Millaista on arki, kun kodissa asuu kaksi kirjailijaa? Riitta ja Olli Jalonen kertovat.
Aamuyöllä Riitta Jalonen, 59, herää rapinaan. Ollihan se siinä, makuuhuoneen lattialla, kellistyneenä arabialaiseen rukousasentoon.
Näky ei yllätä vaimoa. Tuollainen Olli on, unissaan eläjä. Voisiko aviomiehen tekeillä oleva romaani liipata Lähi-itää? Olli ei puhu keskeneräisistä kirjoistaan. Ei sanaakaan. Vain unista Riitta voi arvailla, millaisen tarinan kimpussa mies puuhaa.
Olli lopettaa itämaisen hartaushetkensä ja kömpii puoliunessa peiton alle. Tämän keltaisen, hämeenlinnalaisen puutalon narinaan hän on nukahtanut lapsesta asti.
Kello 5.30 Olli Jalonen, 59, havahtuu. Hänen päänsä on painava, unten uuvuttama, mutta jalat kuljettavat hänet keittämään kaurapuuroa.
Ollin unissa on hengästyttävä juoni, monimutkainen rakenne ja terävät värit.
Olli keittää sitä reilun annoksen, nukkuvalle vaimollekin. On keittänyt 40 yhteisen vuoden aikana monta kertaa, kuin sanoakseen hyvää huomenta, vaikka puuro ehtii aina kylmentyä ja hän kadota työhuoneelleen ennen kuin vaimo nousee.
Olli näkee unia jatkuvana virtana, joka yö. Niissä on hengästyttävä juoni, monimutkainen rakenne ja terävät värit. Unenpöpperössä hän on keksinyt useimpien romaaniensa nimet ja rakenteet. Hän on alitajunnalleen kiitollinen, mutta joskus olisi kiva vain nukkua. Sammuttaa aivot edes yhdeksi yöksi.
Olli lukee sanomalehden. Hän tekee sen hitaasti, kuten kaiken muunkin.
Yhtä romaania Olli saattaa kirjoittaa 25 vuotta. Siitä huolimatta hän on ehtinyt julkaista 15 romaania ja saada kymmenkunta kirjallisuuspalkintoa. Ollilla ei ole kiire. Hän ei ymmärrä, mihin hänellä voisi olla kiire. Eihän vuorokaudessa ole kuin aikaa. Sen vuoksi hän jätti yli 30 vuotta sitten työnsä toimittajana ja jättäytyi kirjailijaksi.
"Haluan elää omassa maailmassani, en keskellä ihmisten ristiriitoja."
"En ollut sosiaalisesti etevä, kuten toimittajan pitäisi. Aloin voida huonosti, sairastellakin. Tajusin, että minun ei tarvitse yrittää haalia kaikkea. Riittää, kun teen jotain mielestäni hyvin. Halusin elää omassa maailmassani, en keskellä ihmisten ristiriitoja."
Tasan kello 6.30 Olli lähtee kävelemään työhuoneelleen. Kerrostaloyksiö on pieni, kylmä ja rakas. Jättimäisistä ikkunoista vetää, mutta niistä mahtuu myös aurinko.
Tietokoneensa näppäimistöä Olli on hakannut niin, että kirjaimet ovat haalistuneet pois. Siksi hän naputtaa toisinaan mitä sattuu. Useimmin pieleen menevät o ja i. Tietokoneestaan hän on poistanut kaiken muun paitsi kirjoitusohjelman.
Ollille hitaus on elinehto. Puoli vuotta voi hujahtaa siihen, että hän viilaa romaaninsa rakennetta.
30 vuoden mumina
Kun Olli Jalonen puhuu, hän vaikuttaa viisaan lempeältä. Kun hän alkaa kirjoittaa, hän vaikuttaa kummalliselta.
Kirjoittaessaan Olli mutisee niin, että äänihuulet uhkaavat hajota.
Hän nimittäin mumisee. Ei kuiskaa vaan mutisee niin, että äänihuulet uhkaavat hajota. Lääkärit ovat kieltäneet tavan, mutta Olli jatkaa. Hänen on maisteltava ääneen jokaista sanaa. Muuten hän ei kuule sen rytmiä.
"Puhun kaiken minkä kirjoitan. Olen mumissut 1980-luvulta asti."
Sillä välin kun Olli mumisee, Riitta ryöpsähtelee.
Kun kirjoitusvimma iskee, Riitta pulppuaa tekstiä. Jos muistikirja ei ole lähettyvillä, hän kirjoittaa lauseenpätkiä kirjekuoriin, kuittien taakse ja sanomalehden reunoihin. Kohtauksen jälkeen hän ihmettelee: Mistä nämä sanat tulivat? Mihin ne liittyvät?
Niin on syntynyt 18 kirjaa.
Ryöpsähdysten varalta Riitta ottaa kynän ja ruutulehtiön mukaan aina, etenkin kävelyille.
Ensimmäisen version romaanistaan Riitta kirjoittaa käsin muistikirjaansa.
"Ennen opettelin lauseet ulkoa. Oli kamalan raskasta yrittää kantaa täydellistä lausetta metsästä kotiin."
Ensimmäisen version romaanistaan Riitta kirjoittaa aina käsin kiinalaiseen, silkkikantiseen muistikirjaansa. Päähenkilöihinsä hän eläytyy niin vahvasti, että vaihtaa niiden mukaan melkein nimensäkin.
Silloin Olli herättelee varovasti: Tekstisi on mielikuvitusta. Muistathan?
Viimeksi Riitta oli vähällä sulautua 11-vuotiaaseen Heidiin, Kuka sinut omistaa -romaaninsa päähenkilöön. Heidin ja Riitan suru oli yhteistä, sillä kumpikin on menettänyt pienen adoptioveljensä. Riitta lapsena, fiktiivinen Heidi romaanissa.
Kun Riitta sairastui tuberkuloosiin, Ollin kuvan katselu oli parasta lääkettä.
Olli näkee unia, Riitta etiäisiä. Kun hän 19-vuotiaana katsoi Ollia ensimmäistä kertaa silmiin Tampereen yliopiston alakuppilassa, hän totesi: Tuossahan on mieheni.
Pian sen jälkeen Riitta sairastui tuberkuloosiin. Parantolassa hän liimasi sänkynsä yläpuolelle Ollin kuvan. Vieläkin hän on varma, että rakkaus on yksi tehokkaimmista lääkkeistä.
Vuoden päästä ensitapaamisesta pari asui yhdessä. Pian syntyi tytär.
Vaimo ja Siwan kassa
Ennen yhtätoista Olli Jalonen palaa kotiin kauppakassit käsissään. Riitta kokkaa kalaa. Lounaan jälkeen pari haihtuu takaisin työhuoneisiinsa.
Riitan mukaan Olli erakoituisi mielellään. Tämä pystyisi elämään viikkoja niin, että ainoat ihmiskontaktit olisivat Riitta ja Siwan kassa.
"Pahinta olisi, jos vaimoni olisi vauhdikas. Sanoisi että hei, eipäs kirjoitetakaan vaan lähdetäänpä sienimetsään", Olli sanoo.
Olli käy juoksulenkillä aina yksin eikä koskaan ota aikaa.
Riitasta taas tuntuisi järkyttävältä, jos Olli huomioisi hänet koko ajan.
"Mielemme pitää pysyä vapaina. Ne eivät saa sekoittua toisiinsa."
Siksi Riitta käy joka ilta pitkällä kävelyllä yksin. Siksi Olli käy juoksulenkillä aina yksin eikä koskaan ota aikaa. Minuuttejahan riittää, vuorokaudet ympäri, mitä niitä mittailemaan. Hän on juossut pojasta asti, mutta ei ole kertaakaan harkinnut osallistumista kilpailuun.
Nuorena Riitta erehtyi näyttämään Ollille runojaan. Olli totesi, että liian abstraktia. Riitan mielestä runot hehkuivat tunnetta.
Sen jälkeen kumpikin on näyttänyt toiselle tekstinsä vasta kun lähettää sen kustannustoimittajalleen.
"Muuten avioliitto ei olisi avioliitto, vaan se muistuttaisi kustantamoa", Riitta sanoo.
Yhtenä päivänä Olli käveli kylpyhuoneeseen ja ajeli päänsä kaljuksi.
Johan ja Johan -romaaniaan Olli kirjoitti viisi vuotta. Viiteen vuoteen Riitta ei tiennyt, mistä hänen miehensä kirjoittaa. Neljäntenä vuonna hän alkoi epäillä: mitä jos Olli ei kirjoitakaan mitään? Nakuttelee vain tyhjää?
Kului vielä vuosi. Sitten yhtenä päivänä Olli käveli kylpyhuoneeseen ja ajeli päänsä kaljuksi.
Riitta päätteli, että kirja taitaa olla loppusuoralla.
"Olen taikauskoinen. En uskalla puhua kirjastani, ennen kuin se on valmis. Pelkään, että tarina pienenee ja menee rikki", Olli sanoo.
Riitta ja Olli kaipaavat vuosia, jolloin kotona oli vain lankapuhelin. Kun sen viereen hankittiin uutuusvempain, puhelinvastaaja, rauha alkoi järkkyä.
Nykyisin Riitta hutaisee sähköpostit ja tekstiviestit kuten muutkin, pienillä alkukirjaimilla ja kirjoitusvirheistä piittaamatta. Olli haraa vastaan, rakentaa jokaiseen sähköpostiviestiinsä käsikirjoituksen ja pari vaihtoehtoista versiota.
"Joskus mietin, pitäisikö kirjoittaa sähköpostista kolmaskin versio. Olisi sitten rytmikin kohdallaan."
Ollin mielestä Facebook on ruma, silppuinen.
Jaloset eivät kuulu Facebookiin. Kumpikin pelkää, että sitten pitäisi jotenkin päivystää, elää varuillaan. Sitä paitsi Ollin mielestä Facebook on ruma.
"En kestä katsoa semmoista silppua."
Uutisista, hyvää iltaa
Puoli yhdeksältä Riitta ja Olli istahtavat vierekkäin olohuoneen sohvalle. Silloin alkavat uutiset. Uutisten tunnusmusiikki on merkki siitä, että sen jälkeen tässä kodissa ei enää kirjoiteta.
Kymmeneltä sammutetaan valot.
Olli alkaa katsella unia.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2013.
