Anna Karrila on syöpäsolujen tutkija, voimanoston maailmanmestari, vahvempi kuin juuri kukaan. Ja silti usein heikko. Kun ei osaa olla niin kuin muut, voi aina yrittää olla paras.

Taas se yksi käsi on pystyssä. Opettaja katsoo ala-asteen kuudetta luokkaa. Eikö kukaan muu nyt voisi viitata.

Käsi alkaa heilua, tietysti se alkaa. Kohta Anna Karrila ei malta enää istua vaan kurottaa pulpetin päälle ja huitoo.

Mitä parempi Anna on koulussa, sitä huonommin hänellä menee kavereiden kanssa ja sitä nopeammin hän juoksee urheilukentän ympäri.

"12-vuotiaana tajusin, että olen erilainen kuin muut. Olen kääntänyt sen aina niin, että olen hyvä sellaisena kuin olen."

Hyvä hän on ollutkin. Useimmiten paras. Viimeksi syksyllä, kun voitti neljä raakavoimanoston maailmanmestaruutta ja teki uuden maailmanennätyksen naisten 82,5 kilon sarjassa: penkillä maaten ylös 122,5 kiloa rautaa.

Nyt rannekorussa lukee strong, vahva, ja Anna Karrila, 25, miettii, onko hän oikeastaan koskaan heikko.

"Ei kyllä tule mieleen."

Syöpäsolujen ja lihasten kasvattaja

Ensimmäiseksi aamulla Anna Karrila juoksee. Voimanoston takia ei olisi mikään pakko, mutta hän ei osaa olla juoksematta.

Matka kotoa yliopistolle Turun keskustaan kestää puoli tuntia. Sen jälkeen on suihkun, puuron ja proteiinijuoman vuoro.

Luennot alkavat yleensä kahdeksalta: lastentauteja, ihosairauksia, keuhkotauteja. Puolentoista vuoden kuluttua lääketieteen lisensiaatin tutkinto on valmis.

Luentojen jälkeen alkaa työpäivä. Soluviljelylaboratoriossa odottavat syöpäsolut. Ensi töikseen Anna antaa niille pipetillä ravintoliuosta.

"Syöpäsolut ovat vähän kuin tamagotsi-lemmikit koululaiselle: niitä pitää hoitaa ja pitää hengissä. Vitsi kun olisin päässyt tekemään tätä lukiolaisena! Olisin ollut hulluna innosta, jos olisi ollut oma, ihana syöpäviljelmä."

Syöpätutkimus on Annan akateemista maailmaa. Siinä maailmassa hän on valkoinen takki päällä ja kuuluu tutkimusryhmään, joka tutkii markkinoilla olevien lääkkeiden yhteisvaikutuksia syöpäsoluihin. Tutkimus on Annan palkkatyötä ja samalla väitöskirjaan johtavaa tutkimusta.

Illalla on toisen maailman, levypainojen, polvisiteiden ja magnesiumjauheen vuoro. Kahtena päivänä kolmesta Anna menee kuntosalille. Menisi useammin, elleivät lihakset tarvitsisi välipäiviä. Jos salilta ei malta pysyä välillä pois, rikkoo paikkansa – ja rikkoo joka tapauksessa.

"Voimanostossa tulee ennemmin tai myöhemmin nivelkuluma tai jokin vamma. Painot ovat hirveän isoja eikä voi ruveta miettimään, meneekö selkä, kun kiskaisen tämän. Jos miettii, ei varmasti jaksa nostaa. Pitää mennä uskalluksella."

Anna ei mieti vaan uskaltaa.

"En ole koskaan ollut sen tyyppinen, että säästelisin itseäni."

Ei mekkopakkoa

Lapsuudestaan Anna Karrila muistaa lähinnä raivareitaan. Varhaisimmassa niistä hän on puolitoistavuotias ja juuri muuttanut äidin ja isän kanssa Yhdysvalloista Turkuun. Kun päiväkodissa joku lapsista piirtää Minni Hiiri -pehmon kenkiin, Anna huutaa raivosta.

Kun Anna täyttää kaksi vuotta tammikuussa 1990, perhe asuu jo Espoossa. Syntymäpäivänään Anna laulaa uudessa päiväkodissa laulua Tuiki tuiki tähtönen – ja raivostuu, kun toinen lapsi haluaisi leikkiä hänen lempilelullaan.

"Olin varmaan aika persoonallinen lapsi."

Kolmevuotiaana Annasta tulee isosisko. Pikkuveli Alexin ristiäisissä Anna vasta raivoaakin.

"Isä on sanonut, että olin ihan ylivilkas. Riehuin ja pompin, kunnes satutin itseni. Tarpeeksi paruttuani aloin taas riehua."

Anna tietää, mitä tahtoo, ja viisivuotiaana hän tahtoo mustat kumisaappaat: hän kuvittelee niiden olevan moottoripyöräsaappaat. Äiti yrittää panostaa tyttömäisyyteen, ostaa sitkeästi Annalle mekkoja. Isä haluaa panostaa uraansa ja lähtee professoriksi Yhdysvaltoihin.

Vanhempien avioero ei Annaa haittaa. Isä on lempeää äitiä tiukempi kasvattaja ja pitää raivoissaan sätkivää tytärtään sylissään vaikka väkisin. Isä on vahva mies ja Annan sankari, mutta ehkä parhaimmillaan etäisänä.

Eikä isä mihinkään häviä. Lauantaiaamuisin lastenohjelmien jälkeen Anna ja Alex puhuvat hänen kanssaan puhelimessa. Anna kertoo silloin lempiohjelmistaan, taistelevista Turtles-kilpikonnista ja reteistä prätkähiiristä. Siitäkin, että pelaa jalkapalloa poikien joukkueessa, mutta pojat eivät syötä palloa tytölle.

Anna vaihtaa tyttöjen joukkueeseen, mutta ei viihdy.

"Huomasin jo silloin, että en ole porukkasielu."

Äiti yrittää vielä. Anna luulee pääsevänsä telinevoimisteluun, mutta äiti viekin hänet joukkuevoimisteluun. Aikansa Anna odottaa rekille menoa ennen kuin tajuaa, että tyttömäinen voimistelu ei muuksi muutu. Äkkiä pois.

Taistelu itseä vastaan

Koulu ei ala mitenkään lupaavasti. A niin kuin Anna on jo liikaa. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen Anna itkee aapisen päällä, kun ei osaa tehdä läksyjään.

"Kouluun mennessä pohjani oli täysin nolla, en tuntenut edes aakkosia. Alku oli hankalaa."

Äiti on töissä terveyskeskuslääkärinä, ja vielä alakoulussa Anna on koulun jälkeen kavereiden kanssa. Aikaa kuluu myös läksyihin. Anna tekee ne aina kunnolla.

Kuudenteen luokkaan mennessä kaikissa lukuaineissa on todistuksessa kymppi. Opettajat eivät kokeiden perusteella oikein muuta voi antaa, vaikka jotkut ehkä tahtoisivat.

Anna on nimittäin rasittava oppilas. Hän on liian äänekäs ja liian innokas, ja eräs opettaja kertoo sen koko luokalle. Kun Anna kirjoittaa tunnilla ennen koepäivää muistiinpanoja, opettaja kiivastuu, repii Annan paperit ja syyttää lunttaussuunnitelmista.

"Jälkeenpäin ymmärrän tämän opettajan kohdelleen minua niin, että sitä voi pitää koulukiusaamisena. Silloin vain mietin, että kai sitten tein väärin."

Opettaja ei ole ainoa, joka ei ehkä pidä Annasta. Häntä ei suoranaisesti kiusata, mutta muut oppilaat puhuvat pahaa. Anna ei tiedä, miksi, mutta arvelee sen liittyvän viittaamiseen. Innokkuutta pidetään pätemisenä.

"Viimeistään yläasteella minua on todella inhottu. Olen ajatellut, että jos joku ei pidä minusta, se on sen ihmisen menetys."

Kaverit vähenevät vähitellen. Anna ei heitä kaipaa. Seitsemännellä luokalla hän alkaa seurustella ja välitunnit ja vapaa-aika kuluvat poikaystävän kanssa.

Lisäksi on yleisurheilu. On mahtavaa taistella itseään, sekunteja ja senttejä vastaan. Koulun jälkeen Anna ei enää ole kavereiden kanssa vaan juoksee, tekee läksyjä ja lukee Atlas-tietosanakirjasarjaa. Aivojen toiminta kiinnostaa, ja Anna päättää, että tahtoo psykiatriksi. Poikaystävä estelee.

"Poikaystäväni sanoi, että kun kaikki yleensä vihaavat minua, ei kannata ruveta psykiatriksi."

Anna arvelee hänen olleen oikeassa.

Kaikki kiehtovat solut

Anna Karrilalla ei ole tapana katua menneitä. Mutta jos uudelleen voisi valita, hän aloittaisi totisen treenaamisen vähän myöhemmin. Ehkä jaloissa olisi nyt jäljellä enemmän nopeita lihassoluja, joista olisi hyötyä maastavedossa. Sen sijaan niitä kului turhan paljon kenttää ympäri juostessa, itselle väärässä lajissa.

Murrosiässä Anna ei nimittäin pysy pienenä juoksijatyttönä. Hän kehittyy fyysisesti ikäisiään myöhemmin, mutta kun kehittyy, onkin isokokoinen. Siksi hän harjoittelee entistä enemmän, pääsee juoksussa nuorten maajoukkuevalmennettaviin.

Sitten iskee ylikunto. Juoksu vaihtuu kilpakävelyyn ja 20-otteluun.

Anna inhoaa liian laihaa vartaloaan mutta laihduttaa, jotta pärjäisi.

Kävelystä tulee kaksi nuorten Suomen mestaruutta ja tilapäinen syömishäiriö. Samaan aikaan Anna urakoi koulussa, Olarin lukion luonnontiedeluokalla. Hän voittaa valtakunnallisen biologiakilpailun ja pääsee Suomen edustajaksi biologiaolympialaisiin Kanadaan. Niihin lukiessaan Anna löytää solujen toiminnan.

"Olen aina rakastanut karhukaisia, ameboja ja sanikkaisten elämänkiertoa. Lukiossa innostuin solubiologiasta ja aloin haaveilla syöpätutkimuksesta."

Onnellisimmillaan Anna on koulussa iltaisin. Silloin hän tekee muutaman muun oppilaan kanssa labratöitä, mittaa nautojen ihosta eristettävän proteiinin, gelatiinin, sähkönjohtavuutta tai valon heijastumista lasinpalasista. Ylioppilaskirjoituksissa Anna kirjoittaa yksitoista ainetta. Hän saa kaikista laudaturin.

Kun valkolakkista Annaa keväällä 2008 haastatellaan ennätysmäisistä laudatureista sanomalehteen, hän ei sano pyrkivänsä Turkuun lukemaan lääketiedettä vaan menevänsä lukemaan sitä – ja menee, parhailla pisteillä. Hän haluaa oppia lisää soluista ja aivoista. Ja treenata omat solunsa ja aivonsa huippuunsa.

Sairasta kilpailua

Älykäs, se Anna Karrila varmasti on. Mutta on hän ollut myös älytön. Hänen kaksi maailmaansa ovat törmänneet monta kertaa. Akateeminen Anna tietää, että olisi tärkeää pystyä liikkumaan sen verran, mikä on terveyden kannalta hyvä. Urheiluhullu Anna ei pysty siihen.

"Minulle tavoittelemisen arvoista on vain kehittyminen ja kilpailu. Silloinkin, kun se on terveydelle haitaksi." Syksyllä 2009 Anna seisoo luonnottoman ruskeana Lahden messuhallin lavalla. Käsissä on tekokynnet ja kaksi suurta pokaalia. Anna on juuri voittanut nuorten body fitnessin ja aikuisten classic bodybuildingin SM-kultaa. Kropasta erottuu jokainen lihassäie, ja hauis on niin suuri, että käsi ei taivu raapimaan niskaa.

Nesteenpoiston jälkeen painoa on 55,5 kiloa.

"Arvostan vieläkin sitä, että sain itseni dieetillä niin rasvattomaan kuntoon. Ihailen kurinalaisuuttani, mutta se naisellisuus oli liikaa. Enkä minä kisakireänä enää terveeltä ja vahvalta näyttänyt."

Terveeksi Anna ei myöskään oloaan tunne. Hormonihäiriöihin hän on jo tottunut, mutta sydämen rytmihäiriöt pelästyttävät.

Hän ei käytä nesteenpoistolääkkeitä, mutta liialla saunomisella ja juomattomuudella saa itsensä huonoon kuntoon.

Keväällä 2011 taas yhden tiukan dieetin jälkeen alkaa uniapnea. Hengitystiet menevät tukkoon, jos Anna vaipuu syvään uneen. Siksi hän ei vaivu vaan nukahtelee ja torkkuu vain.

Annan on myönnettävä, että äiti on ollut oikeassa: dieetit ovat jo vaarallisia, niissä on pakko pitää taukoa. Toisaalta hänen on saatava kilpailla.

Uusi laji löytyy läheltä. Yhdysvaltoihin muutettuaan isä alkoi harrastaa penkkipunnerrusta, ja Annakin päättää kokeilla.

Hän aloittaa suoraan kuntosalin kisoista ja voittaa ne. Sen jälkeen on mitattava voimiaan myös kyykyssä ja maastavedossa.

Kehitys on niin huimaa, että Anna tahtoo sitä lisää.

Kehittymisen ja riskien ottamisen raja menee dopingissa. Anna sanoo, että käyttäminen olisi helppoa ja kiinni jääminen omaa tyhmyyttä. Kasvuhormonin käytön testaaminen on niin vaikeaa ja testejä on ihan liian harvoin.

"Voimailulajeissa käytetään paljon dopingia. Dopingin aiheuttamat muutokset ovat kuitenkin pysyviä. Minä haluan nähdä, mihin asti pääsen ilman."

Hiljaa rivissä

Anna Karrila on tottunut tekemään parhaansa. Niin hän tekee nytkin lappaessaan lautaselle kalaa ja salaattia lihasten ravintoaineeksi ja yrittäessään keksiä, onko missään heikko tai huono.

Lukiossa tuli kerran ruotsin kokeesta ysi. Se oli Annasta kehno suoritus, hän ei todella osannut paremmin. Mutta että suorastaan heikko... Anna ilahtuu, kun keksii.

"Pyöräily! Siinä olen aina ollut tosi huono. Sain apupyörät pois vasta ekalla luokalla. Inhoan ja pelkään pyöräilyä. Mutta kai senkin oppisi, jos oikein koettaisi."

Enää Anna ei saa yliopistolla parhaita arvosanoja, ei edes yritä. Hän ei vaivaudu lukemaan nippeliasioita ulkoa. Riittää, että ymmärtää asiat ja oppii kokonaisuudet.

Oppiminen on helppoa. Kun Anna lukee asiat kerran, hän oppii ne. Kaikkein parhaiten hän oppii, kun keskustelee aiheesta. Mutta sitä Anna ei ole oppinut, että hänen tyylinsä ei sovi muille.

"Massasta ei saa erottua. Ei saanut lapsena koulussa ja vielä vähemmän saa aikuisena lääkiksessä."

Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana lääketieteellisessä Anna huomasi tutun asian.

"Tajusin, että taas minua inhotaan. Sen jälkeen olen yrittänyt parantaa asiaa. Koetan kysyä luennoilla vain, jos innostun kauheasti jostakin jutusta. Jos tuntuu, että on ihan pakko saada tietää lisää."

Silti vielä viime vuonna tuli kutsu professorin huoneeseen. Joku oli tehnyt Annasta valituksen: hän oli ollut luennoilla liian aktiivinen. Uniapnean vuoksi hän tosin myös nukkuu luennoilla tämän tästä.

Siitä ei valita kukaan.

Mies talossa

Syksyn kisakausi loppui joulun alla. Sen jälkeen Anna on voinut elää vapaammin, mennä vaikka kädenvääntöharjoituksiin välittämättä siitä, että lihakset kipeytyvät. Näin peruskuntokauden alussa painoa on 84 kiloa, kesään mennessä Anna tähtää 95 kiloon.

"Nyt on tulossa äijempi vaihe, kun kerään voimaa. Mutta kyllähän nainen tuntee itsensä kauniiksi, kun syksyn kisakaudella paino laskee ja lihakset paljastuvat."

Joskus Anna on pelännyt, että ei löydä pysyvää ihmissuhdetta. Nuoruuden kaksi pitkää seurustelusuhdetta kestivät kumpikin melkein viisi vuotta. Niiden jälkeen tuntui entistä vaikeammalta löytää mies, joka ymmärtäisi Annan molempia intohimoja, urheilua ja akateemisuutta.

"Ei ole ihan vähän vaadittu, että mies kestää täydellisyyden tavoitteluani. En myöskään ottaisi miestä, joka ei itse menestyisi missään. Vähimmäisvaatimus on, että mies on minua vahvempi ja isokokoisempi. Tahdon, että hän on perheen pää, ei sylikaveri."

Vuosi sitten syksyllä voimanostokisoissa sellainen mies tuli juttelemaan. Hän kertoi kilpailevansa itsekin voimanostossa ja olevansa akateeminen urheilija.

"Rupesi heti iskemään, oikein mainosti itseään", Anna sanoo ja nauraa.
Seurustelu alkoi siitä. Kämppä on muuttunut kodiksi, kun mieskin asuu siellä.

"Yritän panostaa tähän melkein ainoaan ihmissuhteeseeni. Käymme yhdessä salilla ja pyrin siihen, että joka päivä edes vähän aikaa vain olisimme."

Silloin kun ovat vain, Anna ja mies katsovat kotona netistä videoita. Tai sitten he makaavat sängyllä ja lukevat samaa sarjakuvaa, nyt alkuperäistä Batman-kokoelmaa.

Mauri Kunnaksen Piitles-kirjaa mies lukee Annalle ääneen.

Vahvoilla ja heikoilla

Kun on nostanut tarpeeksi monta kymmentä tuhatta kiloa rautaa ja tehnyt tutkinnon tai mieluummin kaksi, Anna Karrila haluaisi lapsia. Silloin hän aikoo tehdä juuri niin kuin hänen vanhempansakin ovat tehneet: ei pakota lapsiaan mihinkään.

"En tiedä, miksi minusta on tullut näin tavoitteellinen. Lapsista en kuitenkaan tee mitään suoritusteni jatkeita." Minun elämäni on minun elämäni, ja jonkun muun elämä on sen elämä.

Anna itse tosin seuraa monessa isäänsä. Hän sanoo ymmärtävänsä yhä paremmin, miten välttämätöntä isän on ollut päästä maailmalle, luomaan uraa ja käyttämään kaikkia lahjojaan.

"Isä on minulle esikuva. En halua heittää hukkaan sitä matemaattisloogista lahjakkuutta ja perimää, jonka olen isältä saanut. Siksi luen nyt myös tilastotiedettä."

Mitä hienompi koulutus ja laajemmat taidot, sitä vapaampi Anna on. Se on tärkeää. Etenkin, kun sittenkin on jotakin, jossa hän ei ole vahvoilla.

"Taidan olla sosiaalisissa tilanteissa tosi huono. En halua tahallaan ärsyttää tai käyttäytyä tökerösti. Silti käyttäydyn, enkä huomaa sitä. En tarkoita pahaa."

"Mutta turha sitäkään on murehtia. Minulla on hirveän vahva suorituspohja, voin tutkijana olla hyödyksi yhteiskunnalle. Jos en pärjää joidenkin kanssa, voin mennä muualle. Luotan, että minulle on paikka jossakin."

Tänä iltana Anna löytää taas paikkansa salilta.

"Urheilupiireissä minua pidetään suhteellisen älykkäästi käyttäytyvänä. Se on tosi kiva asia."

Maasta vetämällä nousee 185 kilon tanko, kyykätessä niskan takana on 175 kiloa rautaa. Aina voi olla vielä parempi.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2013.

Lue myös:

Kaksin kotona 17 lapsen jälkeen

Kapellimestarin vaikea valinta

"Ostaminen tuntuu pahalta"

Lisää hyvää luettavaa saat, kun tilaat Kodin Kuvalehden! Tilaa tästä!


"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Olen opettanut hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirrän oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.