Kun Alina Tomnikovia kiusattiin koulussa, isä puuttui napakasti asiaan – ”Nolotti, mutta se toimi”

Alina Tomnikov (s. 1988) on helsinkiläinen näyttelijä ja teatteritaiteen maisteri. Tänä keväänä hänet on nähty MTV3:n Putous-komediasarjassa ja Cheekistä kertovassa elokuvassa Veljeni Vartija. Alina on näytellyt saksalaista prinsessaa venäläisessä tv-sarjassa Jekaterina. Suomessa Alina on nähty esimerkiksi tv-sarjoissa Downshiftaajat, Nymfit ja Syke.

Alina: Kun vanhemmat riitelivät, pakenin teatteriin

"Äidin vanhempien luona Oulussa on isän ja äidin hääkuva. Sitä katsoessani ajattelen aina, että siinä on maailman kaunein nainen ja maailman komein mies. Äidin ja isän avioliitto oli hyvin tunteikas ja ainakin lapsen näkökulmasta ristiriitainen. Olin kolmetoista, kun he erosivat.

Joskus vanhemmat purkivat ajatuksiaan minulle, mutta en halunnut kuormittaa kumpaakaan osapuolta, vaan kannoin murheet sisälläni. Kerran kun harmitti, heitin isän ostaman uuden kännykän asfalttiin. Puhelin sanoi vain boing, boing, boing, eikä hajonnut. Se oli jokin tuulen-, hiekan- ja iskunkestävä superkännykkä. Isä halusi ostaa minulle vain hienointa tekniikkaa.

Kun kotona ei eron aikaan ollut kivaa, viihdyin yhä useammin teatteriharjoituksissa. Siellä koin olevani turvassa.

Jo kotiovella aistin, mikä tunnelma isällä ja äidillä oli. Kun kotona ei eron aikaan ollut kivaa, viihdyin yhä useammin teatteriharjoituksissa. Siellä koin olevani turvassa. Opin helposti ulkoa koko näytelmän vuorosanat ja kaikkien näyttelijöiden koreografiat. Ohjaaja Mikko Rasila antoi minun opettaa askelia aikuisille näyttelijöille. Se nosti itsetuntoa.

Nyt ajattelen, että ero on hyvä, jos kumpikaan ei enää jaksa yrittää tai yhdessäolo ei tee onnelliseksi. Jos vanhemmat eivät ole onnellisia, eivät lapsetkaan ole. Isä ja äiti hoitivat eron niin hyvin kuin sen vain saattoi hoitaa.

ISÄ ON AINA ollut minulle paitsi isä myös paras ystävä. Olen voinut puhua hänelle kaikesta. Vielä nykyäänkin lähetän isälle monta viestiä päivässä ja pyydän häneltä neuvoa aivan kaikessa, viimeksi asuvalinnassa kaverin häihin.

Isän kuvaamilla VHS-kaseteilla pikku-Alina laulaa vanhoja venäläisiä pioneerilauluja tai vetää sujuvasti venäjäksi keskusteluohjelmaa sienistä r-, s- ja l-viasta huolimatta. Isä oli kuin Muumipappa, jolla on Muumimamman esiliina. Hän on rohkea ja tulistuessaan kiivas, mutta hän osasi myös paistaa maailman parasta omelettia.

Kun isä ei löytänyt Suomesta koulutustaan vastaavaa työtä, hän ajoi lattianpesukonetta. Ajatus isästä kuskin paikalla koskettaa minua.

Kun isän piti lähteä pitkälle työmatkalle Pietariin, en olisi halunnut erota. Lohdutukseksi isä kävi ostamassa Helsingin rautatieasemalta nallen, jolla oli pinkki rusetti kaulassa. Isä ruiskutti hajuvettään rusettiin ja sanoi, että aina kun ikävä iskee, minun piti vain nuuhkaista rusettia. Nalle kulki siitä lähtien aina mukanani, kun jouduin olemaan pitempään erossa isästä.

Isän oli aluksi vaikeaa saada Suomesta koulutustaan vastaavaa työtä. Kun näen metrotunnelissa miehiä ajamassa lattianpesukonetta, ajattelen isää. Hänkin ajoi jonkin aikaa sellaista. Väkisinkin mietin, millainen elämäntarina on miehellä, joka ohjaa konetta keskellä aamuruuhkaa. Ajatus isästä kuskin paikalla koskettaa minua.

Venäläisyys on minulle vahvuus, mutta myös kipupiste. Se on minulle samalla tavalla rakas kuin isä.

Koulussa venäläisyys ei ollut mikään meriitti. Olin Keravan ala-asteen ensimmäisellä luokalla, kun kiusaaminen alkoi. Sain kuulla, että sukunimeni on kummallinen. Että olen ryssä. Se oli hämmentävää, koska koin olevani suomalainen.

Koulussa sain kuulla, että sukunimeni on kummallinen, mutta aikuisena ja näyttelijänä venäläisyys on plussaa. 

Kun kiusaaminen vain jatkui, isä näytti venäläisen temperamenttinsa. Hän tuli kouluun, etsi kiusaajat käsiinsä ja sanoi heille hyvin rauhallisesti mutta napakasti, että tyttäreni kiusaaminen loppuu nyt. Siihen se loppui. Minua nolotti, mutta olin myös ylpeä.

Nyt aikuisena ja näyttelijänä venäläisyys on vain plussaa. Helsinki on monikulttuurinen kaupunki, jonne yksi suomalais-venäläinen Tomnikov sulautuu hyvin. Minua ei ole enää moniin vuosiin sanottu ryssäksi.

ANNAMME POSKIPUSUJA, kun isän kanssa kohtaamme, ja kerromme vuolaasti venäjäksi, että rakastamme. Isällä on minulle lukuisia lempinimiä, milloin olen Aurinko ja milloin Alina-Malina; malina on venäjäksi vadelma.

Kun lähdin Ekaterinan kuvauksiin, isä halusi mukaan. "Sinä et ole koskaan käynyt Moskovan lentokentällä, mitä jos kuski ei tule?" isä huolehti. Otin isän mukaan sillä ehdolla, että hän lähtee, kun kuvaukset alkavat.

Venäjällä tuotantoryhmä oli valtava. Yksi ihminen hoiti lennot, yksi autokyydit ja kolmas huolehti kaikista asioistani kuvauspaikalla. Studiossa minulla oli oma rauhoittumishuone, josta minut haettiin kohtauksiin ja jossa sain ruokailla itse valitsemani menun.

Isä ottaa työni sydämen asiakseen ja elää huiput ja pettymykset rinnallani. Joskus hän kantaa enemmän stressiä töistäni kuin minä.

Äiti ja isä ovat ylpeitä kaikesta mitä teen, mutta isän ylpeyteen sekoittuu myös kunnianhimoa. Hän ottaa työni sydämen asiakseen ja elää huiput ja pettymykset rinnallani. Joskus isä kantaa enemmän stressiä töistäni kuin minä. Vaikka minulla on Venäjällä agentti ja Suomessa ihminen, jota konsultoin vaikeissa ammatillisissa tilanteissa, isä on hiljainen managerini.

Kun näyttelen, ajattelen Teatterikorkeakoulun professoreiden opetuksia. Kun astun kameran eteen, ajattelen isää. Hän sanoisi: "Sinä riität juuri sellaisena kuin olet."

Dmitrij Tomnikov, 57, työskentelee Helsingissä huolinta-alalla. Venäjällä syntynyt Dmitrij muutti Suomeen 1980-luvulla rakastuttuaan suomalaiseen opiskelijaan. Parille syntyi kolme lasta, joista Alina on ensimmäinen. Liitto hajosi, mutta isän suhde lapsiin on säilynyt tiiviinä.

Dmitrij: Lausumme Muumien repliikkejä yhteen ääneen

"Alinan ja minun välillä vallitsee yhteisymmärrys aivan viimeiseen pisaraan asti. Kiihkeys on ainut vaikeutemme. Olemme taiteellisia sieluja, ja joskus jarrut pettävät. Kerran istuimme taksissa matkalla näyttelijä Ville Haapasalon syntymäpäiville. Oli kiire, emmekä olleet vielä keksineet, mitä kirjoitamme korttiin. Minä huusin ihan perkeleesti, ja Alina huusi takaisin. Sitten rauhoituimme, ja Alina sanoi: Papa, me nyt vain olemme tällaisia.

Tutustuin Alinan äitiin Leningradissa, jossa hän opiskeli lääketieteellisessä instituutissa. Neiti oli kaunis kuin Elovena-tyttö, niin kuin Alina nyt. Rakkaus oli hyvin voimakas, eikä tunteitamme hillinnyt se, että jouduin samaan aikaan armeijaan. Asepalvelus kesti puolitoista vuotta. Mentyämme naimisiin sain viisumin Suomeen.

Kun Alina syntyi, hän oli heti minussa kiinni kuin takiainen. Yritimme laittaa häntä päiväkotiin, mutta siitä seurasi niin kova itku, että luovutimme. Koska vaimoni oli suomalaisena lääkärinä helpompi työllistyä, minä jäin kolmeksi vuodeksi kotiin hoitamaan Alinaa.

Alina on oppinut eläytymällä, mitä on olla venäläinen. Kun suomalainen on ulkomailla ujo eikä kysy neuvoa, venäläinen kysyy aina.

Päätin, että puhun Alinalle ainoastaan venäjää. Pahassakaan paikassa en vaihtanut suomeen. Niin Alina oppi minulta puhtaan venäjän ja äidiltään puhtaan suomen.

Koti-isänä valvoin Alinan vierellä, kun hän oli sairaana. Luin hänelle kaikki venäläiset kansansadut. Myöhemmin siirryimme vaativampaan kirjallisuuteen, elokuviin ja musiikkiin. Alina on oppinut eläytymällä, mitä on olla venäläinen. Kun suomalainen on ulkomailla ujo eikä kysy neuvoa, venäläinen kysyy aina. Olen tutustuttanut Alinan myös venäläiseen ruokakulttuuriin: suolasieniin ja hapankaaliin.

ALINAA KIUSATTIIN koulussa venäjän kielen takia. Tilanne helpottui, kun hän pääsi steinerkouluun. Siellä Alina voitti ujoutensa. Apua antoi teatteriharrastus Keravan Vekarateatterissa. Alinassa oli lapsena kaksi puolta: kotona hän oli vapautunut ja nautti esiintymisestä, mutta vieraiden kanssa hän oli äärimmäisen arka.

Teatteri oli oman nuoruuteni intohimo. Se opetti minulle, mitä on vapaus ja kuinka erilaisten ihmisten kanssa ollaan. Toivoin, että Alinalle kävisi samoin.

Olen asunut Suomessa yli kolmekymmentä vuotta ja koen olevani suomalainen. Kasvoin äidin, mummoni ja seitsemäntoista vuotta itseäni nuoremman sisareni kanssa Leningradissa. Koska isäni oli häipynyt kuvioista, minä otin hänen paikkansa. Kylvetin, syötin ja luin satuja siskolle. Siitä minulle jäi vahva tunne, että tulen saamaan tyttären.

Teatteri opetti minulle, mitä on vapaus ja kuinka erilaisten ihmisten kanssa ollaan. Toivoin, että Alinalle kävisi samoin.

Kun Alina syntyi, olin jo vuosia kerännyt lastenkirjoja tulevalle tyttärelleni. Sillä tavalla Alina on minulle erityinen lapsi, vaikka kaikki lapseni ovat tietysti yhtä rakkaita.

MYÖS MUUMIT yhdistävät Alinaa ja minua. Olen katsonut alkuperäisen tv-sarjan useaan kertaan jokaisen lapseni kanssa. Osaan ulkoa kaikki repliikit. Jos jotain kiehtovaa tapahtuu, sanomme Alinan kanssa Hemulin tavoin aivan tietyllä äänenpainolla: "Tämä on jännittävää."

Se, että Alina pääsi näyttelemään suureen venäläiseen tv-produktioon, oli "jännittävää". Roolin saaminen Jekaterina-sarjasta oli mutkikas prosessi, joka vaati Alinalta paljon työtä. Elin hengessä mukana ja koetin auttaa siinä, missä pystyin. Tämä on nyt sitä, mihin Alina on koko ajan tähdännyt, hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Aika näyttää, mihin se johtaa.

Kun Alina epäonnistuu, se tuntuu minusta karmealta, ja kun hän onnistuu, tunnen intiimiä ja hillittyä ylpeyttä. Kuin meillä olisi sama syke.

Saatoin Alinan ensimmäisiin kuvauksiin Moskovaan, koska halusin varmistaa, että kaikki käytännön järjestelyt sujuvat. Alina näyttelee nyt Venäjän suurimpien tähtien rinnalla. Monet heistä muistan niiltä ajoilta, jolloin vielä asuin Venäjällä. Olen hyvin perillä myös Venäjän nykyisistä näyttelijöistä, vaikka en seuraa Venäjän televisiota, joka on täysin politisoitunut.

Olen valtavan onnellinen Alinan puolesta. En nyt aivan elä omaa toteutumatonta unelmaani hänen kauttaan, mutta tunteessa on jotain muutakin kuin pelkkää isän ylpeyttä. Kun Alina epäonnistuu, se tuntuu minusta karmealta, ja kun hän onnistuu, tunnen intiimiä ja hillittyä ylpeyttä. Kuin meillä olisi sama syke."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 08/2017.