”Minulla on vamma, kuulostan oudolta, toivottavasti se ei häiritse.” Ne lauseet CP-vammainen Victoria Webster kertoo kymmeniä kertoja viikossa, parituhatta kertaa vuodessa. Sen jälkeen hän ompelee potilaan haavat unelmatyössään lääkärinä.

Ahaa, se tapahtui taas, Victoria ehti ajatella. Vasta sitten alkoi sattua, polviin tai kämmeniin tai molempiin. Oli 1970-luku, alku tai loppu, ei sen väliä. Victoria Websteriä kampattiin koulussa kumoon vuosikymmenen alusta loppuun.

Kamppaaminen oli helppoa. Victorian tasapaino oli huono. Jos luokkakaverit eivät muuta keksineet, aina saattoi työntää jalan Victorian eteen.

Usein he keksivät muuta. Niin kuin sen ”leikin”, jossa Victoria saarrettiin luokassa pulpeteilla, joita alettiin työntää yhä tiukemmin hänen ympärilleen, kunnes Victorian oli puristuksesta päästäkseen ryömittävä jonkin pulpetin alta. Tai sitten he ohimennen potkaisivat Victoriaa. Ainakin he sanoivat ne kaksi sanaa: Saatanan CP!

"13-vuotiaaksi asti ajattelin, että minulla nyt on tällainen lempinimi kuin saatanan CP. En päästänyt sitä ihon alle, koska kielsin koko vammani."

Enää Victoria ei vammaansa kiellä. Sen sijaan hän ottaa sen puheeksi pari tuhatta kertaa vuodessa.

Lauseissa koko elämä

Maanantaiaamu Haartmanin sairaalan päivystyksessä Helsingissä on vilkas. Kesäviikonlopun jälkeen päivystyksessä on vanhuksia, jotka ovat juoneet liian vähän. Sitten on niitä päivystykseen tulleita, jotka ovat juoneet liian paljon.

Tasan kello kahdeksan Victoria Webster, 48, sanoo lauseensa päivän ensimmäisen kerran.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Sen jälkeen Victoria miettii, laittaisiko tipan vai antaisiko antibioottia. Sitten hän siirtyy päivystyshuoneen toisen sängyn viereen, seuraavan potilaan luo.

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Victorian puhe on vähän hidasta ja takeltelevaa ja hengästynyttä. Juuri koskaan se ei häiritse potilaita.

"Lauseeni kertovat potilaille hirveän paljon. Lauseilla kerron, että olen itse tietoinen vammastani ja että minut on palkattu töihin tämän vamman kanssa. Ja että jos potilaat haluavat, he saavat kysyä enemmän."

Eivät he kysy. Ja jotakin Victoria jättää kertomatta. Ikinä hän ei sano, että hänellä on CP-vamma. Niin monen mielessä se yhdistyy aina älylliseen vammaan.

Kömpelö, kömpelömpi

Victoria Webster syntyi toisenlaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa Diana ja Michael Webster olivat Suomessa asuvia englantilaisia. 1960-luvun puolivälin Helsingissä se riitti tekemään perheestä toisenlaisen.

Victoria syntyi huhtikuussa 1965 hieman liian aikaisin ja hieman liian myöhään. Liian aikaisin siksi, että laskettuun aikaan oli vielä muutama viikko. Liian myöhään siksi, että pitkittyneen synnytyksen vuoksi hän kärsi hapenpuutteesta. Kukaan ei tiennyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Diana ja Michael seurasivat esikoisensa kehitystä vielä tarkemmin kuin tuoreet vanhemmat yleensä. Vauva oppi katsomaan äitiyspakkauslaatikon yläpuolella heiluvaa mobilea – hän siis näki. Kun puhelin soi, vauva käänsi päätään sen suuntaan – hän selvästikin kuuli.

Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Victoria teki kaiken kuin kirjojen mallivauva, oppi hymyilemään ja istumaan ja nousemaan. Mutta kun hän nousi, hän alkoi myös kaatuilla. Hän nousi ja kaatui, nousi ja kompastui, eikä se mennyt iän myötä ohi. Ei ollut sattumaa, että kerrostalon lapsilauma pisti Victorian jääkiekkoa pelatessa maalivahdiksi.

"Olin joka tapauksessa enemmän pitkin pituuttani kuin pystyssä", Victoria nauraa.

Leikki-ikäisenä diagnoosi oli selvä: Victoria oli saanut synnytyksessä aivovaurion, ja hänellä oli lievä CP-vamma. Se näkyi vaikka niin, että hän oli kehno piirtämisessä ja mahdoton naruhyppelyssä. CP-vamma myös kuului. Kaupan kassa kysyi kolme kertaa, mitä Victoria tahtoo, vaikka hän sanoi vain ”päivää”.

Toisaalta Victoria osasi lukea ja laskea. Kun oli aika mennä kouluun, vanhemmille oli selvä, että tytär kuuluisi tavalliseen luokkaan, ei erityiskouluun. Tuttavan ehdottamaa ruotsinkielistä steinerkoulua he kuitenkin empivät. Suomi oli jo ollut Victorialle uusi kieli, ja ruotsia hän ei osannut sanaakaan. Opettaja vakuutti, että se ei olisi ongelma.

Ei ollutkaan. Victoria oppi englannin ja suomen jatkoksi ruotsin. Oppitunnit menivät hyvin. Välitunnit eivät.

Kotona kaikki hyvin

Koulukiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja kesti kahdeksan vuotta. Victoria ei kertonut siitä kenellekään. Paitsi yhdelle: mielikuvitusystävälle, omalle kaksoisolennolleen.

”Ei se kaatuminen oikeastaan sattunut”, Victoria sanoi toiselle Victorialle, kun taas huomasi olevansa polvillaan maassa koulun pihassa. Kaksoisolento oli ihan samaa mieltä.

"Puhuin kaksoisolennolleni kuin parhaalle ystävälle, jota minulla ei ollut. Yhdessä päätimme, että ei tämä kiusaaminen ole niin vaarallista. Että ei sanota opettajalle mitään ja eihän me mennä kertomaan vanhemmille."

Eivätkä he kertoneet. Kun Victoria tuli kotiin, kaikki muuttui hyväksi. Kouluruotsi vaihtui kotienglantiin, ”saatanan CP” -haukkumanimi lempinimeen Spratty. Leikkikaverina oli kaksi vuotta nuorempi pikkuveli John, ja lisäksi pihassa odotti oma poikajengi, naapuruston kaverit ja suomen kieli.

Kokonaan piiloon kiusaaminen ei jäänyt. Joskus äiti näki, kuinka joku kulki tyttären perässä koulun pihassa ja matki tämän huojuvaa kävelyä. Toisinaan Victoria paljasti vahingossa liikaa – niin kuin silloin, kun iloitsi äidille parin pojan potkaisevan häntä niin hiljaa, että he taitavat oikeasti vähän pitää hänestä.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen."

Mutta jos äiti kysyi kiusaamisesta, Victoria sanoi kaiken olevan ihan hyvin.

"Minä pelkäsin, että kiusaaminen olisi kahta pahempaa, jos menisin kantelemaan. Edelleenkään en tiedä, mikä olisi ollut oikea ratkaisu."

1970-luvulla ratkaisu oli se, että kiusaamisesta ei puhuttu. Victorian äiti suree sitä vieläkin.

Vammainen ja vielä pahempaa

Tietysti Victoria tiesi, mitä saatanan CP tarkoittaa. Hän vain ei tahtonut ymmärtää. Se oli hyvä, hän sanoo nyt.

"Kieltäydyin uskomasta, että olin erilainen. Sen ansiosta jaksoin harjoitella pyörällä ajoa ja hiihtämistä niin sinnikkäästi."

Sitten tuli se päivä. 13-vuotias Victoria oli lähdössä hammaslääkäristä bussilla kotiin ja huomasi vasta kyytiin noustessaan, että hänellä ei ollut rahaa. Kuljettaja katsoi pitkään ja sanoi, että mene vain istumaan. Kun bussi tuli päätepysäkille Helsingin keskustaan, Victoria meni vielä kiittämään kuljettajaa. Kuljettaja kertoi, että ei voi päästää Victoriaa lähtemään.

Victoria yritti selittää. Hän kävelisi tästä isän työpaikalle yliopistolle hakemaan rahaa ja jatkaisi sitten toisella bussilla kotiin. Mitä enemmän hän selitti, sitä puuromaisemmaksi puhe meni ja sitä kovemmin hänen piti ponnistella saadakseen sanat edes jotenkin suusta ulos.

Bussikuski ei uskonut Victoriaa. Hän soitti Victorian opettajalle, puhui erikseen kouluterveydenhoitajankin kanssa. He sanoivat Victorian pärjäävän varmasti. Kuljettaja ei uskonut heitäkään. Hän ei päästäisi näin vammaista lasta yksin minnekään.

"Muistan ihan tarkkaan ne hetket bussissa 35 vuotta sitten. Tuijotin ulos ikkunasta ja sadattelin mielessäni, miksi olinkaan mennyt vielä kiittämään kuskia. Tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa, mutta se oli hyvin nöyryyttävä."

Lopulta kuljettajan kutsumat sosiaaliviranomaiset tulivat ja veivät Victorian yliopistolle. Isä tarjosi limsaa ja antoi bussirahat.

Sinä iltana kotona Victoria suri, että oli vammainen. Hän päätti, että jos vammalle voi tehdä jotakin, hän tekee.

"Kuljettaja varmaankin ajatteli tehneensä kelpo teon. Hän vain oli aivan liian avulias ja ennakkoluuloinen. Mutta jotain hyvääkin siitä seurasi."

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan."

Victoria aloitti puheterapian. Vähitellen puheesta tuli selvempää, falsetti jäi pois ja hengitys helpottui.

Lopulta myös kiusaaminen loppui. Se ei päättynyt puheen paranemiseen vaan paljon pahempaan.

Viikkoa ennen joulua 1979 Victorian isä oli kantamassa muuttolaatikoita autoon, kun hän sai aivoverenvuodon. Kaksi päivää myöhemmin hän kuoli. Victoria oli 14-vuotias.

"Kiusaaminen loppui isän kuolemaan. Ehkä kiusaajat viimein osasivat ajatella, miltä minusta tuntui. Heillä ei ollut vammaa, mutta heilläkin oli isä."

Sen joulun äiti, Victoria ja pikkuveli John olivat vielä kerrostalokodissa. Joulun jälkeen he tekivät niin kuin isän kanssa oli pitänyt tehdä: muuttivat rintamamiestaloon Espooseen.

Unelmasta kiinni

Päivystykseen tulleella miehellä on kaksi haavaa otsassa. Victoria Webster ompelee ne: seitsemän tikkiä. Taskussa soi konsulttipuhelin, nuorempi kollega soittaa. ”Anna yksi ampulli sydänlääkettä, sen pitäisi laskea sykettä”, Victoria neuvoo.

11-vuotiaana Victoria päätti, että hänestä tulee lääkäri. Kaikki uskoivat hänen mielensä muuttuvan. Myöhemmin monet toivoivat mielen muuttuvan.

"Opinto-ohjaaja pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria aloitti lääketieteelliseen pyrkimisen ylioppilaskeväänä. Hän pyrki yliopistoihin Suomessa, Ruotsissa ja Englannissa. Kun ei päässyt, hän oli töissä vanhainkodissa, sitten sairaalassa. Ruotsiin saattoi pyrkiä kaksi kertaa vuodessa, ja viidennellä kerralla Victoria pääsi sisään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin.

"Sinä päivänä äiti ja minä itkimme ja nauroimme ja joimme samppanjaa."

Loppukesällä 1987 Victoria muutti Tukholmaan. Pääsykoepapereissa ei lukenut vammasta mitään, joten kolmantena opiskelupäivänä hän meni puhumaan siitä opinto-ohjaajalle.

"Halusin kertoa, että vammastani voi puhua avoimesti. Tahdoin myös varoittaa ennakolta, että käsialani on aika huonoa. Mutta lääkärithän ovat tunnettuja sotkuisesta käsialastaan, vitsailin."

Opinto-ohjaaja kiitti Victoriaa, että hän oli tullut juttelemaan. Sitten hän kiitti, että Victoria oli hakenut lääketieteelliseen. Ohjaajan mielestä Victoria oli sisäänpääsyllään osoittanut, että pääsykoejärjestelmä on pielessä, ”koska sinun kaltaisesi on päässyt sisään”.

"Opinto-ohjaaja sanoi, että potilaat eivät koskaan luottaisi minuun vaan pelkäisivät minua. Että kun lopetan opiskelun heti alkuunsa, tilalleni voidaan ottaa joku sellainen, josta oikeasti voi tulla lääkäri. Hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka onnelliseksi teen jonkun muun antamalla opiskelupaikkani hänelle."

Victoria ei ajatellut sitä. Hänen mielessään takoi vain, että nyt ei ole se päivä, jolloin hän luovuttaa. Jos hän ei pärjäisi opinnoissaan, jos potilaat todella pelkäisivät – silloin voisi olla. Mutta ei nyt.

Sen jälkeen kaikilla kursseilla kolmen vuoden ajan moni opettaja yritti saada Victorian luopumaan lääkärihaaveista.

Hetkittäin Victoria empi. Opiskelu oli vaikeaa, kemia melkein liikaa. Mutta sitten tuli taas kliinisen työn harjoittelu ja potilaat. Se oli työtä, jota Victoria rakasti.

Lääkäriksi valmistumisesta on nyt 19 vuotta, sisätautien erikoislääkäriksi pätevöitymisestä kymmenen. Työssään Victoria on ommellut haavoja ja porannut metallisiruja pois silmistä. Käytännön työ käy aluksi ehkä kollegoja hitaammin, mutta ei huonommin.

"En pystyisi olemaan kirurgi. Ehkä en pystyisi olemaan myöskään keskosia hoitava lastenlääkäri – keskosilla kaikki on niin pientä. Mutta kaiken muun luultavasti pystyisin opettelemaan."

Joka päivä alusta

”Hei, olen Victoria Webster, osastonlääkäri. Minulla on synnynnäinen vamma, joka kuulostaa ja näyttää oudolta. Toivottavasti se ei häiritse.”

Kaikkein parasta Victoriasta olisi, jos niitä lauseita ei tarvitsisi sanoa. Haavemaailmassa ihmiset olisivat niin suvaitsevaisia ja avarakatseisia, että vammoihin ei kiinnitettäisi huomiota.

Välillä Victoria yritti sitä, oli kertomatta vammastaan potilaille. Se ei toiminut.

"Potilaat eivät varsinaisesti sano mitään, mutta keskustelu on nihkeää. He miettivät, mikä tota vaivaa, kun se puhuu noin. Onko se sairastunut vai humalassa", Victoria sanoo.

"Kun ideaalimaailmaa ei ole, vammasta kertominen ei häiritse minua ollenkaan. Usein huomaan, että potilaiden on helppo puhua minulle, kun minullakin on joku vika, en ole täydellinen lääkäri."

Vähemmälläkin selittämisellä Victoria voisi päästä. Hän voisi tehdä työtä lääkärinä, jolla olisi tuttuja ja pitkäaikaisia potilaita, jotka tietäisivät vamman entuudestaan.

Sen sijaan Victoriasta tuli 2007 Pohjoismaiden ensimmäinen päivystyslääketieteeseen erikoistunut lääkäri. Hän haluaa nimenomaan olla päivystyksessä, jossa potilaat vaihtuvat koko ajan.

"Luonteeseeni ei kuulu, että yrittäisin päästä vähällä. Päivystyksessä joudun lunastamaan uusien potilaiden luottamuksen joka päivä monta kertaa. Mutta juuri siitä tästä työssä tykkään: että ei ole aavistustakaan, ketä ja mitä tunnin päästä on edessä."

Vamma joka unohtuu

Vapaa-ajallaan Victoria ei ajattele vammaansa. Ei ajattele, koska ei muista sitä.

Melkein joka viikonloppu hän kyläilee lapsuudenkodissaan rintamamiestalossa äidin luona. Viikonloppuisin hän tapaa myös veljeään ja tämän perhettä. Silloin Spratty-täti pelaa veljenpoikien kanssa ristiseiskaa ja kasinoa. Arkena töiden jälkeen Victoria käy kävelyllä ja lukee. Yhdessä äitinsä kanssa hän on myös kirjoittanut: Niin monta Mount Everestiä -kirja kertoo Victorian tarinaa.

Victoriasta paras tapa rentoutua on kuunnella klassista musiikkia. Helsingin kaupunginorkesterin kausikortti syksyksi on jo ostettu, musiikkitalon akustiikka on hieno.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus -  se on ollut vaikea asia."

Välillä Victoria hämmästyy, kun hänelle kahvilan kassalla puhutaan hyvin hitaasti tai turhan kovaa. Joskus taksikeskus lähettää tavallisen taksin sijasta invataksin ja vieras ihminen kysyy, osaako Victoria lukea. Silloin hän muistaa; ai niin, vammani.

"Näen, että minua ihmetellään. En enää kauhistu sitä vaan pidän mahdollisuutena. Jos voin muuttaa jonkun ajatusmaailmaa edes ihan vähän, vamma ei ole turha."

Niin kävi luokkakokouksessa muutama vuosi sitten. Siellä Victoria puhui ja kiusaajat kuuntelivat. Sitten muutama heistä puhui ja Victoria kuunteli, myös anteeksipyynnön. Se oli hyvä ilta.

Koskaan Victoria ei mieti, millaista olisi olla vammaton. Sitä hän on miettinyt, millaista olisi olla äiti.

"En sure vammaani yhtään. Mutta lapsettomuus – se on ollut vaikea asia."

Senkin hän on hyväksynyt. Kaikkea ei voi saada. Hän on liikkunut työn ja opiskelun perässä niin paljon, että pysyvän parisuhteen löytäminen on ollut vaikeaa. Nyt se kävisi jo hyvin.

"Olen yrittänyt tutustumista netin kautta, mutta olen aika ujo siinä. Koen, että minun on kerrottava vammastani, koska muuten olen epärehellinen. Siinä vaiheessa miehet vetäytyvät. Jos minut tapaa kasvokkain, vamma on paljon vähäisempi."

Niin on. Enää pitkään aikaan en ole kuullut, miten hän puhuu. Vain sen, mitä hän puhuu.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2013.

 

Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.
Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.

Valinta Vuoden palomieheksi oli Piia Vähäsalon unelmien täyttymys. Sitten tulivat kummalliset kivut. Sairauseläkkeelle jääminen 40-vuotiaana tuntui Piiasta maailmanlopulta, mutta tilalle tuli uusia unelmia toteutettaviksi.

”Ajoin töistä kotipihaan ja soitin mieheni apuun. Hän kantoi minut sisälle, sillä jalkani eivät enää liikkuneet.

Olin halunnut sairauslomalta takaisin töihin, vaikka lääkäri oli eri mieltä. Söin viiden eri kipulääkkeen cocktailin, jotta selvisin työpäivän.

Pelastusjohtajan työ Jokilaaksojen pelastuslaitoksessa vaati sataprosenttista panosta. Istuin päivät palavereissa, joissa seurattiin hälytysten ja palotarkastusten määriä ja käytiin läpi isoja palohälytyksiä.

Tunsin olevani elämäntyössäni. Koin, että minulla oli annettavaa. Mutta olin koko ajan hirvittävän kipeä.

”Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni.”

Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni. Muuten olisin jäänyt miettimään, olisinko kuitenkin vielä pystynyt.

Luopuminen oli äärettömän vaikeaa. Kun jäin sairauseläkkeelle pelastusjohtajan työstäni 40-vuotiaana, tuntui, että tuli maailmanloppu.

Elämäntapaintiaanien jälkeläinen

Vanhempani elivät elämäntapaintiaanin elämää. Äiti ja isä olivat molemmat keraamikkoja, ja he kannustivat meitä lapsia maalaamiseen ja piirtämiseen.

Olin viisivuotias, kun aloin muokata savea ensimmäisen kerran. Tein savesta siilejä, siskoni teki kissoja. Sisareni oli taiteilijasielu, minulla oli myös bisnes mielessä. Kiersin naapurintätien luona Sievissä Keski-Pohjanmaalla myymässä savikissoja ja -siilejä.

Keramiikan valmistamisella vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta. Minä julistin kotona, että haluan aikuisena saada oikeaa palkkaa.

”Vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta.”

Palokunta kiehtoi minua pienestä asti. Isäni oli mukana vapaapalokunnan toiminnassa, ja setäni oli palomies. Ensimmäisellä luokalla lompostelin palokunnan poikaosaston syksyn ensimmäisiin harjoituksiin. Olin poikamainen, ja kukaan ei erottanut minua joukosta.

Toisista palokunnan poikaosaston harjoituksista minut lähetettiin kotiin. Joku oli kielinyt, että olen tyttö. Äiti on kertonut, että olin musertunut. Olin juossut kumisaappaat hölskyen kotiin ja itkenyt.

Pääsin mukaan palokuntatoimintaan vasta, kun menin lukioon. Lukio oli parinkymmenen kilometrin päässä kotoa, Ylivieskassa, ja siellä VPK:ssa oli naisosasto. Lukion jälkeen aloitin kasvatustieteiden hallinnon opinnot Rovaniemellä, mutta kuljin viikonloppuisin Ylivieskaan ja aloin osallistua vapaapalokunnan varsinaisiin harjoituksiin.

Ainoa nainen

Olin VPK:n harjoituksien ainoa nainen. Silti palokunta tuntui heti omalta maailmalta. Tuntui tärkeältä ja oikealta harjoitella, kuinka liikenneonnettomuuspaikalla hoidetaan tehtävät mahdollisimman nopeasti tai miten onnettomuusauto leikataan irti potilaan ympäriltä.

Olin ymmärtänyt haluavani johtajaksi ja jatkoin yliopisto-opintojani hallintotieteissä. Halusin yhdistää opintojani pelastusalaan ja tein graduni pienten palokuntien pelastustoiminnan johtamisesta.

Vuonna 1995 valmistuin ja menin naimisiin pelastusalalla olevan miehen kanssa. Olin hakemassa opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoa, kun sain myymäläpäällikön paikan ylivieskalaisesta naistenvaatekaupasta.

Otin paikan vaatekaupassa vastaan. Järjen ääni sanoi, että täytyy mennä töihin, kun saa turvallisen vakipaikan.

Päällystötutkinto jäi kuitenkin kaihertamaan, enkä saanut sitä mielestäni. Olin ollut vaatekaupassa myymäläpäällikkönä vuoden, kun hain opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoon. Sitten se olikin menoa.

Opinnoissa keskityttiin hallintoon ja pelastustoiminnan johtamiseen, mutta kävimme läpi myös kaikki palomiesten tehtävät. Savusukelsin harjoitusalueella olevassa palo­talossa ja etsin palon alkulähdettä. Kemikaalisukelsin ammoniakissa, kun harjoittelimme toimimista tilanteessa, jossa ammoniakkia kuljettava junanvaunu on kaatunut.

Myöhemmin selvisi, että olin tuolloin jo raskaana.

Minuahan ei jyrätä!

Valmistuin päällystökurssilta joulukuussa 1997, ja joulukuun viimeisenä päivänä syntyi Oona. Vuoden äitiysloman jälkeen sain koulutuspäällikön paikan Pelastusalan keskusjärjestöstä Oulusta.

Työmatka kotoamme Ylivieskasta töihin Ouluun oli 130 kilometriä yhteen suuntaan. Päivät olivat pitkiä ja rankkoja. Vuonna 2000 tuli ero Oonan isästä.

Hain synnyinkuntani Sievin palopäälliköksi. Nyt minut otettiin siellä avosylin vastaan.

Pian minut valittiin 24 paloaseman muodostaman alueellisen pelastuslaitoksen pelastusjohtajaksi. Vapaaehtoiset mukaan laskettuna johdettavanani oli noin 800 ihmistä. Kun aloitin pelastusjohtajana, vakituisina työntekijöinä oli yli sata miestä ja minun lisäkseni vain kaksi naista, molemmat sihteereinä.

Kanssani työtä tekeville palomiehille ei yleensä ollut ongelma, että olin nainen. Sen sijaan ongelmia oli toisinaan kuntapäättäjillä ja toisilla pelastusjohtajilla. Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.

”Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.”

Asioiden pitää antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Päätin, että hoidan hommani hyvin ja osoitan, että minua ei jyrätä. Tein asiat niin kuin ne mielestäni kuului tehdä.

Pelastusalalla ei ollut ajateltu asioita aiemmin niin kuin me teimme. Annoimme kaikille työntekijöille mahdollisuuden osallistua tiimeihin, joissa suunniteltiin pelastustoiminnan kehittämistä. Haimme parhaita käytäntöjä ammattilaisilta itseltään.

Eniten palkitsivat onnistumiset henkilökunnan kanssa. Tuntui uskomattoman hienolta, kun 30 vuotta samaa työtä tehnyt palomies kertoi innostuneensa työstään uudelleen.

Jalat kuin lyijyyn valetut

Oudot selkävaivat olivat seuranneet minua teini-ikäisestä asti. Niiden oli ajateltu johtuvan niska- ja hartiavaivoista. 2000-luvulla oireita alkoi tulla lisää. Aloin treenata aina vain kovempaa pysyäkseni kunnossa. Kävin punttisalilla, joogasin ja harjoittelin pilatesta.

Olin ollut yksinhuoltaja ja tehnyt paljon töitä, eikä aikaa juuri jäänyt muuhun. Netin treffipalstalta löysin pelastusalalla työskentelevän Pasin. Ensimmäisillä treffeillä menimme kuuntelemaan Zen Café -bändiä, mutta lähinnä kuuntelin sen illan Pasia, joka kertoi heti koko elämäntarinansa.

Poikamme Ossi syntyi vuonna 2005.


Piia on kannustanut Ossia liittymään vapaapalokunnan nuoriso-osastoon, mutta Ossia kiinnostaa enemmän jalkapallo. Sylissä bengalikissa Kelmi.

VUODEN PALOMIES 2009. Sitä tunnustusta arvostin yli kaiken. Aiemmin yksikään paperinpyörittäjä ei ollut saanut tätä nimitystä, se oli yleensä myönnetty palomiehille.

Tuona vuonna 2009 olin elämäni kunnossa. Olimme ostaneet Kalajoelta 1820-luvulla rakennetun talon ja remontoineet sitä kodiksemme alkuperäistä tyyliä varjellen. Eräänä alkukesän iltana juoksin metsäpoluilla hevosellamme ratsastavan Oonan perässä. Ensin juoksu oli kevyttä, mutta yhtäkkiä jalat muuttuivat painaviksi. Tuntui, etteivät ne kantaneet. Raahustin sinnillä metsästä pois.

Lääkärissä epäiltiin sydänperäistä vaivaa, mutta sydämeni oli tutkimuksissa terve.

”Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni.”

Tilanne toistui. Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni. Sairauteni ei näkynyt neurologisissa testeissä, ja eräs neurologi arveli oireitani psykosomaattisiksi. Toinen totesi, että kyseessä ovat tavallista hankalammat niska- ja hartiavaivat.

Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

Kohtauksia alkoi tulla useammin, ja toipuminen vei päiviä. Joka kohtauksen jälkeen jäin vähän heikompaan kuntoon. Jalkani olivat kuin lyijyyn valetut, ja kipuja oli koko ajan.

Ihmisarvo ilman työtä?

Kun lääkäri vuonna 2012 ehdotti työkyvyttömyyseläkettä määrittämättömän hermostollisen sairauden perusteella, en suostunut. Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

”Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.”

Viisas työterveyslääkäri oli pelastukseni. Hän laittoi minulle yhä uudelleen lähetteen tutkimuksiin. Hän myös pohti, voisiko sairaus olla jotain, joka kulkee suvussani. Isäni sisko muisti, että Ruotsissa asuva tätini ei päässyt välillä kävelemään.

Kun soitin tädille Ruotsiin, ihoni nousi kananlihalle. Tätini oireet olivat aivan samanlaisia kuin minulla.

Jäin lopulta sairauseläkkeelle toukokuussa 2013. Elämääni tuli iso aukko. Olin ollut työyhteisön ympäröimä, mutta nyt olin yksin kotona.

Purin tunteitani maalaamalla. Edellisen kerran olin maalannut 20 vuotta aiemmin. Tauluihin maalasin omakuviani ja rikkoutunutta vartaloani.

Olin pannut luovuuteni sivuun, kun pääsin haaveideni töihin palokuntaan. Vuosien aikana perheyrityksemme oli laajentunut keramiikasta jalkineisiin, ja nyt isosiskoni pyysi minua kokeilemaan laukkujen suunnittelua.

Aloin huomaamattani katsoa ihmisiä toisin. Saan usein idean laukkuun ohimennen näkemästäni ihmisestä, jolle sopivaa laukkua alan piirtää lyijykynällä luonnoslehtiöön. Ensin haen laukun muodon ja koon, sitten piirrän yksityiskohtia. Joka välissä tunnustelen värikkäitä nahanpalasia, jotka antavat inspiraatiota.


Parempina päivinä Piia piirtää laukkuja salin pöydän ääressä. Huonompina päivinä laukkujen suunnitteleminen onnistuu myös sängyssä maaten.

Syntyi laukkumerkki Utua. Suunnittelen kaksi mallistoa vuodessa. Mallistossa on aina 10–15 nahkalaukkua eri väreissä. Niitä valmistetaan pieni erä käsityönä, mutta kaikkiaan niitä on myyty tuhansia.

Elämä uusiksi vastoin tahtoa

Vuonna 2014 selvisi, että sairauteni on ionikanavataudin tyyppinen. Hermojen aineenvaihdunnassa on häiriöitä. Minua ei pystytä parantamaan, mutta oireita voidaan helpottaa.

Lihasvoimani ovat pysyvästi heikentyneet ja jalkani ovat vähän kuin tukit. Käytän liikkumiseen välillä keppejä, toisinaan sähköpyörätuolia tai rollaattoria.

Jos olisin tiennyt viisi vuotta sitten, että olen nyt tällaisessa kunnossa, olisin surrut hirveästi. Nyt minulla on jo konstini, millä pärjään.

Harrastan ja teen työni pääosin sängyssä. Olen luopunut kaikista asioista, joita ei ole pakko tehdä, kuten siivouksesta ja kaupassa käynnistä. Elämäni ja ilonlähteeni ovat rakentuneet uudelleen.

”Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita.”

Elämäni meni uusiksi, vaikka en olisi tahtonut. Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita, joita en olisi voinut aiemmin kuvitellakaan.

Niin kuin laukkujen suunnittelu ja oma kauppahuone.

Etsimme meille uutta kotia, koska esteetön liikkuminen olisi vaatinut liikaa muutoksia vanhaan taloomme. Löysin netistä 1800-luvun talon Raahesta. Se oli kodiksi meille liian suuri, mutta aloin pohtia, mitä muuta ainutlaatuisessa talossa voisi tehdä.

Toukokuussa 2017 avasimme Langin kauppahuoneen. Meillä on puoti, kahvila ja majatalo, jotka toimivat 1800-luvun hengessä. Haluamme välittää saman tunnelman kuin satamakaupungin kauppahuoneella oli purjelaiva-aikakaudella. Kerromme tarinoita sen ajan paikallisista ihmisistä, jatkossa myös teatterin avulla.

En kaipaa enää entistä työtäni, mutta kaipaan työyhteisöäni. Palokunta-asiat eivät lähde sydämestäni.

Pian muutamme uuteen, esteettömään kotiin Raaheen. Arki menee luontevasti. Olen sairas, mutta en mieti sitä koko ajan. Meillä sairastetaan mahdollisimman vähän.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/18.

Kirje ystävältä

Rakas Piia,

takana on yhteistä matkaa sielunsiskoina jo lähes 30 vuotta. Olemme jakaneet monet onnelliset hetket ja olleet toisillemme olkapäänä murheita kohdatessamme, mutta ennen kaikkea olemme aina unelmoineet yhdessä.

 Jo nuorena olit ihanan luova ja lisäksi tahtonainen. Ajattelin, että tulet jättämään jäljen maailmaan tavalla tai toisella. Niin olet tehnytkin! Olet osoittanut monelle taholle, että sukupuolella ei ole väliä, vaan sisäinen voima ja tahto ratkaisevat. Olet ollut valmis tekemään hurjasti töitä, enemmän kuin moni muu.

 Nyt yksi tie on kuljettu kohdallasi loppuun, mutta on alkanut uusi polku, jolla voit käyttää taitojasi ja luoda jotain kaunista.

 Olet uskomaton nainen, jota ei hevillä nujerreta. Olet minulle tärkeä ja rakas.

Ystäväsi Johanna

Monarkian muruset -kirja kertoo kuninkaallisten erikoisesta elämästä.

Kaisa Haatanen, kirjoitit kirjan Euroopan kuninkaallisista ystäväsi Sanna-Mari Hovin kanssa. Miten päädyitte tähän aiheeseen?

”Monarkiat ovat hämmästyttäneet meitä jo pitkään. Kun prinsessa Diana ja prinssi Charles menivät naimisiin, olin 18-vuotias ja kielikurssilla Isossa-Britanniassa. Minua huvitti jo silloin, miten tärkeä asia häät olivat briteille – ja jopa suomalaisille.

Myöhemmin monarkioista on tullut Sannalle ja minulle yhteinen, hullu harrastus. Lähettelemme lomamatkoilta toisillemme kuninkaallisia postikortteja, ja Sanna kerää niitä jääkaappinsa oveen. Harmiksemme on olemassa kuningashuoneita, jotka eivät harrasta minkäänlaista postikorttitouhua.”

Kirja pursuaa huumoria. Miksi?

”Kuningashuoneet eivät tunnu kuuluvan nykypäivään, ja siksi ne lähinnä naurattavat meitä. Prinssit ja prinsessat ovat kuin tosi-tv:n hahmoja. Heihin liittyy paljon älyttömiä juttuja. Eri maissa on esimerkiksi pystytty laskemaan, kuinka paljon kuninkaallisten kihlautuminen kasvattaa kansantaloutta. Kun prinsessa käyttää tiettyä huulipunaa, kansalaiset ryntäävät kauppoihin.”

Kuka on suosikki­kuninkaallisesi?

”Pidän ihan vilpittömästi Ison-Britannian prinssi Harrysta. Sydämeni läikähtää sillä lailla tätimäisesti, kun huomaan, että hänestä on kasvanut niin kunnollisen oloinen ihminen.”