Riikka Markkanen on kasvattanut kolme poikaa: koripalloilija Laurin, jalkapalloilija Eeron sekä nuorten maajoukkuetasolla koripalloa aikoinaan pelanneen Miikan. Nyt hän antaa seitsemän vinkkiä siihen, kuinka urheilevaa lasta kannattaa tukea.

1. Kuuntele lasta.

"Parhaiten pientä urheilijaa voi tukea kuuntelemalla häntä. Kun poikani LauriMiikka ja Eero olivat lapsia, keskityin vain olemaan vierellä, kuulevana korvana. Pelien jälkeen onnittelin kyllä voitoista ja onnistumisista, jos sellaisia oli tullut, mutta sen jälkeen kyselin lähinnä tuntemuksista. Mikä oli fiilis, miltä pelaaminen oli tuntunut, miltä tuntui nyt.

Jos peli on mennyt huonosti, lapsi ei ehkä halua jutella mitään. Silloin ei kannata patistaa, vaan antaa omaa tilaa ja rauhaa.

Yksi vanhemman tärkeimmistä taidoista on osata pysyä hiljaa. Aina ei tarvitse sanoa mitään, mieluummin voi vaikka pörröttää tukkaa. Niin tein usein aikoinaan Laurillekin, kun hän suri huonosti mennyttä peliä." 

2. Älä ala valmentaa.

"Vanhemman tehtävä on olla vanhempi, ei valmentaja. Sen takia äidin tai isän ei kannata analysoida lapsensa pelaamista minusta mitenkään - ainakaan lapsen kuullen. Se kuuluu vain valmentajalle.

Valmentajan tehtävä on käydä peli läpi pelaajien kanssa pukuhuoneessa. Hän pureutuu siihen, mikä onnistui, mikä meni pieleen ja mitä voisi teknisesti parantaa.

"Kerran pyöräytin työpäivän jälkeen 99 lihapullaa. Kun pojat tulivat koulusta, he söivät ne kaikki."

Se riittää. Vanhemman ei kuulu korjata lapsen virheitä tai neuvoa häntä pelaamisessa muutenkaan. Itse ajattelen, että roolini äitinä on jotain ihan muuta: kannustamista, kuuntelemista, kuskaamista, kokkaamista ja kustantamista.

Aina ei tietenkään ole helppoa olla neuvomatta, varsinkaan jos tuntee lajin hyvin. Olen itsekin pelannut aikoinaan koripalloa maajoukkuetasolla, joten osaan lukea peliä ja tunnistan virheet.

Siitä huolimatta olen päättänyt, etten neuvo, jollei Lauri kysy. Aika harvoin hän on kysynyt." 

Lauri Markkanen pelaa NBA:ssa Chicago Bullsin riveissä.
Lauri Markkanen pelaa NBA:ssa Chicago Bullsin riveissä.

3. Kestä pettymykset.

"Vanhempi on lapselleen roolimalli kaikessa. Myös pettymyksissä.

Jos lapsi on epäonnistunut pelissä, vanhempien ei kannata näyttää hänelle pettymystään. Päinvastoin on pysyttävä rauhallisena ja osoitettava omalla käytöksellä, että tästäkin selvitään. Jos lapsi huomaa, ettei oma äiti tai isä kestä epäonnistumista, kuinka hän itsekään oppisi kestämään sitä?

Lauri suhtautui epäonnistumisiin pienenä jo samantyyppisesti kuin nyt. Totta kai huomasin hänestä harmituksen, mutta urheilukasseja hän ei kiukuissaan heitellyt. Hän on aina osannut nollata pettymyksensä nopeasti ja siirtynyt eteenpäin. 

Jos lapsi menestyy lajissaan, siitä voi seurata myös paineita. Aina kun peli on mennyt huonosti, olen muistuttanut perusasioista: riittää kun teet parhaasi, riittää kun olet oma itsesi, tämä oli vain yksi peli, aina tulee seuraava.

Kerran 15-vuotiaana Lauri pelasi ensin B-junioreiden SM-pelin, josta kuskasin hänet suoraan miesten joukkueen peliin. Molemmissa hän pelasi niin hyvin, että kysyi minulta illalla huolestuneena: Äiti, enhän mä mitenkään ylpisty? Vastasin, että et, käy vain nukkumaan."

4. Varaudu kokkaamaan.

"Jos perheessä on urheilevia lapsia, vanhempien tai jommankumman heistä on oltava valmis pyörittämään arkea. Meillä arjesta vastasin enemmän minä, sillä lasten isä Pekka teki tuolloin matkatyötä.

Kolmen kasvavan, pitkähkön pojan ruokkimisessa oli melkoinen homma. Koulussa pojat söivät yhden lämpimän ruuan, mutta koulun jälkeen tein heille joka päivä kaksi lämmintä ateriaa. Useimmiten kokkasin makaronilaatikkoa, mureketta, pastaa, pataruokia tai lasagnea. Ripettäkään ei koskaan jäänyt pakkaseen.

Päivätyönäni työskentelin lastenhoitajana. Kerran pyöräytin työpäivän jälkeen tasan 99 lihapullaa. Kun pojat tulivat koulusta, he söivät ne kaikki. Jokainen söi siis noin 33 lihapullaa, yhdellä aterialla."

Kolmen urheilijanuoren kasvatus on vaatinut vanhemmilta muun muassa antaumuksellista ruokahuoltoa. Kuvassa vasemmalta Eero, Lauri, Pekka-isä ja Miikka Markkanen.
Kolmen urheilijanuoren kasvatus on vaatinut vanhemmilta muun muassa antaumuksellista ruokahuoltoa. Kuvassa vasemmalta Eero, Lauri, Pekka-isä ja Miikka Markkanen.

 

5. Opeta pyykkäämään.

"Vaikka lapsi urheilisi tosissaan, häneltä kannattaa minusta vaatia vastuuta myös kotitöissä.

Viikkorahaa vastaan pojat tekivät pieniä kotihommia, tyhjensivät tiskikonetta ja pyykkäsivät treenivaatteitaan. Paljon jouduin joustamaankin, mutta muistuttelin kotitöistä silti.

Omatoimisuuteen kannattaa kannustaa. Asuimme poikien lapsuusvuodet Jyväskylässä, ja useimpiin treenipaikkoihin pojat pyöräilivät itse kesät talvet. 

Muiden vanhempien kanssa kannattaa myös järjestää kuskausrinkejä. Ilman niitä on vaikea pärjätä."

6. Muistuta siitä, että elämässä on muutakin.

"Lauri aloitti koripallon viisivuotiaana. Muistan, kuinka vein hänet ensimmäisiin treeneihin Pomppukerhoon. Hän juoksi kenttää edestakaisin ja heitteli palloa jo ennen kuin harjoitukset olivat alkaneet. Valtava palo näkyi hänestä heti.

12-vuotiaaksi asti Lauri harrasti myös jalkapalloa ja vähän jääkiekkoakin, mutta sen jälkeen hän päätti keskittyä vain koripalloon. Valinta oli hänelle selvä, me vanhemmat emme siihen puuttuneet. Vanhempien kannattaa kannustaa eri lajien pariin, mutta lopullinen valinta on lapsen oma. Jos se ei ole, into lajiin hiipuu.

Lauri on ollut siitä poikkeuksellinen lapsi, että häntä ei ole koskaan tarvinnut patistaa treeneihin. Pikemminkin minun on pitänyt välillä jarrutella ja muistuttaa, että elämässä on muutakin: aikaa kavereillekin kannattaa jättää, eikä kipeänä saa mennä treeneihin.

Vanhemmuus on tasapainottelua. Nuorta on tuettava hänen suurimmissakin haaveissaan, mutta samalla on huolehdittava siitä, että touhussa pysyy realismi.

Koripallossa liossa on koko kroppa. Jos loukkaantuu tai vammautuu, pelaaminen ei onnistu. Vaikka lasta pitää kannustaa, urheilun ikävistäkin puolista pitää uskaltaa puhua." 

7. Kannusta, kannusta, kannusta.

"En usko, että vanhempi voi olla lapsestaan koskaan liian kiinnostunut. Innostuksensa lapsen urheiluharrastukseenkin saa näyttää, sillä ei voi pilata mitään. Kun pojat olivat pieniä, yritin käydä katsomassa jokaisen pelejä yhtä paljon, mahdollisimman tasapuolisesti.

Vuosien mittaan minulle on kehittynyt poikien kanssa omat, keskinäiset kannustusrituaalimme. Nykyisin aina ennen peliä lähetän Laurille WhatsApp-viestin. Viesti sisältää voimatsempit ja tietyt emojit, joita en nyt viitsi tässä tarkemmin paljastaa.

Samat tsempit ja emojit lähetän aina myös ottelun jälkeen, oli peli voitettu tai hävitty."

Äiti

Koripallotähti Lauri Markkasen Riikka-äiti neuvoo: "Älä valmenna lasta, vaan kannusta, kuuntele ja kokkaa"

Olin pienipalkkainen hoitotyöläinen, yksinhuoltaja, ja poikani halusi lätkää pelata, joten halusin sen hänelle suoda. Kasvuiässä poika aina jääkaapilla, pöydästä noustuaan saattoi käydä jääkaapilla katsomassa, mitä siellä on. Muistan vieläkin vanhempainkokouksesta tuloni, itkua vääntäen mietin, mistä saan rahat lisenssi- maksuun ja luistimiin. Pankki onneksi lainasi , ja tuloksena A- junnuihin asti pelannut, nykyään hieno, johtajatason mies. Satsaus kannatti!
Lue kommentti

PERHEKUVIOITA: Lenita ja Pauliina Susi viihtyvät mielikuvitusrikosten maailmassa. Tytär on näytellyt tv:n Sorjonen-rikossarjassa, ja äiti kirjoittaa dekkareita.

49-vuotias kirjailija Pauliina Susi asuu Vantaalla. Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi tytärtä, Lenita, 20, ja Marianne, 23. Viime vuonna Susi sai Vuoden johtolanka -palkinnon verkkourkintaa käsittelevästä romaanistaan Takaikkuna. Tänä syksynä ilmestyi sen itsenäinen jatko-osa Seireeni. Pauliina harrastaa puutarhanhoitoa.
49-vuotias kirjailija Pauliina Susi asuu Vantaalla. Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi tytärtä, Lenita, 20, ja Marianne, 23. Viime vuonna Susi sai Vuoden johtolanka -palkinnon verkkourkintaa käsittelevästä romaanistaan Takaikkuna. Tänä syksynä ilmestyi sen itsenäinen jatko-osa Seireeni. Pauliina harrastaa puutarhanhoitoa.

Pauliina Susi: ”Harrastan ajoittain pahasti äitimistä”

"Muistan puhelun hyvin. Lenita oli hysteerinen ja itki. Sydäntäni puristi. Mietin, mitä oikein on tapahtunut.

Ehdin keksiä aika monta kamalaa vaihtoehtoa, kunnes tytär linjan toisessa päässä sai soperretuksi, että hän oli ottanut napakorulävistyksen. Olin edellisenä iltana sanonut, etten anna siihen lupaa.

Kun kuulin itkun syyn, helpotus oli niin suuri, että minulta pääsi naurahdus. Onneksi Lenita ei loukkaantunut, sillä hänen hätänsä oli aitoa. Tapauksen jälkeen hän sai vielä useita paniikkikohtauksia.

Onneksi Lenitan kohtaukset eivät kroonistuneet. Kärsin itse paniikkihäiriöstä lasten syntymän jälkeen. Meillä on Lenitan kanssa yhteinen puolivakava sanonta, että jos elämässä tulee eteen ikäviä asioita, niistä voi työstää taidetta. Omia paniikkikokemuksiani käytin esikoisromaanissani Ruuhkavuosi.

Lenita on herkkä mutta ei missään nimessä nössykkä.

Olen kova neuvomaan ja tiedän, että joskus teen sitä liikaa. Siksi aloitan neuvoni monesti numeroimalla ne. Äidin neuvo nro 743: Lenita, sinun ei kannata valita sosiaalialaa. Olet siihen aivan liian empaattinen, palat loppuun tai kyynistyt.

Jo pienenä Lenita kantoi huolta yhtä lailla ystävien hyvinvoinnista kuin kotipihan ötököistäkin. Hänellä on kyky ymmärtää muiden huolia, mikä voi olla myös rasite.

Lenita on herkkä mutta ei missään nimessä nössykkä. Hän on ollut pienestä pitäen sosiaalisesti taitava ja hänen on paljon helpompi tutustua uusiin ihmisiin kuin minun.

Kun tyttäreni olivat ala-asteella, jättäydyin freelanceriksi. Se oli käytännön ratkaisu. Tyttöjen koulupäivät olivat vain muutaman tunnin mittaisia ja heidän olisi pitänyt olla kotona ilman aikuista todella pitkään, jos olisin ollut päivätöissä. Tein ensin vuoden verran toimittajan töitä kotoa, mutta sitten aloin kirjoittaa esikoisromaaniani. Kirjoitin kuulosuojaimet päässä, kun tytöt juoksivat omissa leikeissään pitkin taloa.

Jo pienenä Lenita oli kova esiintymään. Ala-asteella hänen koulussaan oppilaat saivat esiintyä perjantaisin. Lenitalla oli aina esitys. Hän saattoi tanssia, laulaa, tehdä pienen näytelmän tai lausua Kirsi Kunnaan runoja. Luokka piti esityksistä, ja Lenitalle tuli torstai-iltaisin paineita, että entä jos hän ei keksi mitään uutta ja erilaista esitettävää.

Olen halunnut opettaa lapsilleni, että kannattaa tehdä sitä, mistä pitää. Näytteleminen tekee Lenitan onnelliseksi.

Minulle oli äitinä tajunnan räjäyttävä kokemus, kun ensimmäisen kerran näin lapseni esiintyvän isommalle yleisölle ja tajusin, miten hän loistaa ja osaa. Silloin ymmärsin, ettei hän enää ole vain meidän Lenita vaan itsenäinen esiintyjä, jolla on oma estradi ja yleisö ja tulevaisuus.

Olen halunnut opettaa lapsilleni, että kannattaa tehdä sitä, mistä pitää. Näytteleminen tekee Lenitan onnelliseksi.

Ammateissamme on paljon samaa. Me molemmat kerromme tarinoita. Viime aikoina olemme päätyneet rikostarinoiden maailmaan: Lenita näytellessään Sorjonen-sarjassa ja minä dekkareissani.

Lenita on viikot opiskelemassa, mutta kun hän on kotona, juttelemme paljon ja halaamme usein, paljon enemmän kuin minä koskaan äitini kanssa. Lenita on endorfiinipumppu: kun häntä halaa, tulee heti hyvä olo.

Olemme riesaksi asti samassa moodissa. Toisen ilo tarttuu, mutta myös alakulo. Jos joskus olen vähän itkeä tirauttanut, Lenita huomaa sen heti, vaikka aina ei huvittaisi olla raportoimassa pikkumurheitaan. Se on kiusallinen puoli tässä läheisyydessä.

Neuvon paljon ja harrastan välillä pahasti äitimistä.

Lenita lentää pian pesästä. Olen henkisesti valmistautunut siihen, että jäämme miehen kanssa kaksin. Lenita on fiksu, ajatteleva, vahvasti tunteva ja huumorintajuinen. Niitä piirteitä tulen kaipaamaan. En puoliksi juotuja vesi- ja kaakaolaseja pitkin asuntoa. Vähäisiä ovat nämä meidän riesat.

Tämä on eräänlainen siirtymävaihe, johon kuuluu, että harrastan ajoittain pahasti äitimistä. Vaikka Lenita on jo itsenäinen, kannan hänestä edelleen huolta. Kun hän oli teatteriluokan kanssa katsomassa Macbethia Kansallisteatterissa, soitin hänelle esityksen jälkeen, hakisinko hänet asemalta. Kyyti kelpasi. Hän myös lupasi jalomielisesti kyyditä vastavuoroisesti minua 'sitten, kun et enää pysty kävelemään'."

Näyttelijä Lenita Susi, 20, esittää Sorjonen-rikossarjassa poliisi-Lenan tytärtä Katiaa. Sarjan toista tuotantokautta on kuvattu syksyllä. Lenita on opiskellut näyttelemistä Työväen Akatemiassa Kauniaisissa ja harrastaa street-tanssia, piirtämistä, valokuvausta ja Lolita-mekkojen ompelemista.
Näyttelijä Lenita Susi, 20, esittää Sorjonen-rikossarjassa poliisi-Lenan tytärtä Katiaa. Sarjan toista tuotantokautta on kuvattu syksyllä. Lenita on opiskellut näyttelemistä Työväen Akatemiassa Kauniaisissa ja harrastaa street-tanssia, piirtämistä, valokuvausta ja Lolita-mekkojen ompelemista.

Lenita Susi: ”Olen neuvonut äitiä nuorisokielessä”

"Äidiltä olen perinyt kuplivuuden ja hupsuttelun, isältä rauhallisuuden. Kun kirjoittaminen sujuu, äiti kulkee talossa sädehtien ja hyräilee 1980-luvun animaatiosarjan Matka maailman ympäri 80 päivässä tunnussävelmää. "Phileas Foggilla on työ kiertää maailma ja kotiin ennättää". Katsoimme sarjaa usein isosiskoni kanssa lapsena.

Jo päiväkodissa tykkäsin esiintyä, joten mummi ehdotti, että menisin keravalaiseen Vekarateatteriin. Pari vuotta myöhemmin jatkoin Tikkurilan teatterikoulussa. Näytteleminen oli heti minun juttuni.

Olen saanut kehuja Kanadasta asti. Se tuntuu tosi hienolta.

Valkokankaalle päädyin Roolituspalvelun kautta. Ensin sain pienen roolin Mielensäpahoittaja-elokuvassa. Äiti kannusti ja oli iloinen puolestani. Aluksi vähän pelkäsin, että äiti kehuu minua vain, koska olen hänen tyttärensä. Sitten huomasin, että äiti todella arvostaa tekemisiäni ja luottaa minuun.

Pääsykokeet ja koekuvaukset stressaavat, mutta jollain kierolla tavalla myös nautin niistä. Tässä ammatissa pääsykokeet jatkuvat koko uran, joten niihin on hyvä tottua.

Harrastan röyhelöisten Lolita-mekkojen ompelua, mutta sisälläni asuu leijonatyttö. Telkkarin rikossarja Sorjoseen pääsin, kun potkin vakuuttavasti seiniä koekuvauksissa. Seinään jäi kunnon jäljet. Sain rooliani varten taistelukoulutusta ja opin esimerkiksi, miten käden saa väännettyä tuusannuuskaksi.

Yhdessä runossa oli kiellettyjä sanoja, kuten kakka ja pieru. Oli jännittävää, että äiti saattoi sanoa sellaisia sanoja päiväkodissa ääneen.

Ylen ja Netflixin kautta Sorjonen näkyy yli 40 maassa. Olen saanut kehuja Kanadasta asti. Se tuntuu tosi hienolta.

Varhaisin muistoni äidistä on, kun hän tuli päiväkotiini lukemaan lapsille satuja ja runoja. Yhdessä runossa oli kiellettyjä sanoja, kuten kakka ja pieru. Oli jännittävää, että äiti saattoi sanoa sellaisia sanoja päiväkodissa ääneen.

Äiti työskenteli lapsuudessani melkein aina kotona. Kun olin yläasteella, hän oli muutamia vuosia töissä naistenlehdessä. Se oli outoa, koska olin tottunut siihen, että kotona oli aina joku, kun lähdin aamulla kouluun ja kun palasin iltapäivällä. Yksin olin vähän säikkynä isossa tyhjässä talossa. Samassa, äidin ja isän rakentamassa talossa asun edelleen, kun tulen opiskeluista viikonlopun viettoon.

Murrosikäni oli kai aika helppo. En paiskonut ovia tai mitään. Jos halusinkin kapinoida, en halunnut osoittaa sitä vanhemmilleni, koska pidin heistä niin paljon. Äidin kasvatus oli ohjaavaa, ei liian ankaraa eikä soo soo -tyyliä. Opin, että erilaisuutta pitää kunnioittaa ja mielipiteet täytyy perustella.

Ala-asteella sujauttelin äidille lappuja huoneeni oven alta. Niissä luki: "Älä tule tänne, minä en pidä sinusta." Myöhemmin löysin laput lipaston laatikosta, jonne äiti oli ne säilönyt. Minua hävetti, ja suttasin ne.

Äiti tykkää neuvoa, mutta tiedän kyllä itse, mitä teen.

Viidennellä luokalla, kun seurusteleminen ja muut jutut alkoivat kiinnostaa, en halunnut vähään aikaan, että äiti seisoo yleisellä paikalla liian lähellä. Kun murrosikä hellitti, olen avannut äidille myös omaa yksityistä maailmaani.

Äiti on aina ollut semisuojeleva ja kova neuvomaan. Hän yrittää vain auttaa, mutta tiedän kyllä itse, mitä teen. Neuvominen kai kuuluu äitiyteen.

Minäkin olen saanut neuvoa äitiä, kun hänen on pitänyt saada kirjojensa nuorisokieli kuulostamaan ajanmukaiselta. Olen selittänyt, että nuoriso puhuu nykyään paljon finglishiä eli suomea ja englantia sekaisin. Kukaan ei enää mesetä, vaan nyt käytetään WhatsAppia.

Äiti on tosi fiksu ja seuraa maailmaa. Hän on myös hyvin lämmin ja rakastava. Meillä on vahva yhteys.

Soitin aina äidille, jos kohtaus tuli päälle. Hänen turvallinen äänensä rauhoitti minua.

Äiti on auttanut minua, kun joitain vuosia sitten sain paniikkikohtauksia. Hän ymmärsi, mistä niissä oli kysymys, koska oli itse kärsinyt paniikkihäiriöstä. Soitin aina äidille, jos kohtaus tuli päälle. Hänen turvallinen äänensä rauhoitti minua.

Kun viikonloppuisin olen kotona, osallistun kotitöihin pesemällä omat pyykkini ja käymällä kaupassa. Siitä äiti huomauttelee, että jätän puoliksi juotuja laseja ympäriinsä. Minä taas en ymmärrä, miksi ne pitää kerätä tiskiin, kun voisin juoda ne aivan hyvin myöhemmin tyhjiksi."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2017.

Äidin kuoltua koulunkäynti jäi, mutta salille Christian jaksoi lähteä. "Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä."

Lapsena Christian katsoi ovelta vanhempiensa tappelua ja soitti välillä poliisit paikalle. Aikuisena hän vajosi itsekin lääke- ja viinakoukkuun. Kun posti toi 20-vuotiaalle miehelle sairauseläkepaperit, Christian päätti, ettei suostu syrjäytymään.

"Olisi pitänyt tietää, että vesi nousee.

Voimme vielä selviytyä!

He luulevat, että hukumme, mutta päämme ovat vielä pinnan yllä.

Niin siinä lempilaulussani laulettiin, tai enemmän se oli huutamista. Musiikki oli synkkää örinää.

Olin ollut kaksi vuotta sairauslomalla ison rintaleikkauksen takia, ja mieleni oli yhtä synkkä kuin se musiikki. Kun oikein paha olo iski, etsin masennuspillerit ja heitin muutaman suuhuni, huuhdoin viinalla. Olo oli hetken hyvä.

Sitten postiluukku kolahti. Näin haet sairauseläkettä, kirjeessä sanottiin. Olin 20-vuotias. Päätin, että ei tämä sittenkään mene näin."

Ensimmäinen soitto hätäkeskukseen alle 10-vuotiaana

"Lapsuuteni meni aaltoliikkeessä. Oli paljon kivoja hetkiä. Isä oli töissä asiakaspalvelijana, äiti teki erilaisia pätkätöitä. Kolmisin kävimme Linnanmäellä ja Ruotsin-risteilyllä, matkustelimme Euroopassa. Ajoimme Monacosta bussilla Italian Monzaan ja kävimme katsomassa formularataa. Auringossa kimaltava asfaltti näytti mahtavalta.

Huonoina hetkinä vanhemmillani meni lujaa. He vetivät alkoholia ja lääkkeitä, ja myöhemmin kuvioihin tuli myös huumeita. Kännissä vanhemmat riitelivät pienimmistäkin asioista, huusivat perkeleitä toisilleen. Joskus nyrkit kohosivat.

"Tappelua oli pelottava katsoa, mutta epätietoisuus pelotti enemmän."

Halusin aina olla näkemässä, mitä tapahtuu. Tappelua oli pelottava katsoa, mutta epätietoisuus pelotti vielä enemmän. Seisoin vanhempien makuuhuoneen ovella ja näin, miten he huitoivat toisiaan.

Olin alle kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran soitin hätäkeskukseen. Silloin vanhempani tappelivat taas.

Myöhemmin puheluita tuli lisää. Viimeisen soiton hätäkeskukseen tein kaksi vuotta sitten, kun äitini kuoli makuuhuoneen lattialle.

Äitini kuolinsyytä ei koskaan saatu selville."

Lapsena Christian halusi papiksi tai poliisiksi. Lempiruokaa oli riisipuuro.
Lapsena Christian halusi papiksi tai poliisiksi. Lempiruokaa oli riisipuuro.

Kuka sanoo, etten voisi mennä kotiin?

"Me lastenkodin lapset olimme kerääntyneet television ääreen. Who said you can't go home, Jon Bon Jovi lauloi television ruudulla. Pidin sitä merkkinä. Kuka sanoo, etten voisi mennä kotiin?

Asuin lastenkodissa toista kertaa. 12-vuotiaana olin ollut kaksi kuukautta huostaanotettuna vanhempieni alkoholinkäytön takia. Nyt olin 15-vuotias, ja omatkin asiat menivät jo huonommin.

Olin jäänyt koulussa luokalleni, ja minut oli siirretty sairaalakouluun. Olin ahdistunut ja itsetuhoinen. Uhkailin itsemurhalla.

Koko kouluaikani oli mennyt kiusaajia kuunnellessa. Olin kymmenen senttiä muita lyhyempi, mistä muut oppilaat muistuttivat kyykistymällä, kun he puhuivat minulle: 'Onks sua hakattu, kun oot lyhyt? Eiks sun pitäis olla eskarissa? Kääpiö!'

"Seitsemänvuotispäivä oli hieno, mutta jo sen ikäisenä lintsasin huonoina päivinä koulusta", Christian muistelee.
"Seitsemänvuotispäivä oli hieno, mutta jo sen ikäisenä lintsasin huonoina päivinä koulusta", Christian muistelee.

Nousin television edestä ja kävelin lastenkodin huoneeseeni. Otin PlayStationin, cd-levyt ja siivoamisesta saamani rahat, 20 euroa. Sipsejä ja energiajuomaa oli vielä jäljellä. Pakkasin nekin reppuuni.

Hiivin hiljaa eteiseen. Sitten juoksin.

Lastenkodista karkaaminen ei ehkä ollut viisasta, mutta se toi elämääni hyvää.

"Lastenkodista oli ilmoitettu karkaamisestani. Äiti tuli heti halaamaan."

Kun karattuani menin kotiin, isä ja äiti istuivat parvekkeella tupakalla. He odottivat jo minua, lastenkodista oli ilmoitettu karkaamisestani. Äiti tuli heti halaamaan.

Se oli yksi niistä kerroista, jolloin vanhempani osoittivat rakkautensa. He suostuivat huumeseuloihin ja keräsivät niiden avulla todisteita kuivilla olemisestaan. He halusivat pitää minut kotona."

Vanhemmat rakastivat ja yrittivät 

"Minullakin alkoi mennä paremmin. Olo tuntui kevyemmältä, ja kävin peruskoulun loppuun. Lastenkotiin ei tarvinnut palata. Äiti sanoi, että olen hänelle kaikki kaikessa.

Tiesin kyllä, että vanhempani rakastivat minua. Kotona oli aina ruokaa, ja kun tuntui, että olin menossa väärään suuntaan, vanhemmat yrittivät auttaa. Esimerkiksi silloin, kun seitsemänvuotiaana sytytin nuotioita omaan huoneeseeni. Tai kun parikymppisenä työnsin vessassa sormet kurkkuun syömisen jälkeen.

Niinä kertoina isä ja äiti hakivat minulle apua heti.

Muistan hyvin nuo välittämisen hetket ja paremmin sujuneet vuodet. Vähintään yhtä hyvin muistan kuitenkin myös ne poliisien tuloon päättyneet ryyppyillat, jolloin jouduin yksin pelkäämään riitoja.

"Äitini tatuoi käteeni tiikerin. Se on päättäväinen, kuten minäkin."
"Äitini tatuoi käteeni tiikerin. Se on päättäväinen, kuten minäkin."

Rintaleikkaus vei kahden vuoden sairauslomalle

"Minulla oli pienestä asti ollut kosmeettinen vaiva, jota sanotaan harjurinnaksi. Kylkiluuni kasvoivat epäsuhtaisesti ja muodostivat rintani kohdalle kohouman.

Olin 18-vuotias ja lomalla Bulgariassa äidin ja mummin kanssa, kun tajusin, että vaiva ei enää ollut ainoastaan erikoisen näköinen. Rintaani särki aiempaa kovemmin. En päässyt kiipeämään rappuja ylös ilman, että suussani maistui veri. Väsytti, mutta en saanut kivuiltani unta.

Suomeen palattuamme jouduin sairaalaan. Seitsemän tuntia kestäneessä leikkauksessa rintalastani sahattiin uuteen muotoon. Sain rintani sisään tuen ja kaksi vuotta sairauslomaa. Se oli nuorelle pojalle pitkä aika.

Sairausloman ensimmäiset puoli vuotta menivät melko hyvin. Sitten kotona oleminen alkoi tympiä.

"Leikin lääkkeillä ja alkoholilla. Vihasin maailmaa ja itseäni."

Kun tyttöystäväni jätti minut, aloin leikkiä lääkkeillä ja alkoholilla. Samaan aikaan olin koukussa myös pelaamiseen. Istuin päivät tietokoneella ja pelasin World of Warcraftia. Vihasin koko maailmaa ja eniten itseäni. Inhosin sitä, miten söin ja puhuin, jopa sitä, miten kävelin.

Sitten postilaatikosta tulivat ne sairauseläkelomakkeet. Havahduin.

Tajusin, etten voinut jäädä kotiin. Vaikka en silloin nähnyt tulevaisuudessani juuri mitään hyvää, ymmärsin, että sairauseläkkeellä tulevaisuus peittyisi entistä sankempaan sumuun. Sieltä olisi hirveän iso työ nousta ylös.

"Ihmiselle annetaan hyviä ja huonoja asioita. Niistä voi kasvaa tai mennä karkuun. Minä halusin kasvaa", Christian sanoo.
"Ihmiselle annetaan hyviä ja huonoja asioita. Niistä voi kasvaa tai mennä karkuun. Minä halusin kasvaa", Christian sanoo.

Halusin eroon kaikesta, mikä muistutti elämästä, jota olin elänyt. Olin valtavan päättäväinen.

Kirjoitin Facebookiin, etten aio pelata enää yhtäkään peliä. Myin pelihahmoni 50 eurolla, vaikka siitä olisi voinut saada 200 euroa. Hankkiuduin eroon cd-levyistä, pelikonsolista ja kaikista peleistäni. Heitin pois jopa lempivaatteeni.

Lopetin kerralla myös lääkkeiden ja viinan ottamisen.

Halusin kokea, mitä tavallinen eläminen on, ja tehdä jotain, mistä voisin olla myöhemmin ylpeä."

Isän kanssa salille

"Aloitin salilla käymisen isän avulla neljä vuotta sitten. Faija oli ollut muutaman vuoden täysin kuivilla huumeista ja tykkäsi nostaa rautaa.

Ensin bodaamisesta ei meinannut tulla mitään. Menin salille ja halusin heti olla kaikkein lihaksikkain jätkä. Kun en ollut,olin heti lopettamassa.

Silloin faija koputti huoneeni oveen ja kertoi, kun oli aika lähteä treenaamaan tai juoda massanlisääjää, proteiinipitoista urheilujuomaa. Isä teki minulle treeniohjelman ja suunnitteli ruokavalion.

Joka aamu aamupalana on smoothie. "Se sopii aamuihin, ei tarvitse jaksaa väsyneenä edes pureskella."
Joka aamu aamupalana on smoothie. "Se sopii aamuihin, ei tarvitse jaksaa väsyneenä edes pureskella."

Myöhemmin bodaamisesta tuli henkireikäni. Kun äiti kuoli, en jaksanut käydä media-assistentin opintojani loppuun. Salille kuitenkin menin. Tuntui, että painojen nosteleminen oli ainoa asia, jossa oli järkeä.

Salilla olin eri ihminen, voittamaton, irti menneisyydestäni. Tunnen niin yhä joka kerta. Kun nostan painoja, tunnen itseni henkisestikin vahvaksi.

Alussa faija oli se, joka tsemppasi minua salilla. Myöhemmin minä jaksoin tsempata isää äidin kuoleman jälkeen.

Ajattelen, että olen ylittänyt aikaisemmat esteeni ja ylitän kyllä kaikki loputkin.

Alussa faija oli se, joka tsemppasi minua salilla. Myöhemmin asetelma kääntyi toisin päin. Jaksoin tsempata isää äidin kuoleman jälkeen.

Nyt asun omassa asunnossani, mutta sali on yhä yhteinen harrastuksemme. On aika hieno homma, että olemme löytäneet jotain yhteistä."

Tukien varassa eläminen oli tylsää

"Elämäni on nyt tavallista. Melko raiteillaan.

Herään aamulla kello 9.30. Heitän tehosekoittimeen 200 grammaa maitorahkaa, tattarijauhoja ja marjoja, fiiliksen mukaan joko puolukoita tai mustikoita.

Menen töihin ja iltapäivällä palaan kotiin.

Vaikka lopetin koulun käymisen äidin kuoleman jälkeen, en halunnut jäädä tyhjän päälle. Kahden vuoden sairausloma osoitti, ettei tukien varassa eläminen ole hauskaa. Se on itse asiassa todella tylsää. Päivät eivät täyttyneet millään järkevällä.

Kouluni opintoneuvoja vinkkasi Helsingin Diakonissasäätiön Vamos-hankkeesta. Sen avulla nuoret saavat tukea oman suuntansa löytämiseen. Vamos oli minulle onnenpotku.

"Omaan kotiin tulee mukava tunnelma, kun sänky on pedattu eikä lattioilla ole hiekkaa tai muruja."
"Omaan kotiin tulee mukava tunnelma, kun sänky on pedattu eikä lattioilla ole hiekkaa tai muruja."

Vamoksen kurssilla nuoria valmennettiin elämään omillaan. Opettelimme tunnistamaan tunteitamme ja yhdistämään niitä arjessa tapahtuviin asioihin.

Sain myös uravalmentajan. Hänen kanssaan mietin, millaiseen työhön olisin sopiva.

Tiesin saliharrastukseni takia paljon erilaisista lisäravinteista ja mietin, voisinko auttaa tiedoillani muitakin. Pääsin uravalmentajani Ilarin avulla osa-aikaiseen työkokeiluun lisäravinteita ja urheilutarvikkeita myyvään liikkeeseen.

Ensimmäisenä työpäivänä olo oli kuin lapsena lauantaina karkkipussi kädessä."

Terapiassa poikki sukupolvien ongelmaketju

"Jos elämässä ei ole kunnollista tekemistä, on iso riski syrjäytyä muista ihmisistä. Tyhjät päivät alkavat tuntua normaaleilta, ja sen jälkeen muutosta on enää vaikea tehdä.

"Olen oppinut, millaista on herätä ja lähteä töihin ja maksaa laskuja."

En halua roikkua toimettomana ja yhteiskunnan elätettävänä vaan tahdon tulla toimeen omillani. Työkokeilun kautta olen oppinut, millaista on herätä ja lähteä töihin, valita lihaosastolla maukkaimman näköinen kanapaketti ja maksaa laskuja. Aion opiskella ict-asentajaksi, tietotekniikkahommia.

Ensimmäistä kertaa tunnen itseni aikuiseksi.

Uskalsin hakeutua myös terapiaan. Siellä olen saanut purettua lapsuuttani ja äitini kuolemaa.

Vanhempieni ongelmat johtuivat paljolti siitä, etteivät he olleet käsitelleet omia lapsuudenkokemuksiaan. Haluan toimia eri tavalla, käydä kokemani asiat läpi. Samanlaiset ongelmat kun tuppaavat kulkeutumaan sukupolvelta toiselle. Haluan, että meidän perheessämme ne pysähtyvät minun kohdalleni."

Jossittelemalla pää menee vain solmuun

"Haaveilen, että joskus saisin omia lapsia. En unelmoi omakotitalosta ja pihasta vaan säännöllisestä elämästä. Siitä, että aamulla mennään töihin ja illalla salille. Ja siitä, että vierellä on joku, jonka kanssa voi vuorotellen puskea toista eteenpäin.

"Lapsilleni haluan opettaa, että elämässä tapahtuu pahojakin asioita, mutta aina niille ei voi mitään. Kaikesta pääsee silti eteenpäin."

Lapsilleni haluan opettaa, että elämässä tapahtuu pahojakin asioita, mutta aina niille ei voi mitään. Kaikesta pääsee silti eteenpäin. Täytyy vain tehdä kovasti töitä, joskus enemmän kuin muiden.

Isä opetti ensimmäisillä salikerroilla, ettei bodatessa pidä keskittyä muiden tekemiseen. Pitää vain avata ovi, tehdä oma treeninsä, lähteä kotiin ja vetää palautusjuoma naamariin.

Elämässä pätevät aivan samat säännöt. Omaan elämään täytyy uskoa, tuli eteen mitä tahansa. Liian kauan ei voi miettiä, miksi tämä kaikki on tapahtunut minulle. Jossittelemalla pää menee vain solmuun."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

20.26.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Morjens Christian!

Sinä ja siskopuolesi olette parasta, mitä olen saanut elämässäni aikaan. En ole aina osannut olla sinulle isä. Tein paljon virheitä. Kasvuympäristösi oli kotonamme välillä hyvin hankala.

Sinulla oli varmasti aika ajoin todella vaikeaa. Ihmettelen kovin luonnettasi ja rakkauttasi meitä vanhempia kohtaan. Olisit voinut vihata meitä, ehkä vihasitkin. Ymmärrän kyllä, että aihettakin oli.

Äitisi kuoleman jälkeen jaksoit kannustaa minua ja katsoa vierestä sekoiluani. Silti rakastit minua. Ehkä jossain onnistuin, kun sain kaikesta huolimatta noin ihanan ja rakastavan pojan.

Uskon vahvasti, että jos jaksat työstää itseäsi, löydät vielä jotain suurta. Jotain sellaista, mitä tarvitset kaikkein eniten elämässäsi.

Muistan aina yhteiset kommelluksemme ja hassuttelut. En tule koskaan unohtamaan niitä! Christian, olen varmaan sanonut useinkin sinulle, miten tärkeä olet minulle. Sanon sen taas.

Sinua aina rakastaen

iskä