Riikka Takala oli nuori kirjailijalupaus, joka saavutti kaiken, mistä haaveili. Sitten hän ryhtyi puhelinmyyjäksi.

"Takalan Riikka Unicefista tässä terve. Kiinnostaisiko Nepalin lasten auttaminen?”

Ei vai. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.

Puhelinmyyjänä Riikka Takala ei ollut lahjakkuus. Hänestä puuttui luontainen lupsakkuus, hän puhui helsinkiläisittäin eikä hallinnut murteita, joilla päästiin ihmisten sydämiin. Vaikka hän myi pelkkiä hyvyyksiä, kuten rokotuksia maailman köyhimmille lapsille, häntä ujostutti soittaa tuntemattomille. Ujostus muutti hänen äänensä sellaiseksi, ­että sen päälle oli helppo lyödä luuri.

Feissarina eli kansalaisjärjestön katutyöntekijänä Riikka oli reipas. Hän seisoi Helsingin rautatieaseman edessä ­keräyslipas kädessään, yritti saada katsekontaktia ohikulkijoihin, pysäyttää ja houkutella kuukausilahjoittajaksi.

Kadulla ujostelu ei vaivannut, sillä tässä työssä ei ollut kyse Riikasta lainkaan. Kyse oli muista. Ihmisistä, jotka kuolivat nälkään tai tauteihin. Riikka oli yhdentekevä, hänen sieluntiloillaan ja kaunokirjallisilla läpimurroillaan ei ollut väliä, riitti että hän ilmestyi ja veti neonvärisen liivin ylleen. Se sai jokaisen räntäsateessa seisotun minuutin tuntumaan puhtaalta ja arvokkaalta, mielekkäämmältä kuin mikään.

Oli niitäkin, jotka katsoivat häntä säälien, kuin kerjäläistä. Kuten se rouva, joka marssi luo ja huokaisi: ”Kyllä sunkin olis kannattanu hankkia joku koulutus. Ei tarttis seistä kadulla.”

Silloin Riikka kertoi, että oli valmistunut Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi. Että kirjoitti vähän näytelmiä, oli pikkuisen kirjailija, toisinaan telemarkkinoija ja välillä ihan vaan työtön. Mutta juuri nyt hän seisoi tässä, henkiä pelastelemassa, ja seisoikin oikein mielellään.

Nainen tuijotti, yritti pysyä kärryillä.

Itsekseen Riikka mietti, miten tässä näin oli käynyt: että hänellä oli viisi titteliä, mutta yksikään niistä ei kertonut, kuka hän oli. Viisi, ja silti tuntui, että ne eivät riittäneet.

Teatterikoulun lellikit

Mitä sä nykyään teet?

Miten yksinkertainen kysymys.

Miten Riikka inhosikaan sitä.

Vielä 20-vuotiaana hän olisi vastannut empimättä: Opiskelen kirjoittamista, aloitin juuri dramaturgiopinnot Teatteri­korkeakoulussa.

Todennäköisesti hän olisi jättänyt mainitsematta, että dramaturgilinjalle oli ­valittu vain neljä opiskelijaa, ja että hän pääsi sisään ensimmäisellä yrityksellä. Niin vaikeaa hänen on hehkuttaa itseään.

Mutta kyllä onnistumisilla hänelle ­väliä oli. Riikka oli kirjoittanut pikku­tytöstä asti, koulussa hän oli pärjännyt aina. Hän oli tottunut olemaan hyvä. Helposti ja hikoilematta.     

”Kuvittelin, että on jotenkin hienoa, jos onnistuu yrittämättä”, Riikka sanoo.

”Nykyään arvostan yrittämistä ja epäonnistumista. Sitä, että joku hakkaa päätään itselleen tärkeän asian vuoksi vuosi­tolkulla ja sitten joko onnistuu tai ei onnistu.”

Teatterikoulu oli vasta tokenemassa Jouko Turkan myllerrysvuosista. Kaikki kirjoituskoneet oli heitetty ikkunasta ulos. Kun Riikka meni pyytämään opintokirjaansa merkintöjä, kansliasta naurettiin: ei kukaan täällä tuollaista täytä.

Kirjoittamista Riikka rakasti. Välillä hän ahdistui, kuten muutkin taideopiskelijat, mutta ahdistuneenakin hän tiesi, miksi isona halusi: kirjailijaksi.

Neljä dramaturgiopiskelijaa saivat tuntea itsensä erityisiksi. Maan parhaat opettajat keskittyivät heihin, uppoutuivat heidän kirjoituksiinsa, hioivat heidän lahjojaan.

Kun koulu lennätti oppilaat Tanskaan katsomaan tanskalaista teatteria, se tuntui Riikasta ihan tavalliselta.

”Totuin siihen, että lennähdän ulkomaille katsomaan näytelmän. Kuvittelin, että sellaista elämäni tulisi olemaan aina. Meitä lellittiin liikaa. Koulu opetti kaiken, paitsi realiteetit. Pudotus oikeaan elämään oli kova.”

Apinat häkissä

Mitä sä nykyään teet?

Vielä 27-vuotiaanakaan Riikka ei hätkähtänyt kysymystä. Hänen tulevaisuutensa oli entistä lupaavampi ja vastauksensa vielä selkeä ja mutkaton: hän oli juuri valmistunut teatteritaiteen maisteriksi ja julkaissut esikoiskirjansa, novellikokoelman Koira nimeltä Onni ja muita onnettomuuksia.

Kriitikot ylistivät kirjaa. Kun Helsingin Sanomat valitsi sen vuoden esikoiskirja -ehdokkaaksi, pyöritys koveni.

Juuri tästä Riikka oli haaveillut. Kirjasta, ja siitä, että joku muukin lukisi ­hänen kirjansa.

Yhtäkkiä hän oli virallinen lupaus. Tähdenalku, jonka ajatuksia painettiin lehtien kulttuurisivuille.

Riikka tunsi itsensä apinaksi. Tuntui kuin lehdet olisivat heittäneet häkkiin yhden banaanin, josta kaikki huomionnälkäiset esikoiskirjailija-apinat taistelivat.

”Muutos oli minulle liian raju. En ollut varautunut siihen, kuinka rankasti esikoiskirjailijoilta nostetaan ja kilpailutetaan”, Riikka sanoo.

”Oloni oli turvaton. Olisin kaivannut vierelleni tasaisen turvallista henkilöä. Sellaista, joka sanoo, että keskity rauhassa, kuoki kasvimaata ja tee toista kirjaa.”

Kilpailemista Riikka oli kammonnut lapsesta asti. Hän ei halunnut jyrätä muita, ei ohittaa edes maaliviivalla.

Helsingin Käpylässä Riikka oli saanut kasvaa kisaamatta. Äiti työskenteli murre­tutkijana, isä tutkijana oikeus­ministeriössä. Riikka leikki illat korttelin lasten kanssa, luki ja kävi tanhukerhossa, koska kaveri vei.

”Olin kiltti tyttö ja sain kiltteydes­täni kehuja. Söin lautasen aina tyhjäksi. Siitä seurasi vain se, että tulin pulskaksi. Vasta aikuisena opin, että kilttinä jään jalkoihin.”

Kiltteyteensä Riikka törmäsi, kun ­piti alkaa kirjoittaa apurahahakemuksia. Hän ei tuntenut itseään kirjailijaksi. ­Ensimmäisen kirjan menestys saattoi ­olla sattumaa. Oikeasti hän saattoi olla keskinkertaisuus, joka oli vahingossa onnistunut. Kun hakemuksissa piti ­kehua itseään, Riikka jätti rivit tyhjiksi.

”Mietin joka kilpailutilanteessa, tarvitsisiko joku muu tätä rahaa enemmän kuin minä. Ansaitsenko tämän, onko pyyntöni kohtuuton?”

Sillä tyylillä apurahoja on sadellut nihkeästi.

Ote irtoaa

Esikoiskirja toi pariksi vuodeksi työ­suman: opettamista, kritiikkien kirjoittamista, kolumneja.

Riikka oli kolmikymppinen ja sai ­tehdä juuri sitä, mistä oli haaveillut. Elämä
oli noudattanut käsikirjoitusta, jonka mukaan kunnon ihminen löytää lah­jansa, ahkeroi, tulee joksikin ja löytää paikkansa, jonka maailmankaikkeus on hänelle tarkoittanut.

Hän oli viimein valmis.

Silloin iski tyhjyys.

Riikka yritti kirjoittaa toista kir­jaansa, mutta tunsi itsensä typeräksi. Mitä järkeä oli kirjoittaa? Keksiä päästään lauseita, velloa mielikuvituksessaan.

Riikasta alkoi tuntua, että jokainen onnistuminen oli kutistanut hänen maailmaansa. Tässä hän tasapainotteli, lupaavan kirjailijan polulla, mutta jos tästä horjahti hiukankin, putosi tyhjään. Ei ­ollut enää kukaan.

Valtasi Riikan toinenkin tunne.

”Mietin koko ajan, miksi istun tässä kirjoittamassa enkä tekemässä päivä­kotisijaisuuksia. Mikään muu kuin lasten parissa työskentely ei tuntunut mielekkäältä.”

Riikka hakeutui töihin päiväkotiin, mutta levottomuus ei hellittänyt.
Hän olisi halunnut äidiksi.

Äitiä hänestä ei ole tullut. Se on suru, josta on vaikea puhua vieläkin.

”Lapsettomuus on ollut elämäni hankalin asia. Pitkään aikaan mikään muu ei tuntunut tärkeältä. Se on suurin syy siihen, että lopetin vuosiksi kirjoitta­misen.”

Mitä sä nykyään teet?

Riikka jätti kirjoittamisen ja kirjoittaminen hänet. Työtarjouksia tuli yhä harvemmin, eikä kirja edennyt. Päiviin oli keksittävä uusi sisältö.

Riikka suostui puhelinmyyjäksi, ­koska sai auttaa sairaita lapsia. Ja feissariksi, koska tajusi sen olevan hiljaista hengenpelastamista.

Kun hän seisoi keräämässä kolikoita niille, joilla oli vielä vähemmän kuin ­hänellä, hänet täytti varmuus: tästä on hyötyä.

”Tunne siitä, että maailmaa voi oikeasti parantaa, on koukuttava. Kun on seisonut aamupäivän feissarina, tietää tehneensä päivän mittaan edes ­yhden asian, jolla on merkitystä. Samaa tunnetta en saanut kirjoittamisesta.”

Vapaaehtoistyöntekijänä Riikka oli mukana talkoissa, joilla rakennettiin lasten turvakoti Pietariin. Järjestöjen keski­pisteenä oli vähäosaisten hätä, ei yksi kirjailija Käpylästä. Kun keskittyi muiden ongelmiin, omat unohtuivat.

Joidenkin silmissä Riikka muuttui luovuttajaksi. Vanhemmat ja lapsuuden­ystävät pysyivät rinnalla, uskoivat ajelehtijaan.

Oli niitäkin päiviä, jolloin Riikka ­tunsi syrjäytyneensä. Silloin hän pelkäsi joutuvansa juhliin, joissa joku kysyisi: Mitä sä nykyään teet?

Enpä ihmeempiä, hän vastaisi. Olen kirjailija, puhelinmyyjä, dramaturgi, feissari, työtön, kirjallisuuskriitikko, ­vapaaehtoistyöntekijä ja opettaja. Vähän kaikkea enkä paljon mitään.

”Se oli kuin roolipeli. Olin ollut niin monissa eri pätkätöissä, että saatoin ­sanoa ammatikseni mitä tahansa.”

Pelin jännittävin osuus oli reaktio.

Se vaihteli sen mukaan, minkä tittelin ­Riikka listaltaan valitsi.
Jos hän esitteli itsensä kirjailijaksi, kuulija hymyili. Jos työttömäksi, keskustelu tyrehtyi.  

”Puhelinmyyjänä kukaan ei halunnut kuunnella rokotuspuheitani. Kun puhun rokotuksista kirjailijana, mielipiteeni painetaan lehteen.”

Ajelehtimismielihyvää

Teatterireissut Tanskaan. Miten vitsikkäiltä ne kuulostivatkaan, kun niitä muisteli jonottaessaan työvoimatoimistoon.

2000-luvun aikana Riikka istui toimistossa monta kertaa. Oli kausia, jolloin hän oli kokonaan työtön.

Joka kerta jännitti. Kaikki riippuisi virkailijasta. Joku ei edes kuunnellut. Sitten oli enkeleitä, kuten virkailija, ­joka sanoi: Pidä kiinni siitä, mitä osaat. Tavoittele vielä koulutustasi vastaavaa työtä. Älä suostu mihin vain.

Niistä lauseista Riikka on kiitollinen vieläkin.

”Työttömän osa on järjetön. Työtön kirjailija ei saa esimerkiksi kirjoittaa. Muuten työttömyyskorvaus karhutaan takaisin. Toisaalta minua yritettiin aktivoida yhteiskuntaan, esimerkiksi kannustamalla siivoamaan kahvihuoneita.”

Riikan mielessä alkoi kasvaa uusi tarina. Se kertoisi kolmesta nelikymppisestä, akateemisesti koulutetusta naisesta, joita yhdisti fiksuus, pätkätyöt ja pitkäaikaistyöttömyys. He olivat ajelehtijoita, jotka hallitsivat neljää kieltä, mutta eivät päässeet puhumaan niistä yhtäkään.

Tuon tarinan Riikka vielä kertoisi.

Työttömänä Riikka pärjäsi vähällä. Elämä oli pientä mutta hyvää, ja koska aikaa riitti, hän kolusi kirpputoreja ja ­teki halpoja löytöjä. Kirppiksiin hän ­hurahti.

”Olen koukussa saalistamiseen. Kotiini ei mahdu enää mitään. Saan tyydytystä siitä, että kierrän kirpputoreja ja tajuan, miten paljon maailmassa on kaikkea. Vaikka rahaa olisi vähän, kirppiksellä tarpeisiini taianomaisesti vastataan. Saan saalistamisestani ajelehtimismielihyvää.”

Jokainen kirppistavara kantaa omistajansa muistoa. Siksi Riikka ostaa mielellään esimerkiksi muiden vanhoja odotusmekkoja. Niihin mahtuu, ja niissä on hyvät vibat.

Vaikka rahaa ei ole liiaksi vieläkään, tililtä lähtee suoraveloitus lähes jokaiseen kansalaisjärjestöön.

”Jos minulla on varaa siideriin, minulla on varaa myös olla kuukausilahjoittaja. Muiden auttaminen on myös keino olla tuntematta itseään köyhäksi.”

Vain kirja

”Jonain päivänä sinä opit jakamaan käyntikortteja, joissa on pelkkä kukkanen nimen vieressä.”

Lainaus on romaanista Ole hyvä. Kirja julkaistiin tänä kesänä, ja se kertoo kolmesta nelikymppisestä, akateemisesti koulutetusta naisesta, joita yhdistää ­fiksuus, pätkätyöt ja pitkäaikaistyöt­tömyys. He ovat ajelehtijoita, jotka hallitsevat neljää kieltä mutta eivät pääse puhumaan niistä yhtäkään. He ovat tehneet kaiken oikein ja hyvin, mutta elämä ei sittenkään palkitse heitä työpaikalla, perheellä eikä mielenrauhalla.

Kirjan on kirjoittanut Riikka Takala.

Hän on nyt 44-vuotias ja toivottaa ­peremmälle työhuoneeseensa, kalliolaiseen korukauppaan. Täällä hän työskentelee myyjänä parina päivänä viikossa. Asiakkaita käy vähän, joten Riikalla on kirjoitusrauha. Muina päivinä hän työskentelee Keravalla Talkorenkaan tiedottajana.

Hän asuu nykyään avoliitossa, mutta ei halua kertoa yksityiselämästään enempää.

Riikka ojentaa käyntikorttinsa. Sen koristeena on kolme kukkasta. Kukkasten vieressä lukee ”kirjailija”.

Riikka on yhä vähättelyn mestari. Ujo ja nauravainen, ei pysty kehumaan ­uutta romaaniaan. Hän myöntää, että kirja on hänelle tärkeä, mutta se siitä.

”Se on vain kirja. Kirjoja ilmestyy ­koko ajan. Jotkut niitä lukevat, mutta ­aika monet eivät. Parasta tässä on se, että nyt saan ehkä jatkaa kirjailijana. Lopettaa ajelehtimisen ja jatkaa omia pieniä hommiani. Olen varovaisen toiveikas.”

Kolmas kirja on jo tekeillä.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2014.

Lue lisää:
Kirjailija Essi Kummu: Ajattelin, etten riitä lapsilleni
"Miten vauvan kuolemasta selviää?"
Näyttelijä Maria Kuusiluoma peri vanhempiensa elämäntyön

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”

Pastori Sami Mustakallio, 59, asuu palvelutalossa Helsingissä. Hän on kiertänyt Suomea freelance-pappina siitä lähtien, kun hänen virkansa lakkautettiin tuotannollis-taloudellisista syistä.

CP-vammaisena syntynyt pastori Sami Mustakallio odotti pappisvihkimystä yhdeksän vuotta. Sitä ennen hän oli odottanut lähes 20 vuotta, että sai ensimmäisen pyörätuolinsa.

"Tuonen lehto, öinen lehto, sinnepä äitini saatan. Niin minä äidin siunauspuheen aloitin. Äitini, näyttelijä Marita Nordberg kuoli lokakuussa 2009.

Vuosi sitten oli isäni Kimmo Mustakallion vuoro. Isä oli ammatiltaan lääkäri. Hänen siunaustilaisuuteensa olin valinnut musiikiksi Bachia: Air ja Jesu, meine Freude.

Periaatteessa tuntuu kauhealta siunata hautaan omat vanhempansa. Käytännössä papin ammatti toi tilanteeseen etäisyyttä. Pappi ei saa romahtaa.

Olinkohan minä enemmän äidin vai isän poika? En tiedä yhtään.

Nyt olen meidän perheen viimeinen. Sisaruksia tai omaa perhettä minulla ei ole.

"1. kesäkuuta 2000 oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi."

Asun vaikeavammaisten palvelutalossa Helsingin Arabianrannassa.

Kun haluan sähköpyörätuoliin, kutsun hoitajan, ja hän auttaa minut siihen nosturilla. Kun lähden ystävieni kanssa teatteriin tai vaikka blineille, tilaan taksin. Kännykkä on aina käteni ulottuvilla ja kaiuttimella. Korvalle en saa sitä nostettua.

Kaikki tärkeät asiat ovat sänkyni ympärillä. Seinällä oikealla puolellani on valokuvia äidistä, isästä ja minusta. Kuva minusta papinpuvussa on otettu 1. kesäkuuta 2000. Se oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi.

"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."
"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."

Hyllyllä kuvien vieressä on ikoneita, joita ystävät tuovat minulle matkoiltaan, ja pokaaleja, joita sain, kun pelasin maalivahtina sähköpyörätuolisalibandyjoukkueessa.

Tärkein kuvista on sängyn vieressä vasemmalla. Se on muotokuva isoisästäni, lääketieteen professori Martti Mustakalliosta. Hän oli persoona. Kesällä hän kulki tuohivirsuissa ja poltti sikaria, ja aina joskus hän antoi minulle vihreän marmeladikuulan. Puhuin hänen kanssaan elämästä ja kaikesta. Olin 10-vuotias, kun hän kuoli.

Sänkyni jalkopäässä on aina pumpputeline ja siinä ravintovalmistepussi. Koska minulla on palleatyrä, ravinto kulkee vatsaani letkun ja mahalaukkuavanteen kautta. Hoitaja asentaa letkun heti aamulla, mutta ennen sitä minun on pakko saada kahvia. Juominen sujuu pillillä, ja voin syödäkin suun kautta, mutta vain pieniä määriä. Filet de boeuf a la provencale jää lautaselle.

Sitten on tietenkin tietokone. Se on sängyn oikealla puolella. Minulla ei ole erillistä näppäimistöä, vaan kirjaimet näkyvät koneen isolla näyttöruudulla. Klikkaan hiirellä kirjaimen kerrallaan, kun kirjoitan saarnoja ja hartaushetkien puheita.

Tietokoneen ruutu on edessäni myös viimeiseksi illalla, mutta silloin katson siltä televisiota. Wallander-elokuvista tykkään, vaikka ne verisiä ovatkin.

"1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon."

Kun synnyin, en saanut yhtään pistettä. Vastasyntyneet pisteytetään nollasta kymmeneen, mutta minun pisteytykseni olisi varmaan ollut miinus kymmenen.

Äiti kertoi jossain lehtihaastattelussa, että hän oli vahingoittanut häntäluunsa hurjassa nuoruudessaan, ja sen takia minä jäin kiinni synnytyskanavaan. En tiedä, pitääkö se paikkansa. En koskaan kysynyt. 1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon.

Ensimmäinen oma muistoni on Marjaniemen siirtolapuutarhasta. Olimme siellä paljon, koska äiti tykkäsi kasvattaa kukkia ja omenoita. Minä ajoin käytäviä pitkin punaisella polkuautolla ja kaivoin hiekkalaatikossa tunnelia Kiinaan.

Vietimme kesiä myös näyttelijöiden kesäkodissa Savonlinnassa. Kirjoitin näytelmiä vanhalla IBM:n sähkökirjoituskoneella, ja toiset näyttelijöiden lapset näyttelivät. Myimme vanhemmille käpyjä pääsylipuiksi esityksiin.

Oikeassakin teatterissa kävin. Olin varmaan kolmevuotias, kun kummisetäni Pentti Siimes sanoi, että nyt tulette Kansallisteatteriin katsomaan Tiitus Tulitukkaa. Hän esitti siinä pääosaa, ja näytelmä oli yleisömenestys. Minulta näytös meni ihan pieleen. Olin niin arka koville äänille, että kyhjötin koko illan hoitajani kainalossa.

"Päätin jäädä poikamieheksi."

Meillä kotona Helsingin Kruununhaassa oli korkeat huoneet ja kristallikruunu. Isäni otti kruunun mukaansa, kun hän muutti vähän ennen kuolemaansa senioritaloon. Ajattelin, että siellä se varmaan osuu lattiaan saakka, mutta ei sentään.

Kävin liikuntavammaisten koulua Ruskeasuolla. Koska äiti oli näyttelijä, olin itsekin vähän julkkis.

Kerran pyysimme kylään ivalolaisen kaverini, joka asui lukukaudet Ruskeasuolla. Hän katseli äitiäni ja kysyi yhtäkkiä, että miten sinun äidillä nyt on hampaat, kun telkkarissa sillä ei ole. Äiti esitti Hanski-nimisessä tv-sarjassa talonmiehen muijaa, ja hänen hampaansa oli mustattu roolia varten.

Lukion kävin Mannerheimintien yhteiskoulussa. Välitunnilla kävimme usein kahvilassa kaverini letukalla. Se oli sellainen trimmattu jenkkiauto, kiihdytysauto. Kaverit tiesivät, ettei opettaja jäkättänyt heille tunnilta myöhästymisestä, jos he myöhästyivät yhdessä minun kanssani. Penkkaripäivänä en pystynyt nousemaan rekan lavalle, mutta rekan koppiin pääsin.

Lukioaikoina seurustelin ensimmäisen kerran, myöhemmin opiskeluvuosina toisen. Molemmat kerrat menivät pieleen. Toinen tytöistä sairastui ja hänen elämäntilanteensa tuli vaikeaksi, toinen kuoli sairauteen.

Olihan se vähän ihmeellistä, että kävi kaksi sellaista sattumaa. Päätin jäädä poikamieheksi.

"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."
"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."

Vanhempani toimivat aktiivisesti CP-vammaisten etujärjestössä, mutta kotimme ei ollut liikuntaesteetön eikä minulle hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi.

Kaikki yrittivät saada minua kävelemään. Minut pantiin ottamaan askelia siten, että takana ja edessä oli ihminen ottamassa kiinni. Muut kutsuivat sitä kävelemiseksi. Minusta se tuntui pyrähdykseltä ja kaatumiselta jonkun syliin.

Onneksi oli Foordi. Se oli pyörällinen kävelyteline, johon nojasin kainaloilla. Siihen piti teettää jatkoa aina, kun kasvoin pituutta. Kävelin ja kävelin, kunnes lopulta raahustin nilkkojen ulkosyrjillä.

Myöhemmin minua alettiin taluttaa. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä, yksi molemmille puolille. Ystäväpiirini väheni, kun kavereiden olisi pitänyt talutella minua joka paikkaan, isoa miestä.

"Minulle ei hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi."

Silti koti oli ja pysyi liikuntaesteisenä, eivätkä vanhempani antaneet periksi. Lopulta kyllästyin ja heitin itseni ulos. Asuin vähän aikaa Folkhälsanin vastaanottokodissa, koska olen både och, puhun ruotsia ja suomea. Vähän myöhemmin sain opiskelija-asunnon.

Jokainen lähtee kotoa jossakin vaiheessa, mutta ei näin kovalla tempauksella. Lehdet kirjoittivat puoli vuotta juttuja äitini suuresta surusta. Kävimme perheterapiassakin, kun vanhemmat yrittivät saada minua läheisemmäksi.

Se oli aikaa, jolloin luin lehdistä, mitä vanhemmilleni kuuluu.

Mutta pyörätuolin sain.

"Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi."

Uskoni on luterilaisuutta. Uskon siihen, että olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä.

Jumalani ei ole ankara vaan isällinen ja rakastava. Kun ajattelen nyky-yhteiskuntaa ja perheitä, jotka paiskivat toisiaan, Jumala on vastakohta kaikelle sille.

Kun olin lapsi, kävimme joulukirkossa, ei muuta. Usko ei tullut minulle kodin perintönä, mutta myöhemmin olen saanut selville, että minulla on vankat pappisjuuret. Mustakallioissa on paljon lääkäreitä, mutta ennen heitä suvussa oli pappeja.

Lukion psykologian opettaja kannusti minua pyrkimään teologian opintoihin. Ihmistieteet kiinnostivat, vaikka en ole erityisen hyvä ihmisten kanssa. Olen ihan tavallinen. Välillä mörrimöykky.

Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."
Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."

Opintojen käytännöllisiin harjoituksiin kuului esimerkiksi saarnaoppia ja laulua. Kävin lapsena puheterapiassa ja olen puhunut aina, vaikka hitaasti. Silti yksi opettajista sanoi, ettei minun kannata osallistua käytännöllisiin harjoituksiin, en minä pärjäisi. Se tuntui kauhealta, mutta menin silti ja sain hyvät lausunnot. Tuli ähäkutti-olo.

Nykyisinkin monet yllättyvät, kun jumalanpalveluksissani synnintunnustus pitää laulaa. Olen siitä tunnettu pappi, että laulatan sen aina: virsi 288, Silmäisi eteen, Jeesus.

Olen myös ankara opettaja. Tässä samassa palvelutalossa asuu kaksi entistä rippilastani, joita en päästänyt ensimmäisellä yrityksellä läpi rippikoulusta. Molemmat muistuttavat siitä vieläkin. Olen vastannut heille, että ettehän te osanneet mitään. Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi.

"Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää."

Minä en päässyt ilmaiseksi papin virkaan. Odotin pappisvihkimystä yhdeksän vuotta.

Teologin on saatava kutsu seurakunnalta, ennen kuin hänet voidaan vihkiä papiksi. Minulla oli kutsu Lahden seurakuntayhtymästä. Olin mennyt Lahteen sosiaaliterapeutiksi ihmisille, jotka olivat juuri menettäneet liikuntakykynsä, ja pidin ohessa rippikoululeirejä liikuntavammaisille nuorille.

Silloinen Tampereen piispa ei vain ottanut minua vastaan. Pyysin audienssia itse ja sitä pyydettiin työpaikkani kautta, mutta ei. Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää. En vain päässyt antamaan näyttöä puhetaidostani.

Miten sen kauniisti sanoisi? Kyllähän minulla oli niiden yhdeksän vuoden aikana erilaisia tuntemuksia. Leikin ajatuksella, että siellä noudatetaan nyt vanhaa kirkkolakia vuodelta 1869. Sillä vuosisadalla ei varmasti kukaan minun tyyppiseni yrittänyt mitään tällaista.

Kun Tampereen piispaksi tuli Juha Pihkala, ääni muuttui kellossa heti. Hän otti minut vastaan, ja piispainkokous päätti, että vammainen pappi voi hyvin käyttää apunaan avustajan käsiä. Minä tarvitsen niitä esimerkiksi ehtoollisen jakamisessa ja hiekkaristin sirottelemisessa vainajan arkulle.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2000 Juha Pihkala vihki minut papiksi Tampereen tuomiokirkossa, mutta täpärälle se meni.
Tilaisuus lähestyi ja tv-kuvaajat olivat jo asemissa, kun suntio vielä yritti saada messukasukkaa ylleni. Koska soljet olivat unohtuneet kiinni, pääni ei meinannut millään mahtua kasukan läpi.

Se oli kuin toinen syntymä. Jumissa oltiin taas.

"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."
"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."

Olen käynyt puhumassa hoitajaopiskelijoille vammaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Toisinaan olen näyttänyt heille dokumenttielokuvan Markon kaksi kuolemaa. Se kertoo kaverista, joka vammautuu liikuntakyvyttömäksi ja tekee itsemurhan.

Myös minulla on ollut pari selkäydinvammaista kaveria, jotka ovat ajaneet sähköpyörätuolilla mereen. Sitten on kysytty, että miten niin voi tapahtua, kun heillä oli apuvälineitä ja oli hyvä työpaikka.

"Liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä."

Yritän sanoa tämän kauniisti. En ole itsemurhan enkä eutanasian kannalla. Silti ymmärrän, että liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä.

Pitää miettiä sitäkin, mitä liikuntakyvyn tilalle voisi saada. Hirveän hyvä esimerkki on fyysikko ja ihmemies Stephen Hawking, joka istuu pyörätuolissa lihassairauden takia. Hän kuolee kun kuolee, mutta on liikuntakyvyttömänäkin ehtinyt keksiä kaiken.

Minullakin on ollut kapinaa kohtaloa vastaan, mutta ei niin pitkää aikaa, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Liikuntavamma on ollut syntymästä saakka osa minua. En edes muista, että olisin keskustellut kenenkään kanssa siitä, miksi minulle kävi näin.

Ainakin elämäni on ollut vaihtelevaa.

Ja ainakin yksi pirun hyvä ominaisuus minulla on. Se on peräänantamattomuus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2017.

Moi Sami!

Jos minun pitäisi sinua luonnehtia, ensimmäisenä sanoisin, että olet erittäin älykäs ihminen. Toiseksi sanon, että olet erittäin omapäinen. Uskon, että se on ollut sinulle keino selviytyä. Omapäisyyden ansiosta olet tullut monesta kehästä voittajana.

Hyvä esimerkki on pappeutesi. Aika monta vuotta tahkosit, ennen kuin kirkko antoi periksi ja sait papin viran. Ja muistatko sen kerran, kun sinulle tuli kärhämää viranomaisten kanssa ja poliisi puhui sinulle vähättelevään sävyyn puhelimessa? Kun kerroit siitä, totesin, että sitä puhelua Helsingin poliisilaitos katuu pitkään. Tiedän, että tulet lankaa pitkin niin kauan, kunnes vähättelijä pyytää anteeksi.

Tutustuimme toisiimme lapsina, koska molempien äidit olivat näyttelijöitä ja kavereita keskenään. Nykyisin en tunne ketään, joka kävisi enemmän teatterissa, oopperassa ja klassisen musiikin konserteissa kuin sinä. Olisikin kiintoisaa lukea sinulta kulttuuripoliittinen näkemys esittävästä taiteesta Suomessa.

Meillä oli aikuisena pitkä tauko tapaamisissa, mutta sitten aloit soitella minulle. Kiitos siitä. Nyt käyn moikkaamassa sinua aina silloin tällöin. Lupaan, että järkkään sinulle jatkossakin lippuja Kansallisteatteriin.

Ystäväsi Jukka-Pekka Palo

Serena

CP-vammainen pastori Sami Mustakallio: ”Sain pyörätuolin vasta aikuisena, en tiedä miksi”

Ihmeellinen mies. Ja niin huumorintajuinen. Älykäs. Me monesti leimaamme ihmiset sen vuoksi miltä he näyttävät, oli se ihan mitä tahansa. Meidän pitäisi muistaa että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja nyt tämä kuulostaa päähän taputtelulta. Mutta monesti unohdamme katsoa ihmistä ihmisenä, sen sijaan meillä on paljon ennakkoluuloja. Varsinkin vammaisia kohtaan. Me unohdamme että joka ikinen meistä ennemmin tai myöhemmin on jollain tapaa vammainen. Meidän täytyy myöntää erilaisuus ja kunnioittaa...
Lue kommentti