Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Pihlajaniemi sai kuulla, kuinka tyttövauvat Kerttu ja Aili päätyivät sairaalasta väärien äitien matkaan. Sekaannus selvisi vasta vuosikymmenten jälkeen Kertun tyttären teettämän dna-testin avulla. Kertun ja Ailin tarina sai Annan ajattelemaan myös omaa adoptiotytärtään.

Ensimmäinen vaikutelmani oli: olen aivan pyörällä päästäni.

Mirja Hoppula kertoi meilissään äitinsä vaiheista. Äiti, Kerttu, oli vaihtunut synnytyssairaalassa toiseen vauvaan, Ailiin. Heistä oli toimitukselle vinkannut juttuidean Mirjan miehen tuttu.

Vauvojen vaihtumista osattiin kummankin lapsuusperheessä epäillä, mutta asiaa ei ryhdytty tutkimaan. Itse äidiksi tultuaan Mirjan äiti kertoi vaihtumisepäilyistä myös Mirjalle. Äiti ehti kuitenkin kuolla ennen kuin Mirja alkoi selvittää asiaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

No niin, alatte ehkä ymmärtää, miksi olin piirtänyt itselleni sukupuun Kertun ja Ailin ympärillä olevista ihmisistä.

Joitakin viikkoja meilailun jälkeen istuin Mirjan kahvipöydässä Forssassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mukana oli myös Helvi, joka oli kasvanut Mirjan Kerttu-äidin siskona, mutta jonka biologinen sisko olikin Aili. Mirjan ja Helvin lisäksi paikalla oli vielä Rauno, joka puolestaan oli Mirjan äidin biologisen isän uuden vaimon poika.

No niin, alatte ehkä ymmärtää, miksi olin piirtänyt itselleni sukupuun Kertun ja Ailin ympärillä olevista ihmisistä.

Kahvittelun ja juttelun lomassa Mirjakin piirsi sellaisen. Tässä on kuva siitä:

Vähitellen aloin päästä kartalle kuvioista niin, etten joutunut ponnistelemaan yrittäessäni ymmärtää sukulaisuussuhteita. 

Mirjan kertomus äidin sukulaisten jäljittämisestä oli kuin jännitystarina. Lopulta dna-testi toi varmistuksen siitä, mitä Ailin ja Kertun suvuissa oli epäilty lähes sadan vuoden ajan.

Moni kokee, että kun tietää, mistä on tullut, on helpompi ymmärtää itseään.

Mirja, Helvi ja Rauno kertoivat Ailista ja Kertusta pieniä hauskoja muistoja – sellaisia, joita monessa suvussa vaalitaan.

Siinä kuunnellessani ja myöhemmin kirjoittaessani ajattelin kahta asiaa.

Ensimmäinen: Suurella osalla ihmisistä on tarve tietää juuristaan. Ehkä he toivovat löytävänsä sitä kautta vahvistusta identiteetilleen ja vastauksia sille, miksi ovat sellaisia kuin ovat. Moni kokee, että kun tietää, mistä on tullut, on helpompi ymmärtää itseään.

Joillekin on suuri suru, jos omassa sukupuussa on aukko. Jotkut tekevät sukututkimusta silkasta uteliaisuudesta. Syitä selvittää juuria on yhtä paljon kuin ihmisiä.

Toinen ajattelemani asia: usein rakkaus ja yhteinen historia riittävät yhdistämään, biologista sidettä ei aina tarvita.

Toivoisin, että voisin kertoa tyttärelleni myös hänen biologisista juuristaan.

Minua liikutti, kun Helvi sanoi haastattelussa Mirjalle näin: ”Muut asiat ovat lopulta tärkeämpiä. Vaikka selvisi, että emme ole biologista sukua, en menettänyt mitään.”

Mirja vastasi: ”Me olemme sinun kanssasi ihan niin kuin ennenkin.”

Helvi ei lakannut olemasta Mirjalle rakas täti, vaikka ei sitä biologisesti ollutkaan.

Mielessäni oli samanlaisia ajatuksia rakkaudesta, kun alla oleva kuva otettiin vähän yli kymmenen vuotta sitten. Se on ensimmäinen yhteiskuva minusta, miehestäni ja tyttärestäni. Olen juuri saamassa lapseni syliin.

 

Lapseni on adoptoitu Kiinasta. Emme ole biologista sukua toisillemme. Hän on tyttäreni, enkä voi kuvitella, että voisin rakastaa häntä enempää.

Toivoisin, että voisin kertoa tyttärelleni myös hänen biologisista juuristaan. Puhumme usein ”Kiina-äidistä” ja mietimme, minkälainen hän mahtaa olla.

Lue Ailin ja Kertun tarina Kodin Kuvalehdestä 7/2020. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä tai tähtiartikkelina alla olevasta linkistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla