.

Lapset kävivät Keltiäisten 100-vuotiasta kyläkoulua, jossa oli 16 oppilasta. Koulun kevätretkille osallistuivat myös vanhemmat ja isovanhemmat. Perinteisesti joulukuusi syttyi aina palamaan koulun joulujuhlassa, koska siinä ei missään tapauksessa käytetty sähkökynttilöitä.

”Yhtä perinteisesti kuusen vieressä istui kaksi keltiäisläistä isäntää, jotka tukahduttivat palon alut saman tien. Se oli kuin romaanista!”

Sitten se loppui.

Ensin lähti koulu, sitten hävisivät kaupat

Kyläkoulu lakkautettiin 1991. Kaupat hävisivät hiljaa kitumalla seuraavien runsaan kymmenen vuoden aikana, yksi toisensa jälkeen.

”Se oli vääjäämätön kuolinkamppailu, murheellista seurattavaa”, Kaari kertoo.

Nykyisellä Somerniemellä ei ole yhtään kauppaa, ei poliisia, ei Kelaa, ei edes pankki- tai bensa-automaattia. Kaikki palvelut ovat Somerolla, jonne on Somerniemen kaukaisimmista kolkista 30 kilometriä.

Lähin pikavuoropysäkki on 17 kilometrin päässä.

Julkinen liikennekin on lähes kadonnut.

”40 vuotta sitten matkustin kylältä kahdesti viikossa bussilla Helsinkiin kokouksiin ja tapaamisiin. Jos minulla nyt on päiväkeikka Helsingissä, jonkun on vietävä minut lähimmälle pikavuoropysäkille 17 kilometrin päähän.”

Juuri nyt somerniemeläisiä kauhistuttaa uusi taksilaki, joka lopettaa taksien päivystyksen. Mitä sitten tehdään, jos joku autoton, yksin asuva kyläläinen – sellainen kuin Kaari – sohaisee illalla leipäveitsellä sormeensa ja hänen pitäisi käydä terveyskeskuksessa hakemassa siihen pari tikkiä?

”Alat soitella läpi seutukunnan takseja, jos jollakin niistä sattuisi olemaan puhelin yöllä päällä. Jos ei ole, on kutsuttava ambulanssi, pelkän haavan takia.”

Maaseutu kouluttaa ihmiset kaupunkiin

Maaseudun kurjistuminen alkoi Kaarin mukaan näkyä selvästi 1990-luvulla.

”Verothan meiltä eivät laske."

”Verothan meiltä eivät laske. Palvelut vain katoavat jonnekin”, Kaari huomauttaa.

Hän laskeskelee, että Suomen suurkaupungeissa asuu noin kaksi miljoonaa ihmistä. Se tarkoittaa, että jossakin muualla asuu kolme ja puoli miljoonaa.

”Se on melkein kaksi kolmasosaa Suomen väestöstä! Lainsäätäjät toimivat kuin meitä ei olisi olemassakaan, ja kuitenkin maaseutu tuottaa ja kouluttaa ihmiset, jotka tulevat Helsinkiin tekemään niiden firmojen duuneja.”

”Kun jätettäisiin edes mahdollisuus pärjätä”

Historian tuntijana Kaari ymmärtää kyllä, että ihmiset hakeutuvat keskustoihin: kaupungistuminen on tuhat vuotta vanha ilmiö.

Sitä hän ei ymmärrä, miksi maalle jääneiden eläminen pitää tehdä tahallaan lähes mahdottomaksi.

”Nykyisin maaseudulla asuminen vaatii tahtotilan ja suurta kekseliäisyyttä. Lisäksi pitää olla sen verran finanssia, että pystyy maksamaan sen taksin ja hakeutumaan keskustoihin hankkimaan palveluja”, Kaari sanoo.

”Aika suuri osa kaupunkiin muuttavista ei lähde täältä mielellään.”

Hän ei mielestään vaadi mahdottomia. Kun ihminen asuu maaseudulla, hän ei odota, että nurkan taakse pystytettäisiin ooppera tai kauppakeskus.

”Mutta kun tänne jätettäisiin edes jonkinlaiset mahdollisuudet pärjätä. Kuitenkin aika suuri osa kaupunkiin muuttavista ei lähde täältä mielellään. On hirveän paljon ihmisiä, jotka haluavat asua niin, että ympärillä on tilaa ja luontoa.”

Lue Kaari Utrion henkilöhaastattelu Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä.

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...