”Minulla on vamma, kuulostan oudolta, toivottavasti se ei häiritse.” Ne lauseet CP-vammainen Victoria Webster kertoo kymmeniä kertoja viikossa, parituhatta kertaa vuodessa. Sen jälkeen hän ompelee potilaan haavat unelmatyössään lääkärinä.

Ahaa, se tapahtui taas, Victoria ehti ajatella. Vasta sitten alkoi sattua, polviin tai kämmeniin tai molempiin. Oli 1970-luku, alku tai loppu, ei sen väliä. Victoria Websteriä kampattiin koulussa kumoon vuosikymmenen alusta loppuun.

Kamppaaminen oli helppoa. Victorian tasapaino oli huono. Jos luokkakaverit eivät muuta keksineet, aina saattoi työntää jalan Victorian eteen.

Usein he keksivät muuta. Niin kuin sen ”leikin”, jossa Victoria saarrettiin luokassa pulpeteilla, joita alettiin työntää yhä tiukemmin hänen ympärilleen, kunnes Victorian oli puristuksesta päästäkseen ryömittävä jonkin pulpetin alta. Tai sitten he ohimennen potkaisivat Victoriaa. Ainakin he sanoivat ne kaksi sanaa: Saatanan CP!

"13-vuotiaaksi asti ajattelin, että minulla nyt on tällainen lempinimi kuin saatanan CP. En päästänyt sitä ihon alle, koska kielsin koko vammani."

Enää Victoria ei vammaansa kiellä. Sen sijaan hän ottaa sen puheeksi pari tuhatta kertaa vuodessa.

Lauseissa koko elämä

Maanantaiaamu Haartmanin sairaalan päivystyksessä Helsingissä on vilkas. Kesäviikonlopun jälkeen päivystyksessä on vanhuksia, jotka ovat juoneet liian vähän. Sitten on niitä päivystykseen tulleita, jotka ovat juoneet liian paljon.

Tasan kello kahdeksan Victoria Webster, 48, sanoo lauseensa päivän ensimmäisen kerran.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Sen jälkeen Victoria miettii, laittaisiko tipan vai antaisiko antibioottia. Sitten hän siirtyy päivystyshuoneen toisen sängyn viereen, seuraavan potilaan luo.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Victorian puhe on vähän hidasta ja takeltelevaa ja hengästynyttä. Juuri koskaan se ei häiritse potilaita.

"Lauseeni kertovat potilaille hirveän paljon. Lauseilla kerron, että olen itse tietoinen vammastani ja että minut on palkattu töihin tämän vamman kanssa. Ja että jos potilaat haluavat, he saavat kysyä enemmän."

Eivät he kysy. Ja jotakin Victoria jättää kertomatta. Ikinä hän ei sano, että hänellä on CP-vamma. Niin monen mielessä se yhdistyy aina älylliseen vammaan.

Kömpelö, kömpelömpi

Victoria Webster syntyi toisenlaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa Diana ja Michael Webster olivat Suomessa asuvia englantilaisia. 1960-luvun puolivälin Helsingissä se riitti tekemään perheestä toisenlaisen.

Victoria syntyi huhtikuussa 1965 hieman liian aikaisin ja hieman liian myöhään. Liian aikaisin siksi, että laskettuun aikaan oli vielä muutama viikko. Liian myöhään siksi, että pitkittyneen synnytyksen vuoksi hän kärsi hapenpuutteesta. Kukaan ei tiennyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Diana ja Michael seurasivat esikoisensa kehitystä vielä tarkemmin kuin tuoreet vanhemmat yleensä. Vauva oppi katsomaan äitiyspakkauslaatikon yläpuolella heiluvaa mobilea – hän siis näki. Kun puhelin soi, vauva käänsi päätään sen suuntaan – hän selvästikin kuuli.

Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Victoria teki kaiken kuin kirjojen mallivauva, oppi hymyilemään ja istumaan ja nousemaan. Mutta kun hän nousi, hän alkoi myös kaatuilla. Hän nousi ja kaatui, nousi ja kompastui, eikä se mennyt iän myötä ohi. Ei ollut sattumaa, että kerrostalon lapsilauma pisti Victorian jääkiekkoa pelatessa maalivahdiksi.

"Olin joka tapauksessa enemmän pitkin pituuttani kuin pystyssä", Victoria nauraa.

Leikki-ikäisenä diagnoosi oli selvä: Victoria oli saanut synnytyksessä aivovaurion, ja hänellä oli lievä CP-vamma. Se näkyi vaikka niin, että hän oli kehno piirtämisessä ja mahdoton naruhyppelyssä. CP-vamma myös kuului. Kaupan kassa kysyi kolme kertaa, mitä Victoria tahtoo, vaikka hän sanoi vain ”päivää”.

Toisaalta Victoria osasi lukea ja laskea. Kun oli aika mennä kouluun, vanhemmille oli selvä, että tytär kuuluisi tavalliseen luokkaan, ei erityiskouluun. Tuttavan ehdottamaa ruotsinkielistä steinerkoulua he kuitenkin empivät. Suomi oli jo ollut Victorialle uusi kieli, ja ruotsia hän ei osannut sanaakaan. Opettaja vakuutti, että se ei olisi ongelma.

Ei ollutkaan. Victoria oppi englannin ja suomen jatkoksi ruotsin. Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Kotona kaikki hyvin

Koulukiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja kesti kahdeksan vuotta. Victoria ei kertonut siitä kenellekään. Paitsi yhdelle: mielikuvitusystävälle, omalle kaksoisolennolleen.

”Ei se kaatuminen oikeastaan sattunut”, Victoria sanoi toiselle Victorialle, kun taas huomasi olevansa polvillaan maassa koulun pihassa. Kaksoisolento oli ihan samaa mieltä.

"Puhuin kaksoisolennolleni kuin parhaalle ystävälle, jota minulla ei ollut. Yhdessä päätimme, että ei tämä kiusaaminen ole niin vaarallista. Että ei sanota opettajalle mitään ja eihän me mennä kertomaan vanhemmille."

Eivätkä he kertoneet. Kun Victoria tuli kotiin, kaikki muuttui hyväksi. Kouluruotsi vaihtui kotienglantiin, ”saatanan CP” -haukkumanimi lempinimeen Spratty. Leikkikaverina oli kaksi vuotta nuorempi pikkuveli John, ja lisäksi pihassa odotti oma poikajengi, naapuruston kaverit ja suomen kieli.

Kokonaan piiloon kiusaaminen ei jäänyt. Joskus äiti näki, kuinka joku kulki tyttären perässä koulun pihassa ja matki tämän huojuvaa kävelyä. Toisinaan Victoria paljasti vahingossa liikaa – niin kuin silloin, kun iloitsi äidille parin pojan potkaisevan häntä niin hiljaa, että he taitavat oikeasti vähän pitää hänestä.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen."

Mutta jos äiti kysyi kiusaamisesta, Victoria sanoi kaiken olevan ihan hyvin.

"Minä pelkäsin, että kiusaaminen olisi kahta pahempaa, jos menisin kantelemaan. Edelleenkään en tiedä, mikä olisi ollut oikea ratkaisu."

1970-luvulla ratkaisu oli se, että kiusaamisesta ei puhuttu. Victorian äiti suree sitä vieläkin.

Vammainen ja vielä pahempaa

Tietysti Victoria tiesi, mitä saatanan CP tarkoittaa. Hän vain ei tahtonut ymmärtää. Se oli hyvä, hän sanoo nyt.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen. Sen ansiosta jaksoin harjoitella pyörällä ajoa ja hiihtämistä niin sinnikkäästi."

Sitten tuli se päivä. 13-vuotias Victoria oli lähdössä hammaslääkäristä bussilla kotiin ja huomasi vasta kyytiin noustessaan, että hänellä ei ollut rahaa. Kuljettaja katsoi pitkään ja sanoi, että mene vain istumaan. Kun bussi tuli päätepysäkille Helsingin keskustaan, Victoria meni vielä kiittämään kuljettajaa. Kuljettaja kertoi, että ei voi päästää Victoriaa lähtemään.

Victoria yritti selittää. Hän kävelisi tästä isän työpaikalle yliopistolle hakemaan rahaa ja jatkaisi sitten toisella bussilla kotiin. Mitä enemmän hän selitti, sitä puuromaisemmaksi puhe meni ja sitä kovemmin hänen piti ponnistella saadakseen sanat edes jotenkin suusta ulos.

Bussikuski ei uskonut Victoriaa. Hän soitti Victorian opettajalle, puhui erikseen kouluterveydenhoitajankin kanssa. He sanoivat Victorian pärjäävän varmasti. Kuljettaja ei uskonut heitäkään. Hän ei päästäisi näin vammaista lasta yksin minnekään.

"Muistan ihan tarkkaan ne hetket bussissa 35 vuotta sitten. Tuijotin ulos ikkunasta ja sadattelin mielessäni, miksi olinkaan mennyt vielä kiittämään kuskia. Tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa, mutta se oli hyvin nöyryyttävä."

Lopulta kuljettajan kutsumat sosiaaliviranomaiset tulivat ja veivät Victorian yliopistolle. Isä tarjosi limsaa ja antoi bussirahat.

Sinä iltana kotona Victoria suri, että oli vammainen. Hän päätti, että jos vammalle voi tehdä jotakin, hän tekee.

"Kuljettaja varmaankin ajatteli tehneensä kelpo teon. Hän vain oli aivan liian avulias ja ennakkoluuloinen. Mutta jotain hyvääkin siitä seurasi."

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan."

Victoria aloitti puheterapian. Vähitellen puheesta tuli selvempää, falsetti jäi pois ja hengitys helpottui.

Lopulta myös kiusaaminen loppui. Se ei päättynyt puheen paranemiseen vaan paljon pahempaan.

Viikkoa ennen joulua 1979 Victorian isä oli kantamassa muuttolaatikoita autoon, kun hän sai aivoverenvuodon. Kaksi päivää myöhemmin hän kuoli. Victoria oli 14-vuotias.

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan. Ehkä kiusaajat viimein osasivat ajatella, miltä minusta tuntui. Heillä ei ollut vammaa, mutta heilläkin oli isä."

Sen joulun äiti, Victoria ja pikkuveli John olivat vielä kerrostalokodissa. Joulun jälkeen he tekivät niin kuin isän kanssa oli pitänyt tehdä: muuttivat rintamamiestaloon Espooseen.

Unelmasta kiinni

Päivystykseen tulleella miehellä on kaksi haavaa otsassa. Victoria Webster ompelee ne: seitsemän tikkiä. Taskussa soi konsulttipuhelin, nuorempi kollega soittaa. ”Anna yksi ampulli sydänlääkettä, sen pitäisi laskea sykettä”, Victoria neuvoo.

11-vuotiaana Victoria päätti, että hänestä tulee lääkäri. Kaikki uskoivat hänen mielensä muuttuvan. Myöhemmin monet toivoivat mielen muuttuvan.

"Opinto-ohjaaja pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria aloitti lääketieteelliseen pyrkimisen ylioppilaskeväänä. Hän pyrki yliopistoihin Suomessa, Ruotsissa ja Englannissa. Kun ei päässyt, hän oli töissä vanhainkodissa, sitten sairaalassa. Ruotsiin saattoi pyrkiä kaksi kertaa vuodessa, ja viidennellä kerralla Victoria pääsi sisään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin.

"Sinä päivänä äiti ja minä itkimme ja nauroimme ja joimme samppanjaa."

Loppukesällä 1987 Victoria muutti Tukholmaan. Pääsykoepapereissa ei lukenut vammasta mitään, joten kolmantena opiskelupäivänä hän meni puhumaan siitä opinto-ohjaajalle.

"Halusin kertoa, että vammastani voi puhua avoimesti. Tahdoin myös varoittaa ennakolta, että käsialani on aika huonoa. Mutta lääkärithän ovat tunnettuja sotkuisesta käsialastaan, vitsailin."

Opinto-ohjaaja kiitti Victoriaa, että hän oli tullut juttelemaan. Sitten hän kiitti, että Victoria oli hakenut lääketieteelliseen. Ohjaajan mielestä Victoria oli sisäänpääsyllään osoittanut, että pääsykoejärjestelmä on pielessä, ”koska sinun kaltaisesi on päässyt sisään”.

"Opinto-ohjaaja sanoi, että potilaat eivät koskaan luottaisi minuun vaan pelkäisivät minua. Että kun lopetan opiskelun heti alkuunsa, tilalleni voidaan ottaa joku sellainen, josta oikeasti voi tulla lääkäri. Hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun muun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria ei ajatellut sitä. Hänen mielessään takoi vain, että nyt ei ole se päivä, jolloin hän luovuttaa. Jos hän ei pärjäisi opinnoissaan, jos potilaat todella pelkäisivät – silloin voisi olla. Mutta ei nyt.

Sen jälkeen kaikilla kursseilla kolmen vuoden ajan moni opettaja yritti saada Victorian luopumaan lääkärihaaveista.

Hetkittäin Victoria empi. Opiskelu oli vaikeaa, kemia melkein liikaa. Mutta sitten tuli taas kliinisen työn harjoittelu ja potilaat. Se oli työtä, jota Victoria rakasti.

Lääkäriksi valmistumisesta on nyt 19 vuotta, sisätautien erikoislääkäriksi pätevöitymisestä kymmenen. Työssään Victoria on ommellut haavoja ja porannut metallisiruja pois silmistä. Käytännön työ käy aluksi ehkä kollegoja hitaammin, mutta ei huonommin.

"En pystyisi olemaan kirurgi. Ehkä en pystyisi olemaan myöskään keskosia hoitava lastenlääkäri – keskosilla kaikki on niin pientä. Mutta kaiken muun luultavasti pystyisin opettelemaan."

Joka päivä alusta

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Kaikkein parasta Victoriasta olisi, jos niitä lauseita ei tarvitsisi sanoa. Haavemaailmassa ihmiset olisivat niin suvaitsevaisia ja avarakatseisia, että vammoihin ei kiinnitettäisi huomiota.

Välillä Victoria yritti sitä, oli kertomatta vammastaan potilaille. Se ei toiminut.

"Potilaat eivät varsinaisesti sano mitään, mutta keskustelu on nihkeää. He miettivät, mikä tota vaivaa, kun se puhuu noin. Onko se sairastunut vai humalassa", Victoria sanoo.

"Kun ideaalimaailmaa ei ole, vammasta kertominen ei häiritse minua ollenkaan. Usein huomaan, että potilaiden on helppo puhua minulle, kun minullakin on joku vika, en ole täydellinen lääkäri."

Vähemmälläkin selittämisellä Victoria voisi päästä. Hän voisi tehdä työtä lääkärinä, jolla olisi tuttuja ja pitkäaikaisia potilaita, jotka tietäisivät vamman entuudestaan.

Sen sijaan Victoriasta tuli 2007 Pohjoismaiden ensimmäinen päivystyslääketieteeseen erikoistunut lääkäri. Hän haluaa nimenomaan olla päivystyksessä, jossa potilaat vaihtuvat koko ajan.

"Luonteeseeni ei kuulu, että yrittäisin päästä vähällä. Päivystyksessä joudun lunastamaan uusien potilaiden luottamuksen joka päivä monta kertaa. Mutta juuri siitä tästä työssä tykkään: että ei ole aavistustakaan, ketä ja mitä tunnin päästä on edessä."

Vamma joka unohtuu

Vapaa-ajallaan Victoria ei ajattele vammaansa. Ei ajattele, koska ei muista sitä.

Melkein joka viikonloppu hän kyläilee lapsuudenkodissaan rintamamiestalossa äidin luona. Viikonloppuisin hän tapaa myös veljeään ja tämän perhettä. Silloin Spratty-täti pelaa veljenpoikien kanssa ristiseiskaa ja kasinoa. Arkena töiden jälkeen Victoria käy kävelyllä ja lukee. Yhdessä äitinsä kanssa hän on myös kirjoittanut: Niin monta Mount Everestiä -kirja kertoo Victorian tarinaa.

Victoriasta paras tapa rentoutua on kuunnella klassista musiikkia. Helsingin kaupunginorkesterin kausikortti syksyksi on jo ostettu, musiikkitalon akustiikka on hieno.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus -  se on ollut vaikea asia."

Välillä Victoria hämmästyy, kun hänelle kahvilan kassalla puhutaan hyvin hitaasti tai turhan kovaa. Joskus taksikeskus lähettää tavallisen taksin sijasta invataksin ja vieras ihminen kysyy, osaako Victoria lukea. Silloin hän muistaa; ai niin, vammani.

"Näen, että minua ihmetellään. En enää kauhistu sitä vaan pidän mahdollisuutena. Jos voin muuttaa jonkun ajatusmaailmaa edes ihan vähän, vamma ei ole turha."

Niin kävi luokkakokouksessa muutama vuosi sitten. Siellä Victoria puhui ja kiusaajat kuuntelivat. Sitten muutama heistä puhui ja Victoria kuunteli, myös anteeksipyynnön. Se oli hyvä ilta.

Koskaan Victoria ei mieti, millaista olisi olla vammaton. Sitä hän on miettinyt, millaista olisi olla äiti.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus – se on ollut vaikea asia."

Senkin hän on hyväksynyt. Kaikkea ei voi saada. Hän on liikkunut työn ja opiskelun perässä niin paljon, että pysyvän parisuhteen löytäminen on ollut vaikeaa. Nyt se kävisi jo hyvin.

"Olen yrittänyt tutustumista netin kautta, mutta olen aika ujo siinä. Koen, että minun on kerrottava vammastani, koska muuten olen epärehellinen. Siinä vaiheessa miehet vetäytyvät. Jos minut tapaa kasvokkain, vamma on paljon vähäisempi."

Niin on. Enää pitkään aikaan en ole kuullut, miten hän puhuu. Vain sen, mitä hän puhuu.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2013.

 

”Äidillä on aikuisen naisen tyyli. Aika usein hän pukeutuu neuleisiin ja farkkuihin. Kannustan häntä olemaan hieman rohkeampi”, Mansikkka eli Maiju Voutilainen sanoo MammaPia-äidistään.

Maiju Voutilainen tunnetaan Youtubessa nimellä Mansikkka. Äiti Pia perusti vlogin tyttärensä jalanjäljissä. – Aikuisen naisen puheelle on kysyntää, Pia sanoo.

Maiju Voutilainen:

”Pia on mukava ja rento äiti. Riitelemme harvoin ja soittelemme vähintään joka toinen päivä. Kun näemme, laitamme ruokaa, käymme kaupungilla tai katsomme leffoja. Äidin sohvalla istumme aina tutuissa lempipaikoissamme.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla pukeuduin vielä äidin valitsemiin vaatteisiin. Kun laulaja Avril Lavigne nousi pinnalle, aloin suosia pinkkejä ja mustia vaatteita ja käyttää solmioita. Tukkaan otin punaiset raidat.

Tykkäämme molemmat käytännöllisistä vaatteista. En ole koskaan ollut paljastavien vaatteiden tai raskaan meikin ystävä, joten äidin ei ole tarvinnut puuttua pukeutumiseeni. 17-vuotiaana hankkimani nenärengas hieman hätkähdytti häntä.

Olen saanut paljon itseluottamusta siitä, että teen elämästäni videoita YouTubeen. Voin hyvin olla kameran edessä ilman meikkiä.

Saan myös negatiivista palautetta, tietenkin. En anna kritiikin lannistaa.

Olen puhunut videoblogissani rosoisistakin asioista kuten masennuksestani. Halusin antaa tarttumapintaa niille, jotka ovat kokeneet vastaavaa. On tärkeää olla rehellinen. Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.

”Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.”

Saan palautetta myös mielenterveysongelmien kanssa kamppailevilta nuorilta. On koskettavaa, että ihmiset, joiden on vaikea avautua muille, lähestyvät minua. Kannustan aina hakemaan apua.

Kuin huomaamatta vloggaamisesta kehittyi minulle ammatti lukion loputtua. Se on työ, jota rakastan ja jonka avulla maksan laskut.”

Pia Voutilainen:

”Ajattelin ennen, että olen liian vanha pitämään videoblogia YouTubessa. Onneksi tyttäreni Maiju rohkaisi minua. En ole katunut.

Aikuisen naisen puheelle on kysyntää. Tube ei ole vain nuorten juttu. Yksi suosituimmista videoistani kertoo siitä, miltä äidistä tuntuu, kun lapsi muuttaa kotoa.

Videoilla puhun itseäni kiinnostavista asioista ja ajatuksistani elämästä. Haluan pitää aiheet sellaisina, että ne tuottavat hyvää mieltä. Katsojani ovat enimmäkseen nuoria naisia.

Maiju on ainoa lapseni, ja olemme läheisiä. Meillä on samantyyppinen huumorintaju, tykkäämme kissoista ja kotona nyhjäämisestä. Maiju aloitti videoiden julkaisun ollessaan lukiossa ja tekee sitä nyt päätyökseen. Hänet tunnetaan YouTube-tähti Mansikkkana, ja häneltä pyydetään jatkuvasti nimikirjoituksia kaupungilla kävellessämme.

”Aikuisen naisen puheelle on kysyntää.”

En vastustanut Maijun videoblogia. Hän suhtautui asioihin kypsästi ja osasi vetää yksityisyytensä rajat alusta asti. Kun tutustuin YouTube-maailmaan, turhat pelot karisivat.

Minusta Maiju oli rohkea puhuessaan masennuksestaan. Masennusta on turhaan pidetty salailtavana asiana. Elämään kuuluvat erilaiset vaiheet. Toivon, että Maijun rohkeus on auttanut jotakuta saamaan apua itselleen.

Kun itse aloin pitää videoblogia, olin hiukan huolissani tuttavien reaktioista. Ne olivat kuitenkin pelkästään positiivisia. Myös tuntemattomilta tuleva palaute on ollut pääosin myönteistä. Pahinkin saamani kommentti vain nauratti: Oot tyyliin viiskyt!”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2016. 

Katso Maijun videoita YouTubessa: Mansikkka | Katso Pian videoita YoutTubessa: MammaPia

Maiju Voutilainen on 20-vuotias videobloggaaja, joka tunnetaan nimellä Mansikkka. Hänen vlogillaan on YouTubessa 127 682 tilaajaa. Maiju on aktiivinen myös Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Snapchatissa.

Pia Voutilainen on 45-vuotias opettaja, joka asuu Espoossa kahden kissansa kanssa. Pia julkaisee videoita YouTubessa nimellä MammaPia. Hänen kanavallaan on 18 907 tilaajaa.

Juha Seittonen eli Dingon Keijo Q sai nuorena kokea fanihysterian, jollaista Suomessa ei ole toiste nähty. Matka palvonnan kohteesta tavalliseksi Seittoseksi oli pitkä. Siinä auttoi työ lähihoitajana.

Kotihoidon aamukierto alkaa kello 7.30. Lähihoitaja Juha Seittonen, 54, herää kello kuusi rintamamiestalossaan Pohjois-Helsingissä, jotta ehtii asiakkaidensa luokse ajoissa. Kiertoon kuuluu kaksitoista kotia, joiden välit Juha kulkee juosten tai pyöräillen. Niin pysyy kunnossa.

Suurin osa asiakkaista on ikäihmisiä. Juha mittaa verenpaineet ja insuliinit, jakaa aamulääkkeet, auttaa pesulle, puhdistaa säärihaavat ja vaihtaa vaipat. Välillä joku jää katsomaan häntä erityisen tarkkaan. Oletko sinä se kaveri...?

"En ala menneitä kieltämään. Kerran Dingo, aina Dingo."

Juha tarkistaa, että Mirja Winter-Heikkilällä on kotonaan kaikki hyvin.
Juha tarkistaa, että Mirja Winter-Heikkilällä on kotonaan kaikki hyvin.

Poika katolla

Peltoa, peltoa ja peltoa. Sitä riittää silmänkantamattomiin Porin Pinomäessä sijaitsevan omakotitalon ympärillä. Syksyisin, kun pilvet lepäävät alhaalla ja pellot on kynnetty, näky on lohduton. Mustaa ja valkoista, kuin vanhoissa filmeissä.

Talon poikia, Juhaa ja puolitoista vuotta vanhempaa veljeä Puttea, maisema masentaa.

Onneksi se välillä muuttuu. Kirkkaalla ilmalla saunan katolta näkee etäisillä pelloilla traktorien liikkeet. Juha katselee niitä usein ja ajattelee, että olisi upeaa viljellä maata.

"Mummi opetti, että nauramalla tämä elämä täytyy läpi vetää. Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa."

Hän tykkää metsissä seikkailemisesta, hiihdosta, pyöräilystä ja pitkänmatkan juoksusta.

Koulusta ei. Juha saa ehdot joka kesä ja lopettaa koulun heti, kun pystyy.

Veljen kanssa hän tekee kepposia ja tappelee välillä tosissaan. Molemmat raapivat, purevat ja potkivat.

Poikien isä on Porin oluttehtaan koneenkäyttäjä, äiti parturi-kampaaja. Hän on taitava käsistään, ompelee pojilleen vaatteita ja neuloo väsymättä. Kodin alakerrassa omassa huoneessaan asuu elämänviisauksia jakeleva äidinäiti, Karjalan evakko.

"Mummi opetti, että nauramalla tämä elämä täytyy läpi vetää. Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa", Juha sanoo.

Rummut hattulaatikoista

Jo pienenä Juha tietää, että isä oli kauan sitten sodassa. Tämän polvi vaurioitui rintamalla, ja saunan hämyssä Juha katselee joskus isän arpia. Vatsassa kylkiluiden alle koteloituneena on pala kranaattia. Paljon myöhemmin Juha ymmärtää, että isä oli nuorimpia rintamalle joutuneita, vuonna 1925 syntynyttä ikäluokkaa.

Isä ei niistä ajoista paljon juttele, hän on hiljainen mutta mukava mies. Juha kuitenkin tietää, että isä näkee painajaisia ja herää öisin omaan huutoonsa. Äiti on on kertonut siitä pojille.

Mummolta Juha kuulee Karjalasta ja äitinsä lapsuudenkodista kauniilla mäellä, jolta näkyi Laatokalle asti.

"Äiti oli surullinen ja katkera siitä, että koti oli menetetty", Juha sanoo.

Vaikeista tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta. Niitä käsitellään toisin.

Yläasteiässä Juha oppii huomaamaan puolesta sanasta, koska äiti on juovuksissa. Pulloja on piilossa pitkin taloa kaapeissa ja vaatepinojen alla. Äiti juo vaivihkaa pitkin iltaa töiden jälkeen. Humalassa hän alkaa hölmöillä.

Eräänä kevätiltana äiti lähtee lenkille, liukastuu ja putoaa syvään pellon-ojaan sulamisvesiin. Perässä juosseet pojat kiskovat hänet ylös viime tingassa. Vesi on kylmää, äiti painava.

"Luulen, että veli kärsi äidin alkoholiongelmasta enemmän kuin minä. Kovetin itseni. Ajattelin, että jokainen tekee elämällään kuten parhaaksi katsoo", Juha sanoo.

Juha tietää, millaista on fanittaa. The Who -yhtyeen Pete Townshendin lähettämä syntymäpäiväonnittelu on aarre.
Juha tietää, millaista on fanittaa. The Who -yhtyeen Pete Townshendin lähettämä syntymäpäiväonnittelu on aarre.

12-vuotiaana hän näkee telkkarista pätkän musiikkiohjelmaa, jossa Queenin Roger Taylor takoo hikisenä rumpuja. Jokin näyssä vetoaa.

Juha virittää itselleen rummut äidin vanhoista hattulaatikoista ja alkaa käydä rumputunneilla Porin keskustassa. Veli soittaa bassoa. Kissin levyt kuunnellaan yhdessä alusta loppuun yhä uudelleen.

"Ihme on jos soittamalla leipää irtoaa", mummo päivittelee Juhalle.

Mummo pyörittelee päätään. Ihme on, jos soittamalla leipää ikinä irtoaa, hän sanoo.

Kun Juha tulee armeijasta kotiin lomalle keväällä 1982, isoveli Putte kertoo tavanneensa kiinnostavan tyypin, erään Pertti Niemisen, Neumannin. Tämä on panemassa pystyyn bändiä, jossa olisi auki rumpalin paikka.

Kiinnostaisiko Juhaa?

Likat löytävät aina

Kaikki käy nopeasti ja isosti, niin isosti, ettei sellaista ole Suomessa ennen nähty. Dingon ensimmäinen sinkku ponnahtaa suoraan listaykköseksi tammikuussa 1984. Keikkaliput viedään käsistä.

Bändin poikia palvotaan, viedään keikoille poliisisaattueessa ja salakuljetetaan lavoille roudarilaatikoissa. Tytöt kirkuvat, sifonkihuivit heiluvat.

Tavallisesta pinomäkeläispojasta Juha Seittosesta on tullut Keijo Q eli Quuppa. Rumpusetin takaa näkyvät jäntevät, tarkasti iskevät käsivarret, musta pörrötukka ja leveä hymy.

"Alussa se oli helvetin nastaa. Elimme todeksi suurta haavetta", Juha sanoo.

 Pepe Laaksonen, Jonttu Virta, Neumann, Pete Nuotio ja Quuppa vuonna 1985.
Pepe Laaksonen, Jonttu Virta, Neumann, Pete Nuotio ja Quuppa vuonna 1985.

"Meitä oli viisi poikaa, ja yhtäkkiä aloimme tahkota järjettömästi rahaa. Sitten siihen ilmestyi kaikennäköistä tyyppiä haluamaan sitä ja tätä. Juttu ei pysynyt käsissämme mitenkään", Juha sanoo.

Kotitalon eteen pellonreunaan nousee tyttöjen telttoja. He tuijottavat Seittosten kotia vain nähdäkseen vilauksen Juhasta. Sisällä puhelin soi jatkuvasti niin, että johto on pakko repiä irti seinästä.

Juha muuttaa pois kotoa antaakseen vanhemmilleen rauhaa.

"Likat löysivät meidät aina ja kaikkialta. En vieläkään ymmärrä, miten he siinä onnistuivat."

Juhalla on yhä tallessa joitain fanien antamia lahjoja kuten nämä virkatut Keijo Q ja Neumann.
Juhalla on yhä tallessa joitain fanien antamia lahjoja kuten nämä virkatut Keijo Q ja Neumann.

Rahaa palaa. Porin baareissa nuoria soittajia kohdellaan kuin kuninkaallisia. Juha ostaa auton toisensa jälkeen, muun muassa avokattoisen Mustangin. Hän hankkii kaupungista kaksi asuntoa, yhden asumista ja toisen biletystä varten.

Mummo saa Juhalta pakettiautollisen leipää.

Mummo hämmästyy sinä päivänä, kun kotitalon pihaan kaartaa leipomon pakettiauto täpötäynnä Juhan maksamaa leipää. Sitä riittää Pinomäellä moneen taloon.

Pojat eivät voi ottaa askeltakaan ilman, että joku roikkuu hihassa. Keikkoja on myyty niin pitkälle tulevaisuuteen, ettei hengähtämisen mahdollisuutta ole. On taottava, kun rauta on kuumaa, heille hoetaan.

"Jossain vaiheessa suosio alkoi syödä meitä. Keksimme, että kaiken kestää paremmin jatkuvassa pienessä humalassa," Juha sanoo.

"Olin niin nuori ja niin kovassa kunnossa, ettei juominen tuntunut missään. Aluksi."

Elvis ikkunanpesijänä

Dingo hajoaa lokakuussa 1986. Keijo Q:sta tulee jälleen Juha Seittonen, 24-vuotias nuori mies työtä vailla.

"Dingon viimeiseltä keikalta tultuani istuin keikkakassin päällä kotini parkkipaikalla. Päätin, etten mene sisään ennen kuin keksin, mihin ryhdyn seuraavaksi. Funtsin, että minun on varmaan pakko mennä töihin."

Seuraavina vuosina Juha tekee monenmoista: Työskentelee nuorisotalolla musiikista vastaavana ohjaajana. Paiskii hommia musaliikkeessä. Soittaa rumpuja vaihtelevissa kokoonpanoissa. Tekee keikkaa ikkunanpesijänä.

"Telineellä seistessäni melkein kuulin ihmisten ajatukset - siinä se Elvis nyt pesee ikkunoita."

Veli muuttaa Helsinkiin, Juha opiskelee Porissa. Vuonna 1997 hän saa käteensä lähihoitajan paperit.

"Ajattelin, että rokkivuosien jälkeen voisin tehdä jotain hyödyllistä."

Opintoihin kuului jakso psykologiaa. Hoitajaopiskelijoille kerrottiin, ettei ihmisellä voi olla kahta persoonaa.

"Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Tajusin olevani eri mieltä. Yhtäältä olen aina ollut tavallinen Seittonen, toisaalta rokkimies Keijo Q. Elämänvaiheesta riippuu, kumpi on niskan päällä."

Tavallinen Seittonen

Alkoholi on petollinen ystävä. Kolmikymppisenä juominen ei Juhasta oikeastaan ole enää hauskaa. Krapulat pahenevat ja kestävät pidempään.

Vuosituhannen taitteessa äiti kuolee. Se sattuu enemmän kuin Juha osasi kuvitella. Alkoholi loiventaa surua.

"Homma lähti lapasesta 2000-luvun alussa. Soitin parissa tanssibändissä ja olin ruotsinlaivoilla duunissa päiviä putkeen. Join, soitin, valvoin ja join lisää. Kun tulin kotiin, olin kuin haamu."

Naisystäviä tulee ja menee, mutta yhdessäkään suhteessa Juha ei ole täysin tosissaan. Ei ennen kuin tapaa nykyisen avovaimonsa, topakan naisen, joka ei suostu katselemaan riekkumista.

Perhe tulee ensin, soittaminen sitten, Juha ajattelee nyt.
Perhe tulee ensin, soittaminen sitten, Juha ajattelee nyt.

"Hän jaksoi sitä touhua hetken ja totesi: Ei sinusta tule miestä ollenkaan. Heippa."

Jätetyksi tuleminen sattuu niin paljon, että Juha päättää ryhdistäytyä.

"Anelin toista mahdollisuutta. Onneksi sain sen."

Pariskunta aloittaa yhteisen elämän ja ostaa omakotitalon. Lapsi syntyy 2002.

Laitoksella hoitaja pitelee vastasyntynyttä, kehottaa isää astumaan lähemmäs ja laittamaan pienokaiselle vaipan.

"Minusta tuli aikuinen vasta, kun lapsi syntyi."

"Melkein vilkaisin ympärilleni - missä se isä on? Hätkähdin, kun tajusin, että sehän olen minä. Minusta tuli aikuinen mies vasta, kun lapseni syntyi."

Juhasta tulee tavallinen Seittonen, yksi helsinkiläinen perheenisä muiden joukossa. Hän vie lasta leikkipuistoihin ja tanssitreeneihin, paiskii remppahommia omassa firmassaan ja ehtiessään laittelee taloaan. Se saa uuden ulkomaalin, lasikuistin ja keittiön. Sisällä huone toisensa jälkeen raikastuu, kun Juha tapetoi ja maalaa.

Menneestä muistuttavat vain Dingon kultalevyt yläkertaan johtavan portaikon seinällä.

 Tässä Juha seuraa Viiviä, mutta kotona Viivi seuraa Juhaa kaikkialle.
Tässä Juha seuraa Viiviä, mutta kotona Viivi seuraa Juhaa kaikkialle.

Kaikki on sovittavissa

Kun lama iskee 2008, remppafirman pyöritys ei enää lyö leiville. Juha Seittosesta tulee hoitoalan ammattilainen. Hän saa työpaikan vanhusten kotihoidossa.

"Tässä työssä pitää olla jokapaikan höylä, sillä koskaan ei tiedä, millaista apua asiakas tarvitsee, kun kotioven avaa. Yllättäviä tilanteita tulee."

Hoitajavuosinaan Juha on pelastanut ihmishengen kahdesti, elvyttänyt asiakkaan, joka hänen saapuessaan makasi jo elottomana lattialla.

Työ on muuttanut ajatusmaailmaa.

"Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat surreet sitä, miten paljon läheisille jäi sanomatta. Asiat pitäisi aina puhua halki, kun siihen on vielä mahdollisuus", Juha sanoo.

"Olen alkanut miettiä, onko elämässä todella sellaisia asioita, joita ei voitaisi sopia?"

Juha Seittonen ei puhunut vanhan bändikaverinsa Neumannin kanssa kymmeneen vuoteen. Pikkuhiljaa välit kuitenkin lämpenivät. Nyt menneet on sovittu. Kesällä 2017 Dingo nousee lavoille alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Puolikas minusta

Huhtikuussa 2017 Juha käy ensimmäistä kertaa vuosiin bänditreeneissä Porissa. Hän kulkee tutuissa maisemissa ja kuulee vanhoista kavereistaan.

Täällä ovat Yyterin hiekkarannat ja Pinomäki, jonka jokaiseen puuhun, mutkaan ja pellonreunaan liittyy muistoja. Täällä ovat myös baarit ja ravintolat, joista moni on pysynyt lähes ennallaan. Ne olivat aikanaan Keijo Q:n reviiriä, jonne Juha Seittosen ei tee mieli astua.

"Poriin liittyy paljon sellaista, mitä en halua muistella. Minulle aika siellä on seisahtunut. En kuulu sinne enää."

Juha Seittosen 14-vuotias tytär ei Dingon musiikista juuri perusta. "En ihmettele sitä. Hän on toisen ajan lapsi", Juha sanoo.
Juha Seittosen 14-vuotias tytär ei Dingon musiikista juuri perusta. "En ihmettele sitä. Hän on toisen ajan lapsi", Juha sanoo.

Kesällä Juha jatkaa hoitajanhommissa osa-aikaisesti, jotta keikkailulle jää aikaa. Paluulla bändi haluaa näyttää vanhoille faneille, että Dingo on yhä hengissä. On myös muita, arkisempia syitä.

"Yhden kesän keikkapalkkioilla maksan talolainoja pitkän siivun", Juha toteaa.

Rokkipersoonaansa Keijo Q:ta hän ajattelee nahkana kellarissa tai tyhjänä nukkena nurkassa. Nyt kuoreen on taas aika puhaltaa ilmaa.

"Quuppa on kuin veljeni. Ei hänestä voi luopua."

"Quuppa on kuin veljeni, toinen puoli minusta. Tästedes hänen ja Juha Seittosen on pakko tulla juttuun keskenään. Kummastakaan en tahdo luopua."

Dingon noustessa lavalle Juha unohtaa keski-iän ja kropan kolotukset, kolmenkymmenen vuoden rumpujen takomisen ahtauttamat ranteet.

Yleisö mylvii, adrenaliini erittyy, Keijo Q virnistää ja lyö rummuistaan Levottoman tuhkimon alkutahdit.

Yleisön joukossa hymyilevät Juha Seittosen puoliso ja tytär.

Meidän isä on töissä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2017.