”Minulla on vamma, kuulostan oudolta, toivottavasti se ei häiritse.” Ne lauseet CP-vammainen Victoria Webster kertoo kymmeniä kertoja viikossa, parituhatta kertaa vuodessa. Sen jälkeen hän ompelee potilaan haavat unelmatyössään lääkärinä.

Ahaa, se tapahtui taas, Victoria ehti ajatella. Vasta sitten alkoi sattua, polviin tai kämmeniin tai molempiin. Oli 1970-luku, alku tai loppu, ei sen väliä. Victoria Websteriä kampattiin koulussa kumoon vuosikymmenen alusta loppuun.

Kamppaaminen oli helppoa. Victorian tasapaino oli huono. Jos luokkakaverit eivät muuta keksineet, aina saattoi työntää jalan Victorian eteen.

Usein he keksivät muuta. Niin kuin sen ”leikin”, jossa Victoria saarrettiin luokassa pulpeteilla, joita alettiin työntää yhä tiukemmin hänen ympärilleen, kunnes Victorian oli puristuksesta päästäkseen ryömittävä jonkin pulpetin alta. Tai sitten he ohimennen potkaisivat Victoriaa. Ainakin he sanoivat ne kaksi sanaa: Saatanan CP!

"13-vuotiaaksi asti ajattelin, että minulla nyt on tällainen lempinimi kuin saatanan CP. En päästänyt sitä ihon alle, koska kielsin koko vammani."

Enää Victoria ei vammaansa kiellä. Sen sijaan hän ottaa sen puheeksi pari tuhatta kertaa vuodessa.

Lauseissa koko elämä

Maanantaiaamu Haartmanin sairaalan päivystyksessä Helsingissä on vilkas. Kesäviikonlopun jälkeen päivystyksessä on vanhuksia, jotka ovat juoneet liian vähän. Sitten on niitä päivystykseen tulleita, jotka ovat juoneet liian paljon.

Tasan kello kahdeksan Victoria Webster, 48, sanoo lauseensa päivän ensimmäisen kerran.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Sen jälkeen Victoria miettii, laittaisiko tipan vai antaisiko antibioottia. Sitten hän siirtyy päivystyshuoneen toisen sängyn viereen, seuraavan potilaan luo.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Victorian puhe on vähän hidasta ja takeltelevaa ja hengästynyttä. Juuri koskaan se ei häiritse potilaita.

"Lauseeni kertovat potilaille hirveän paljon. Lauseilla kerron, että olen itse tietoinen vammastani ja että minut on palkattu töihin tämän vamman kanssa. Ja että jos potilaat haluavat, he saavat kysyä enemmän."

Eivät he kysy. Ja jotakin Victoria jättää kertomatta. Ikinä hän ei sano, että hänellä on CP-vamma. Niin monen mielessä se yhdistyy aina älylliseen vammaan.

Kömpelö, kömpelömpi

Victoria Webster syntyi toisenlaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa Diana ja Michael Webster olivat Suomessa asuvia englantilaisia. 1960-luvun puolivälin Helsingissä se riitti tekemään perheestä toisenlaisen.

Victoria syntyi huhtikuussa 1965 hieman liian aikaisin ja hieman liian myöhään. Liian aikaisin siksi, että laskettuun aikaan oli vielä muutama viikko. Liian myöhään siksi, että pitkittyneen synnytyksen vuoksi hän kärsi hapenpuutteesta. Kukaan ei tiennyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Diana ja Michael seurasivat esikoisensa kehitystä vielä tarkemmin kuin tuoreet vanhemmat yleensä. Vauva oppi katsomaan äitiyspakkauslaatikon yläpuolella heiluvaa mobilea – hän siis näki. Kun puhelin soi, vauva käänsi päätään sen suuntaan – hän selvästikin kuuli.

Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Victoria teki kaiken kuin kirjojen mallivauva, oppi hymyilemään ja istumaan ja nousemaan. Mutta kun hän nousi, hän alkoi myös kaatuilla. Hän nousi ja kaatui, nousi ja kompastui, eikä se mennyt iän myötä ohi. Ei ollut sattumaa, että kerrostalon lapsilauma pisti Victorian jääkiekkoa pelatessa maalivahdiksi.

"Olin joka tapauksessa enemmän pitkin pituuttani kuin pystyssä", Victoria nauraa.

Leikki-ikäisenä diagnoosi oli selvä: Victoria oli saanut synnytyksessä aivovaurion, ja hänellä oli lievä CP-vamma. Se näkyi vaikka niin, että hän oli kehno piirtämisessä ja mahdoton naruhyppelyssä. CP-vamma myös kuului. Kaupan kassa kysyi kolme kertaa, mitä Victoria tahtoo, vaikka hän sanoi vain ”päivää”.

Toisaalta Victoria osasi lukea ja laskea. Kun oli aika mennä kouluun, vanhemmille oli selvä, että tytär kuuluisi tavalliseen luokkaan, ei erityiskouluun. Tuttavan ehdottamaa ruotsinkielistä steinerkoulua he kuitenkin empivät. Suomi oli jo ollut Victorialle uusi kieli, ja ruotsia hän ei osannut sanaakaan. Opettaja vakuutti, että se ei olisi ongelma.

Ei ollutkaan. Victoria oppi englannin ja suomen jatkoksi ruotsin. Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Kotona kaikki hyvin

Koulukiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja kesti kahdeksan vuotta. Victoria ei kertonut siitä kenellekään. Paitsi yhdelle: mielikuvitusystävälle, omalle kaksoisolennolleen.

”Ei se kaatuminen oikeastaan sattunut”, Victoria sanoi toiselle Victorialle, kun taas huomasi olevansa polvillaan maassa koulun pihassa. Kaksoisolento oli ihan samaa mieltä.

"Puhuin kaksoisolennolleni kuin parhaalle ystävälle, jota minulla ei ollut. Yhdessä päätimme, että ei tämä kiusaaminen ole niin vaarallista. Että ei sanota opettajalle mitään ja eihän me mennä kertomaan vanhemmille."

Eivätkä he kertoneet. Kun Victoria tuli kotiin, kaikki muuttui hyväksi. Kouluruotsi vaihtui kotienglantiin, ”saatanan CP” -haukkumanimi lempinimeen Spratty. Leikkikaverina oli kaksi vuotta nuorempi pikkuveli John, ja lisäksi pihassa odotti oma poikajengi, naapuruston kaverit ja suomen kieli.

Kokonaan piiloon kiusaaminen ei jäänyt. Joskus äiti näki, kuinka joku kulki tyttären perässä koulun pihassa ja matki tämän huojuvaa kävelyä. Toisinaan Victoria paljasti vahingossa liikaa – niin kuin silloin, kun iloitsi äidille parin pojan potkaisevan häntä niin hiljaa, että he taitavat oikeasti vähän pitää hänestä.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen."

Mutta jos äiti kysyi kiusaamisesta, Victoria sanoi kaiken olevan ihan hyvin.

"Minä pelkäsin, että kiusaaminen olisi kahta pahempaa, jos menisin kantelemaan. Edelleenkään en tiedä, mikä olisi ollut oikea ratkaisu."

1970-luvulla ratkaisu oli se, että kiusaamisesta ei puhuttu. Victorian äiti suree sitä vieläkin.

Vammainen ja vielä pahempaa

Tietysti Victoria tiesi, mitä saatanan CP tarkoittaa. Hän vain ei tahtonut ymmärtää. Se oli hyvä, hän sanoo nyt.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen. Sen ansiosta jaksoin harjoitella pyörällä ajoa ja hiihtämistä niin sinnikkäästi."

Sitten tuli se päivä. 13-vuotias Victoria oli lähdössä hammaslääkäristä bussilla kotiin ja huomasi vasta kyytiin noustessaan, että hänellä ei ollut rahaa. Kuljettaja katsoi pitkään ja sanoi, että mene vain istumaan. Kun bussi tuli päätepysäkille Helsingin keskustaan, Victoria meni vielä kiittämään kuljettajaa. Kuljettaja kertoi, että ei voi päästää Victoriaa lähtemään.

Victoria yritti selittää. Hän kävelisi tästä isän työpaikalle yliopistolle hakemaan rahaa ja jatkaisi sitten toisella bussilla kotiin. Mitä enemmän hän selitti, sitä puuromaisemmaksi puhe meni ja sitä kovemmin hänen piti ponnistella saadakseen sanat edes jotenkin suusta ulos.

Bussikuski ei uskonut Victoriaa. Hän soitti Victorian opettajalle, puhui erikseen kouluterveydenhoitajankin kanssa. He sanoivat Victorian pärjäävän varmasti. Kuljettaja ei uskonut heitäkään. Hän ei päästäisi näin vammaista lasta yksin minnekään.

"Muistan ihan tarkkaan ne hetket bussissa 35 vuotta sitten. Tuijotin ulos ikkunasta ja sadattelin mielessäni, miksi olinkaan mennyt vielä kiittämään kuskia. Tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa, mutta se oli hyvin nöyryyttävä."

Lopulta kuljettajan kutsumat sosiaaliviranomaiset tulivat ja veivät Victorian yliopistolle. Isä tarjosi limsaa ja antoi bussirahat.

Sinä iltana kotona Victoria suri, että oli vammainen. Hän päätti, että jos vammalle voi tehdä jotakin, hän tekee.

"Kuljettaja varmaankin ajatteli tehneensä kelpo teon. Hän vain oli aivan liian avulias ja ennakkoluuloinen. Mutta jotain hyvääkin siitä seurasi."

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan."

Victoria aloitti puheterapian. Vähitellen puheesta tuli selvempää, falsetti jäi pois ja hengitys helpottui.

Lopulta myös kiusaaminen loppui. Se ei päättynyt puheen paranemiseen vaan paljon pahempaan.

Viikkoa ennen joulua 1979 Victorian isä oli kantamassa muuttolaatikoita autoon, kun hän sai aivoverenvuodon. Kaksi päivää myöhemmin hän kuoli. Victoria oli 14-vuotias.

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan. Ehkä kiusaajat viimein osasivat ajatella, miltä minusta tuntui. Heillä ei ollut vammaa, mutta heilläkin oli isä."

Sen joulun äiti, Victoria ja pikkuveli John olivat vielä kerrostalokodissa. Joulun jälkeen he tekivät niin kuin isän kanssa oli pitänyt tehdä: muuttivat rintamamiestaloon Espooseen.

Unelmasta kiinni

Päivystykseen tulleella miehellä on kaksi haavaa otsassa. Victoria Webster ompelee ne: seitsemän tikkiä. Taskussa soi konsulttipuhelin, nuorempi kollega soittaa. ”Anna yksi ampulli sydänlääkettä, sen pitäisi laskea sykettä”, Victoria neuvoo.

11-vuotiaana Victoria päätti, että hänestä tulee lääkäri. Kaikki uskoivat hänen mielensä muuttuvan. Myöhemmin monet toivoivat mielen muuttuvan.

"Opinto-ohjaaja pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria aloitti lääketieteelliseen pyrkimisen ylioppilaskeväänä. Hän pyrki yliopistoihin Suomessa, Ruotsissa ja Englannissa. Kun ei päässyt, hän oli töissä vanhainkodissa, sitten sairaalassa. Ruotsiin saattoi pyrkiä kaksi kertaa vuodessa, ja viidennellä kerralla Victoria pääsi sisään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin.

"Sinä päivänä äiti ja minä itkimme ja nauroimme ja joimme samppanjaa."

Loppukesällä 1987 Victoria muutti Tukholmaan. Pääsykoepapereissa ei lukenut vammasta mitään, joten kolmantena opiskelupäivänä hän meni puhumaan siitä opinto-ohjaajalle.

"Halusin kertoa, että vammastani voi puhua avoimesti. Tahdoin myös varoittaa ennakolta, että käsialani on aika huonoa. Mutta lääkärithän ovat tunnettuja sotkuisesta käsialastaan, vitsailin."

Opinto-ohjaaja kiitti Victoriaa, että hän oli tullut juttelemaan. Sitten hän kiitti, että Victoria oli hakenut lääketieteelliseen. Ohjaajan mielestä Victoria oli sisäänpääsyllään osoittanut, että pääsykoejärjestelmä on pielessä, ”koska sinun kaltaisesi on päässyt sisään”.

"Opinto-ohjaaja sanoi, että potilaat eivät koskaan luottaisi minuun vaan pelkäisivät minua. Että kun lopetan opiskelun heti alkuunsa, tilalleni voidaan ottaa joku sellainen, josta oikeasti voi tulla lääkäri. Hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun muun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria ei ajatellut sitä. Hänen mielessään takoi vain, että nyt ei ole se päivä, jolloin hän luovuttaa. Jos hän ei pärjäisi opinnoissaan, jos potilaat todella pelkäisivät – silloin voisi olla. Mutta ei nyt.

Sen jälkeen kaikilla kursseilla kolmen vuoden ajan moni opettaja yritti saada Victorian luopumaan lääkärihaaveista.

Hetkittäin Victoria empi. Opiskelu oli vaikeaa, kemia melkein liikaa. Mutta sitten tuli taas kliinisen työn harjoittelu ja potilaat. Se oli työtä, jota Victoria rakasti.

Lääkäriksi valmistumisesta on nyt 19 vuotta, sisätautien erikoislääkäriksi pätevöitymisestä kymmenen. Työssään Victoria on ommellut haavoja ja porannut metallisiruja pois silmistä. Käytännön työ käy aluksi ehkä kollegoja hitaammin, mutta ei huonommin.

"En pystyisi olemaan kirurgi. Ehkä en pystyisi olemaan myöskään keskosia hoitava lastenlääkäri – keskosilla kaikki on niin pientä. Mutta kaiken muun luultavasti pystyisin opettelemaan."

Joka päivä alusta

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Kaikkein parasta Victoriasta olisi, jos niitä lauseita ei tarvitsisi sanoa. Haavemaailmassa ihmiset olisivat niin suvaitsevaisia ja avarakatseisia, että vammoihin ei kiinnitettäisi huomiota.

Välillä Victoria yritti sitä, oli kertomatta vammastaan potilaille. Se ei toiminut.

"Potilaat eivät varsinaisesti sano mitään, mutta keskustelu on nihkeää. He miettivät, mikä tota vaivaa, kun se puhuu noin. Onko se sairastunut vai humalassa", Victoria sanoo.

"Kun ideaalimaailmaa ei ole, vammasta kertominen ei häiritse minua ollenkaan. Usein huomaan, että potilaiden on helppo puhua minulle, kun minullakin on joku vika, en ole täydellinen lääkäri."

Vähemmälläkin selittämisellä Victoria voisi päästä. Hän voisi tehdä työtä lääkärinä, jolla olisi tuttuja ja pitkäaikaisia potilaita, jotka tietäisivät vamman entuudestaan.

Sen sijaan Victoriasta tuli 2007 Pohjoismaiden ensimmäinen päivystyslääketieteeseen erikoistunut lääkäri. Hän haluaa nimenomaan olla päivystyksessä, jossa potilaat vaihtuvat koko ajan.

"Luonteeseeni ei kuulu, että yrittäisin päästä vähällä. Päivystyksessä joudun lunastamaan uusien potilaiden luottamuksen joka päivä monta kertaa. Mutta juuri siitä tästä työssä tykkään: että ei ole aavistustakaan, ketä ja mitä tunnin päästä on edessä."

Vamma joka unohtuu

Vapaa-ajallaan Victoria ei ajattele vammaansa. Ei ajattele, koska ei muista sitä.

Melkein joka viikonloppu hän kyläilee lapsuudenkodissaan rintamamiestalossa äidin luona. Viikonloppuisin hän tapaa myös veljeään ja tämän perhettä. Silloin Spratty-täti pelaa veljenpoikien kanssa ristiseiskaa ja kasinoa. Arkena töiden jälkeen Victoria käy kävelyllä ja lukee. Yhdessä äitinsä kanssa hän on myös kirjoittanut: Niin monta Mount Everestiä -kirja kertoo Victorian tarinaa.

Victoriasta paras tapa rentoutua on kuunnella klassista musiikkia. Helsingin kaupunginorkesterin kausikortti syksyksi on jo ostettu, musiikkitalon akustiikka on hieno.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus -  se on ollut vaikea asia."

Välillä Victoria hämmästyy, kun hänelle kahvilan kassalla puhutaan hyvin hitaasti tai turhan kovaa. Joskus taksikeskus lähettää tavallisen taksin sijasta invataksin ja vieras ihminen kysyy, osaako Victoria lukea. Silloin hän muistaa; ai niin, vammani.

"Näen, että minua ihmetellään. En enää kauhistu sitä vaan pidän mahdollisuutena. Jos voin muuttaa jonkun ajatusmaailmaa edes ihan vähän, vamma ei ole turha."

Niin kävi luokkakokouksessa muutama vuosi sitten. Siellä Victoria puhui ja kiusaajat kuuntelivat. Sitten muutama heistä puhui ja Victoria kuunteli, myös anteeksipyynnön. Se oli hyvä ilta.

Koskaan Victoria ei mieti, millaista olisi olla vammaton. Sitä hän on miettinyt, millaista olisi olla äiti.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus – se on ollut vaikea asia."

Senkin hän on hyväksynyt. Kaikkea ei voi saada. Hän on liikkunut työn ja opiskelun perässä niin paljon, että pysyvän parisuhteen löytäminen on ollut vaikeaa. Nyt se kävisi jo hyvin.

"Olen yrittänyt tutustumista netin kautta, mutta olen aika ujo siinä. Koen, että minun on kerrottava vammastani, koska muuten olen epärehellinen. Siinä vaiheessa miehet vetäytyvät. Jos minut tapaa kasvokkain, vamma on paljon vähäisempi."

Niin on. Enää pitkään aikaan en ole kuullut, miten hän puhuu. Vain sen, mitä hän puhuu.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2013.

 

Pitkät automatkat parantavat Katja ja Mika Niilo-Rämän parisuhdetta. Yksi autossa viihtymisen hyvistä puolista on, että autosta ei pääse karkuun.

Pari päivää ennen reissua Katja Niilo-Rämä, 39, tuntee jo levollisuuden. Kohta auto starttaa ja kahdenkeskinen aika alkaa.

”Ilman automatkoja parisuhteemme olisi unohduksissa.”


Lähtö kotoa on vain harvoin rauhallinen. Kiireessä unohtuu aina jotain, esimerkiksi Katjan vaatekassi.

Arki kotona Vantaalla on vain kiirettä. Katja opiskelee sairaanhoitajaksi, puoliso Mika Niilo-Rämä, 41, tekee lähihoitajan töitä vammaisperheiden kanssa. Töiden jälkeen paljon aikaa vievät omien erityislasten Rasmuksen, 8, ja Tessan, 7, terapiat ja lääkärit.

Lisäksi perheeseen kuuluvat Katjan 14-vuotias esikoinen Niki ja kaksi ranskanbulldoggia. Viikoittain pariskunnalla on myös vapaaehtoistyötä: Katja on keskosvanhempien yhdistyksen hallituksessa ja molemmat erityislasten vanhempien Leijona­emoissa.

Televisio on hiljaisella eikä kumpikaan jaksa puhua.

”Illalla vuorottelemme. Joka toinen ilta Mika lenkittää koirat ja minä nukutan lapset. Seuraavana iltana toisinpäin.”

Kun lapset nukkuvat, Katja makaa sohvalla ja Mika nuokkuu nojatuolissa. Televisio on hiljaisella eikä kumpikaan jaksa puhua.

”Se on se pieni hetki, jolloin kukaan ei tarvitse meitä.”

Rakkauden paikka

Kaksi vuotta sitten Katja havahtui. Hurjimmat pikkulapsivuodet alkoivat olla takana, mutta kahdenkeskinen aika Mikan kanssa oli jäänyt kokonaan niiden jalkoihin.

”Huomasin, että kaipaan meidän aikuisten yhteistä aikaa. Järjestin saman tien Mikalle yllätyksenä reissun Omaishoitajaliiton koulutukseen Rovaniemelle. Toivoimme uusia taitoja ja vertaistukea sekä vapaaehtoistyön että oman lapsen vuoksi.”

"Oli pakko keskustella, kun yritimme saada aikaa ja kilometrejä kulumaan.”

Koulutuksen määränpää, Rovaniemi, selvisi Mikalle vasta lähtöiltana. Ajomatka kesti 12 tuntia ja palautti mieleen, miltä tuntuu olla yhdessä.

”Oli pakko keskustella, kun yritimme saada aikaa ja kilometrejä kulumaan”, Mika sanoo.

Katja huomasi, miten kireys ja pönötys sulivat pois kilometri kilometriltä. Oli taas hauskaa yhdessä. Parasta oli, kun silmät kostuivat nauramisesta. Perille ehdittiin aamupalalle.

”Se 12 tunnin automatka palautti kipinän tai osoitti, että sitä yhä on.”


”Kahdestaan ajellessa voimme spontaanisti pysähtyä uusissa paikoissa kuten kerran lihapalvaamossa.”


Rakkauden paikka

Sen jälkeen kahdenkeskisiä autoreissuja on tullut monta. Omaishoitajien koulutukseen voi osallistua parin kuukauden välein, ja Katja valitsee paikan tarkoituksella aina mahdollisimman kaukaa.

"Sanomme toisillemme, että ihana nähdä sinua!"

Autossa Katja ja Mika juttelevat, millaista arki on viime viikkoina ollut: mitä hauskaa lapset ovat tehneet ja mitä sarjoja itse telkkarista katsoisivat, jos ehtisivät katsoa. Jompikumpi huokaa, miten ihanaa olisi, jos elämä olisi tylsää: jos olisi vain kauppaa ja autoruuhkaa ja sitä mitä syödään viideltä.

”Heti matkan alussa sanomme toisillemme, että ihana nähdä sinua! Yleensä tuntuu kuin ei olisi nähty kahteen viikkoon, vaikka olisimme olleet samassa kodissa joka päivä.”

Kymmenen vuotta sitten alkaneesta rakkaudestaan Katja ja Mika puhuvat paljon. Siitäkin, miten auto on heille rakkauden paikka.

”Häämatkamme oli viikko asuntoautossa heinäkuussa 2011. Hääyön vietimme Kajaanin ABC-huoltamon pihassa parkissa rekkojen keskellä.”

Hyvä puhua, hyvä olla hiljaa

Vierekkäin autossa istuessa on helppo puhua, kun toista ei tarvitse katsoa silmiin. Siksi autossa on myös helppo riidellä, mutta ääntä Katja ja Mika eivät korota.

Mökötystä kumpikaan ei jaksa. Hiljaa voi olla, kun katsoo maisemia, mutta ei siksi, että mököttäisi.

Katja ja Mika ajavat vuorotellen. Kun toinen torkkuu vieressä, on myös omaa aikaa ajatella ja syödä karkkia. Molemmat pitävät yöllä ajamisesta.


Omat matkakarkit. Katjalle suklaata tai lakritsia, Mikalle hedelmäkarkkeja.

”Sarastava aamu on kauneinta. Silloin pysähdymme kahville huoltsikalle ja otamme happihyppelyä.”

Loppumatkasta on aina kiitoksen aika.

”Sanon Mikalle: ihanaa, kun olet ja pysyt. Sitten onnittelemme toisiamme siitä, miten täyspäisinä olemme säilyneet.”

Kotipihassa Katja on tyyni. Automatkan jälkeen arkea on taas helpompi jaksaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.

Puhuminen kannattaa aina

• Vastarakastuneet puhuvat yleensä paljon, mutta vuosien mittaan puhuminen vähenee ja arjen pyörittäminen vie aikaa ja energiaa. Puhumattomuus lisää väärinymmärryksiä, joista kehkeytyy helposti riitoja. Onnellistakin parisuhdetta kannattaa hoitaa puhumalla.

• On tärkeä kysyä säännöllisesti, mitä toiselle kuuluu. Jos puhuminen ei houkuta, toiselle voi kertoa, ettei juuri nyt jaksa jutella mutta puhumattomuus ei johdu mistään, mitä toinen on tehnyt.

• Jos arjessa ei löydy aikaa keskustelulle, kannattaa miettiä, mikä voisi olla oma, yhteinen tapa keskustella. Olisiko se iltakävely, kauppareissu, sauna tai ajomatka?

Lähde: Väestöliitto

Tässä sarjassa esitellään Kodin Kuvalehden lukijabloggaajia. LiisaHelena kirjoittaa Kerro joku juttu -blogiinsa havaintoja ruuhkabussista ja metsäpoluilta. ”Kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa”, Liisa sanoo.

Kirjoitat Kerro joku juttu -blogiisi pieniä havaintoja arjesta. Millaista oma arkesi on?

”Tavallista työssäkäyvän, perheellisen keski-ikäisen naisen arkea. Perheeseen kuuluvat aviomies ja lukioikäiset tyttäret. Arkea rytmittää virka-aika, sillä työskentelen ylitarkastajana valtion ympäristöhallinnossa. Vapaa-ajalla harrastan kielten opiskelua, teen kotitöitä, sauvakävelen, luen ja kirjoitan. Aika usein käy myös niin, että löydän itseni sohvalta somettamasta.”

Mikä on suosikkirutiinisi?

”Hyvässä seurassa nautittu aamukahvi, arkiaamuina töissä ja viikonloppuisin kotona.”

Entä inhokkisi?

”Täyden keittiön tiskipöydän setviminen väsyneenä illalla.”

Mistä sait idean blogin perustamiseen?

"Tajusin, että kirjoittaminen on yksi tärkeistä asioista elämässäni."

”Blogin taustalla on koetteleva elämänvaihe muutaman vuoden takaa. Painin vakavien näkemiseen liittyvien ongelmien kanssa, mistä seurasi pysähtyminen ja erilaisten elämän tärkeiden asioiden puntarointi. Tajusin, että kirjoittaminen on yksi niistä.

Kun tokenin, lähdin opiskelemaan kirjoittamista avoimeen yliopistoon ja töistä järjestyi opintovapaata. Kirjoittamisen opintojen jälkeen halusin jatkaa säännöllistä kirjoittamista. Löysin tieni Kodin Kuvalehden blogiyhteisöön ja syntyi Kerro joku juttu -blogi.”

Onko kirjoittaminen aina ollut intohimosi?

”Kirjoittaminen on kulkenut aina matkassani. Se on kivaa ja minulle luonteva tapa itseilmaisuun. Onnekseni olen saanutkin kirjoittaa monenlaista, niin opinnoissa, töissä kuin vapaa-ajalla. Nuorempana tuli kirjoitettua paljon myös kirjeitä, ja matkoilla olen usein pitänyt matkapäiväkirjaa.”

”Kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa.”

Millaisista asioista haluat blogissasi kirjoittaa?

”Kirjoitan asioista, joita tulee arjessa vastaan. En erityisemmin etsi kirjoittamisen aiheita tai suunnittele juttuja etukäteen. Usein teksteissäni lähtökohtana on joku luontoon ja vuodenaikoihin tai kädentaitoihin ja itsetekemiseen liittyvä havainto. Yhtä kaikki, aiheet tulevat läheltä. Arkitodellisuuden lisäksi havainnoin muistin avulla myös menneisyyttä. Kirjoittamisessa minusta yksi kiehtova puoli onkin se, miten kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa.”

Kerrot blogisi esittelyssä, että olet kiinnostunut kulttuuriperinnöstä ja arjesta ennen ja nyt. Mikä historiassa viehättää?

”Se syventää asioiden merkityksiä ja antaa perspektiiviä. Mietin usein esimerkiksi jonkun minulle uuden paikan historiaa. Mitä täällä oli ennen? Miten tästä paikasta on tullut tällainen, millaisena me sen nyt näemme?

Olen ymmärtänyt myös omakohtaisesti, miten tärkeää historian tunteminen on paikallisidentiteetin rakentumisessa. Kymmenkunta vuotta sitten rakensimme talon ja muutimme perheen kanssa meille kokonaan uuteen paikkaan. Kotikyläni historiaan perehtyminen on auttanut minua kiinnittymään ja kotiutumaan nykyiseen asuinpaikkaamme.”

”Kun lähtee ulos, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.”

Kirjoitat kauniisti myös luonnosta. Kuinka tärkeää luonnossa liikkuminen sinulle on?

”Oikeastaan elintärkeää. Kun lähtee ulos vaikka vain lähimetsän poluille kävelemään, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Luonnossa liikkuessa syntyvät myös parhaat kirjoitusideat.

Olen koulutukseltani biologi. Minulta ei kuitenkaan kannata kysyä lintujen lauluäänistä, vaikka olen niitäkin aikanaan opiskellut. Olen surkea ornitologi. Oma osaaminen ja intohimo liittyy kulttuuriympäristöihin, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen ja siihen, miten ne muokkaavat toinen toistaan.

"Luonto on loputon esteettisten elämysten lähde."

Henkilökohtaisella tasolla luonto merkitsee esimerkiksi hienoja elämyksiä ja muistoja yhdessä perheen ja ystävien kanssa tehdyistä retkistä. Lisäksi luonto on loputon esteettisten elämysten lähde. Arvostan myös paljon luonnon antimia. Jokamiehenoikeudet on hieno juttu.”

Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?

”Kaikissa vuodenajoissa on puolensa, mutta talvi vie kuitenkin pisimmän korren. Tykkään lumesta, laduista ja hiihtämisestä. Samoin jäätyneistä järvistä, retkiluistelusta ja talviverkkokalastuksesta, joka on yhteinen harrastuksemme puolisoni kanssa.”