Riikka Takala oli nuori kirjailijalupaus, joka saavutti kaiken, mistä haaveili. Sitten hän ryhtyi puhelinmyyjäksi.

"Takalan Riikka Unicefista tässä terve. Kiinnostaisiko Nepalin lasten auttaminen?”

Ei vai. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.

Puhelinmyyjänä Riikka Takala ei ollut lahjakkuus. Hänestä puuttui luontainen lupsakkuus, hän puhui helsinkiläisittäin eikä hallinnut murteita, joilla päästiin ihmisten sydämiin. Vaikka hän myi pelkkiä hyvyyksiä, kuten rokotuksia maailman köyhimmille lapsille, häntä ujostutti soittaa tuntemattomille. Ujostus muutti hänen äänensä sellaiseksi, ­että sen päälle oli helppo lyödä luuri.

Feissarina eli kansalaisjärjestön katutyöntekijänä Riikka oli reipas. Hän seisoi Helsingin rautatieaseman edessä ­keräyslipas kädessään, yritti saada katsekontaktia ohikulkijoihin, pysäyttää ja houkutella kuukausilahjoittajaksi.

Kadulla ujostelu ei vaivannut, sillä tässä työssä ei ollut kyse Riikasta lainkaan. Kyse oli muista. Ihmisistä, jotka kuolivat nälkään tai tauteihin. Riikka oli yhdentekevä, hänen sieluntiloillaan ja kaunokirjallisilla läpimurroillaan ei ollut väliä, riitti että hän ilmestyi ja veti neonvärisen liivin ylleen. Se sai jokaisen räntäsateessa seisotun minuutin tuntumaan puhtaalta ja arvokkaalta, mielekkäämmältä kuin mikään.

Oli niitäkin, jotka katsoivat häntä säälien, kuin kerjäläistä. Kuten se rouva, joka marssi luo ja huokaisi: ”Kyllä sunkin olis kannattanu hankkia joku koulutus. Ei tarttis seistä kadulla.”

Silloin Riikka kertoi, että oli valmistunut Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi. Että kirjoitti vähän näytelmiä, oli pikkuisen kirjailija, toisinaan telemarkkinoija ja välillä ihan vaan työtön. Mutta juuri nyt hän seisoi tässä, henkiä pelastelemassa, ja seisoikin oikein mielellään.

Nainen tuijotti, yritti pysyä kärryillä.

Itsekseen Riikka mietti, miten tässä näin oli käynyt: että hänellä oli viisi titteliä, mutta yksikään niistä ei kertonut, kuka hän oli. Viisi, ja silti tuntui, että ne eivät riittäneet.

Teatterikoulun lellikit

Mitä sä nykyään teet?

Miten yksinkertainen kysymys.

Miten Riikka inhosikaan sitä.

Vielä 20-vuotiaana hän olisi vastannut empimättä: Opiskelen kirjoittamista, aloitin juuri dramaturgiopinnot Teatteri­korkeakoulussa.

Todennäköisesti hän olisi jättänyt mainitsematta, että dramaturgilinjalle oli ­valittu vain neljä opiskelijaa, ja että hän pääsi sisään ensimmäisellä yrityksellä. Niin vaikeaa hänen on hehkuttaa itseään.

Mutta kyllä onnistumisilla hänelle ­väliä oli. Riikka oli kirjoittanut pikku­tytöstä asti, koulussa hän oli pärjännyt aina. Hän oli tottunut olemaan hyvä. Helposti ja hikoilematta.     

”Kuvittelin, että on jotenkin hienoa, jos onnistuu yrittämättä”, Riikka sanoo.

”Nykyään arvostan yrittämistä ja epäonnistumista. Sitä, että joku hakkaa päätään itselleen tärkeän asian vuoksi vuosi­tolkulla ja sitten joko onnistuu tai ei onnistu.”

Teatterikoulu oli vasta tokenemassa Jouko Turkan myllerrysvuosista. Kaikki kirjoituskoneet oli heitetty ikkunasta ulos. Kun Riikka meni pyytämään opintokirjaansa merkintöjä, kansliasta naurettiin: ei kukaan täällä tuollaista täytä.

Kirjoittamista Riikka rakasti. Välillä hän ahdistui, kuten muutkin taideopiskelijat, mutta ahdistuneenakin hän tiesi, miksi isona halusi: kirjailijaksi.

Neljä dramaturgiopiskelijaa saivat tuntea itsensä erityisiksi. Maan parhaat opettajat keskittyivät heihin, uppoutuivat heidän kirjoituksiinsa, hioivat heidän lahjojaan.

Kun koulu lennätti oppilaat Tanskaan katsomaan tanskalaista teatteria, se tuntui Riikasta ihan tavalliselta.

”Totuin siihen, että lennähdän ulkomaille katsomaan näytelmän. Kuvittelin, että sellaista elämäni tulisi olemaan aina. Meitä lellittiin liikaa. Koulu opetti kaiken, paitsi realiteetit. Pudotus oikeaan elämään oli kova.”

Apinat häkissä

Mitä sä nykyään teet?

Vielä 27-vuotiaanakaan Riikka ei hätkähtänyt kysymystä. Hänen tulevaisuutensa oli entistä lupaavampi ja vastauksensa vielä selkeä ja mutkaton: hän oli juuri valmistunut teatteritaiteen maisteriksi ja julkaissut esikoiskirjansa, novellikokoelman Koira nimeltä Onni ja muita onnettomuuksia.

Kriitikot ylistivät kirjaa. Kun Helsingin Sanomat valitsi sen vuoden esikoiskirja -ehdokkaaksi, pyöritys koveni.

Juuri tästä Riikka oli haaveillut. Kirjasta, ja siitä, että joku muukin lukisi ­hänen kirjansa.

Yhtäkkiä hän oli virallinen lupaus. Tähdenalku, jonka ajatuksia painettiin lehtien kulttuurisivuille.

Riikka tunsi itsensä apinaksi. Tuntui kuin lehdet olisivat heittäneet häkkiin yhden banaanin, josta kaikki huomionnälkäiset esikoiskirjailija-apinat taistelivat.

”Muutos oli minulle liian raju. En ollut varautunut siihen, kuinka rankasti esikoiskirjailijoilta nostetaan ja kilpailutetaan”, Riikka sanoo.

”Oloni oli turvaton. Olisin kaivannut vierelleni tasaisen turvallista henkilöä. Sellaista, joka sanoo, että keskity rauhassa, kuoki kasvimaata ja tee toista kirjaa.”

Kilpailemista Riikka oli kammonnut lapsesta asti. Hän ei halunnut jyrätä muita, ei ohittaa edes maaliviivalla.

Helsingin Käpylässä Riikka oli saanut kasvaa kisaamatta. Äiti työskenteli murre­tutkijana, isä tutkijana oikeus­ministeriössä. Riikka leikki illat korttelin lasten kanssa, luki ja kävi tanhukerhossa, koska kaveri vei.

”Olin kiltti tyttö ja sain kiltteydes­täni kehuja. Söin lautasen aina tyhjäksi. Siitä seurasi vain se, että tulin pulskaksi. Vasta aikuisena opin, että kilttinä jään jalkoihin.”

Kiltteyteensä Riikka törmäsi, kun ­piti alkaa kirjoittaa apurahahakemuksia. Hän ei tuntenut itseään kirjailijaksi. ­Ensimmäisen kirjan menestys saattoi ­olla sattumaa. Oikeasti hän saattoi olla keskinkertaisuus, joka oli vahingossa onnistunut. Kun hakemuksissa piti ­kehua itseään, Riikka jätti rivit tyhjiksi.

”Mietin joka kilpailutilanteessa, tarvitsisiko joku muu tätä rahaa enemmän kuin minä. Ansaitsenko tämän, onko pyyntöni kohtuuton?”

Sillä tyylillä apurahoja on sadellut nihkeästi.

Ote irtoaa

Esikoiskirja toi pariksi vuodeksi työ­suman: opettamista, kritiikkien kirjoittamista, kolumneja.

Riikka oli kolmikymppinen ja sai ­tehdä juuri sitä, mistä oli haaveillut. Elämä
oli noudattanut käsikirjoitusta, jonka mukaan kunnon ihminen löytää lah­jansa, ahkeroi, tulee joksikin ja löytää paikkansa, jonka maailmankaikkeus on hänelle tarkoittanut.

Hän oli viimein valmis.

Silloin iski tyhjyys.

Riikka yritti kirjoittaa toista kir­jaansa, mutta tunsi itsensä typeräksi. Mitä järkeä oli kirjoittaa? Keksiä päästään lauseita, velloa mielikuvituksessaan.

Riikasta alkoi tuntua, että jokainen onnistuminen oli kutistanut hänen maailmaansa. Tässä hän tasapainotteli, lupaavan kirjailijan polulla, mutta jos tästä horjahti hiukankin, putosi tyhjään. Ei ­ollut enää kukaan.

Valtasi Riikan toinenkin tunne.

”Mietin koko ajan, miksi istun tässä kirjoittamassa enkä tekemässä päivä­kotisijaisuuksia. Mikään muu kuin lasten parissa työskentely ei tuntunut mielekkäältä.”

Riikka hakeutui töihin päiväkotiin, mutta levottomuus ei hellittänyt.
Hän olisi halunnut äidiksi.

Äitiä hänestä ei ole tullut. Se on suru, josta on vaikea puhua vieläkin.

”Lapsettomuus on ollut elämäni hankalin asia. Pitkään aikaan mikään muu ei tuntunut tärkeältä. Se on suurin syy siihen, että lopetin vuosiksi kirjoitta­misen.”

Mitä sä nykyään teet?

Riikka jätti kirjoittamisen ja kirjoittaminen hänet. Työtarjouksia tuli yhä harvemmin, eikä kirja edennyt. Päiviin oli keksittävä uusi sisältö.

Riikka suostui puhelinmyyjäksi, ­koska sai auttaa sairaita lapsia. Ja feissariksi, koska tajusi sen olevan hiljaista hengenpelastamista.

Kun hän seisoi keräämässä kolikoita niille, joilla oli vielä vähemmän kuin ­hänellä, hänet täytti varmuus: tästä on hyötyä.

”Tunne siitä, että maailmaa voi oikeasti parantaa, on koukuttava. Kun on seisonut aamupäivän feissarina, tietää tehneensä päivän mittaan edes ­yhden asian, jolla on merkitystä. Samaa tunnetta en saanut kirjoittamisesta.”

Vapaaehtoistyöntekijänä Riikka oli mukana talkoissa, joilla rakennettiin lasten turvakoti Pietariin. Järjestöjen keski­pisteenä oli vähäosaisten hätä, ei yksi kirjailija Käpylästä. Kun keskittyi muiden ongelmiin, omat unohtuivat.

Joidenkin silmissä Riikka muuttui luovuttajaksi. Vanhemmat ja lapsuuden­ystävät pysyivät rinnalla, uskoivat ajelehtijaan.

Oli niitäkin päiviä, jolloin Riikka ­tunsi syrjäytyneensä. Silloin hän pelkäsi joutuvansa juhliin, joissa joku kysyisi: Mitä sä nykyään teet?

Enpä ihmeempiä, hän vastaisi. Olen kirjailija, puhelinmyyjä, dramaturgi, feissari, työtön, kirjallisuuskriitikko, ­vapaaehtoistyöntekijä ja opettaja. Vähän kaikkea enkä paljon mitään.

”Se oli kuin roolipeli. Olin ollut niin monissa eri pätkätöissä, että saatoin ­sanoa ammatikseni mitä tahansa.”

Pelin jännittävin osuus oli reaktio.

Se vaihteli sen mukaan, minkä tittelin ­Riikka listaltaan valitsi.
Jos hän esitteli itsensä kirjailijaksi, kuulija hymyili. Jos työttömäksi, keskustelu tyrehtyi.  

”Puhelinmyyjänä kukaan ei halunnut kuunnella rokotuspuheitani. Kun puhun rokotuksista kirjailijana, mielipiteeni painetaan lehteen.”

Ajelehtimismielihyvää

Teatterireissut Tanskaan. Miten vitsikkäiltä ne kuulostivatkaan, kun niitä muisteli jonottaessaan työvoimatoimistoon.

2000-luvun aikana Riikka istui toimistossa monta kertaa. Oli kausia, jolloin hän oli kokonaan työtön.

Joka kerta jännitti. Kaikki riippuisi virkailijasta. Joku ei edes kuunnellut. Sitten oli enkeleitä, kuten virkailija, ­joka sanoi: Pidä kiinni siitä, mitä osaat. Tavoittele vielä koulutustasi vastaavaa työtä. Älä suostu mihin vain.

Niistä lauseista Riikka on kiitollinen vieläkin.

”Työttömän osa on järjetön. Työtön kirjailija ei saa esimerkiksi kirjoittaa. Muuten työttömyyskorvaus karhutaan takaisin. Toisaalta minua yritettiin aktivoida yhteiskuntaan, esimerkiksi kannustamalla siivoamaan kahvihuoneita.”

Riikan mielessä alkoi kasvaa uusi tarina. Se kertoisi kolmesta nelikymppisestä, akateemisesti koulutetusta naisesta, joita yhdisti fiksuus, pätkätyöt ja pitkäaikaistyöttömyys. He olivat ajelehtijoita, jotka hallitsivat neljää kieltä, mutta eivät päässeet puhumaan niistä yhtäkään.

Tuon tarinan Riikka vielä kertoisi.

Työttömänä Riikka pärjäsi vähällä. Elämä oli pientä mutta hyvää, ja koska aikaa riitti, hän kolusi kirpputoreja ja ­teki halpoja löytöjä. Kirppiksiin hän ­hurahti.

”Olen koukussa saalistamiseen. Kotiini ei mahdu enää mitään. Saan tyydytystä siitä, että kierrän kirpputoreja ja tajuan, miten paljon maailmassa on kaikkea. Vaikka rahaa olisi vähän, kirppiksellä tarpeisiini taianomaisesti vastataan. Saan saalistamisestani ajelehtimismielihyvää.”

Jokainen kirppistavara kantaa omistajansa muistoa. Siksi Riikka ostaa mielellään esimerkiksi muiden vanhoja odotusmekkoja. Niihin mahtuu, ja niissä on hyvät vibat.

Vaikka rahaa ei ole liiaksi vieläkään, tililtä lähtee suoraveloitus lähes jokaiseen kansalaisjärjestöön.

”Jos minulla on varaa siideriin, minulla on varaa myös olla kuukausilahjoittaja. Muiden auttaminen on myös keino olla tuntematta itseään köyhäksi.”

Vain kirja

”Jonain päivänä sinä opit jakamaan käyntikortteja, joissa on pelkkä kukkanen nimen vieressä.”

Lainaus on romaanista Ole hyvä. Kirja julkaistiin tänä kesänä, ja se kertoo kolmesta nelikymppisestä, akateemisesti koulutetusta naisesta, joita yhdistää ­fiksuus, pätkätyöt ja pitkäaikaistyöt­tömyys. He ovat ajelehtijoita, jotka hallitsevat neljää kieltä mutta eivät pääse puhumaan niistä yhtäkään. He ovat tehneet kaiken oikein ja hyvin, mutta elämä ei sittenkään palkitse heitä työpaikalla, perheellä eikä mielenrauhalla.

Kirjan on kirjoittanut Riikka Takala.

Hän on nyt 44-vuotias ja toivottaa ­peremmälle työhuoneeseensa, kalliolaiseen korukauppaan. Täällä hän työskentelee myyjänä parina päivänä viikossa. Asiakkaita käy vähän, joten Riikalla on kirjoitusrauha. Muina päivinä hän työskentelee Keravalla Talkorenkaan tiedottajana.

Hän asuu nykyään avoliitossa, mutta ei halua kertoa yksityiselämästään enempää.

Riikka ojentaa käyntikorttinsa. Sen koristeena on kolme kukkasta. Kukkasten vieressä lukee ”kirjailija”.

Riikka on yhä vähättelyn mestari. Ujo ja nauravainen, ei pysty kehumaan ­uutta romaaniaan. Hän myöntää, että kirja on hänelle tärkeä, mutta se siitä.

”Se on vain kirja. Kirjoja ilmestyy ­koko ajan. Jotkut niitä lukevat, mutta ­aika monet eivät. Parasta tässä on se, että nyt saan ehkä jatkaa kirjailijana. Lopettaa ajelehtimisen ja jatkaa omia pieniä hommiani. Olen varovaisen toiveikas.”

Kolmas kirja on jo tekeillä.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2014.

Lue lisää:
Kirjailija Essi Kummu: Ajattelin, etten riitä lapsilleni
"Miten vauvan kuolemasta selviää?"
Näyttelijä Maria Kuusiluoma peri vanhempiensa elämäntyön