Felipe ja Brayan Aspegren kasvoivat kolumbialaisessa lastenkodissa ja suomalaisessa perheessä. Veli on ollut vierellä, tapahtui mitä tahansa. Ja on yhä.
Joskus Felipe Aspegren, 27, katselee valokuvaa siitä hetkestä, kun hän ja Brayan-veli tapasivat uudet vanhempansa ensimmäistä kertaa. Felipe on kuvassa kuusivuotias ja pikkuveli kolme.
Pikkupojat seisovat vierekkäin lastenkodissa Kolumbian Calissa vuosituhannen vaihteessa. Heidät on valmisteltu tervehtimään uusia vanhempia kukkakimput kädessä. Joku on pukenut lasten päälle siistit vaatteet, kauluspaidatkin.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/veli.jpg?itok=ZQbIVDAZ)
Hetkessä kaikkien elämä muuttui.
”Valokuvassa naamasta huomaa hyvin senhetkiset tunnelmat. Ilme on minulla ja veljellä kummallakin jännittynyt ja ujo. Jotain itkujuttujakin on nähtävissä, jos tarkkaan katsoo”, Felipe sanoo.
Uusi koti oli Helsingin Kannelmäessä.
”Kun sain jalkapallosta ammatin, äiti oli yhtä ylpeä kuin minä.”
”Äiti on rakastanut meitä alusta asti, mutta taisi olla shokki saada sikavilkkaat pojat. Olimme aina menossa ja ulkona, emme paljon sisällä viihtyneet. Halusimme Braikun kanssa adrenaliinia ja teimme kaikkea pientä pahaa, mitä nyt tuon ikäiset tekevät”, Felipe sanoo.
Brayan ja Felipe eivät koskaan kävelleet, jos oli mahdollista juosta. He kiipesivät korkeisiin paikkoihin, jonne ei olisi saanut kiivetä, vaikka kirkon katolle. Heittelivät kiviä autojen päälle.
”Teimme kaiken kahdestaan, ja kaverimmekin olivat yhteisiä.”
Vanhemmat olivat ammatiltaan opettajia. Poikien oli vaikea pysyä paikoillaan pulpetissa.
”Heillä on taatusti ollut nikottelemista siinäkin, että minä ja Braikku jätimme opiskelut peruskouluun. Mutta tukea ja kannustusta ei ole koskaan puuttunut”, Felipe sanoo.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/veli2.jpg?itok=cqnRdQNs)
”Kun sain jalkapallosta ammatin, äiti oli yhtä ylpeä kuin minä. Tai en tiedä, voivatko äidit olla lastensa puolesta vielä iloisempia kuin lapset itse ovat?”
”Biologinen äiti toivoi varmasti, että me veljekset pidämme toistemme puolta aina.”
Biologinen äiti jätti aikoinaan Brayanin ja Felipen lastenkotiin, koska lähti etsimään töitä. Aluksi hän kävi katsomassa poikiaan, sitten äiti ei enää tullut.
Brayan ja Felipe ajattelevat, että biologinen äiti olisi pitänyt heidät, jos se olisi ollut mahdollista.
”Hän ajatteli varmaan, että ei voi pitää yhtä lasta ja antaa toista pois. Eihän sellaista valintaa voi tehdä, että kumpi saa jäädä.”
”Biologinen äiti toivoi varmasti, että me veljekset pidämme toistemme puolta aina. Että veli on vierellä, tapahtuupa mitä tahansa.”
”Sanon vain, että Braikku on minulle tärkeä. Tosi tärkeä.”
Felipestä tuntuu usein, että ilman veljeä mistään ei tulisi mitään.
”Meillä on sellainen side, että voimme luottaa toisiimme. Olemme olleet yhdessä silloinkin, kun kukaan muu ei ole voinut pitää meistä huolta.”
Kun vanhemmat veivät lapsena Nuuksion metsiin telttailemaan, Braikku oli se, joka kiipesi Felipen kaverina puuhun ja juoksi, kunnes kumpikaan ei enää jaksanut.
Kun Felipe aikuisena menee kerran viikossa äidin ja isän luo syömään, niin Braikku lusikoi vastapäätä kolumbialaista kanakeittoa.
Braikku on aina paikalla.
”En osaa kertoa sanoilla enempää tästä asiasta. Sanon vain, että Braikku on minulle tärkeä. Tosi tärkeä.”
Lue Felipen ja Brayanin koko tarina Kodin Kuvalehdestä 13/2021 tai digilehdistä.
