Meri-Jennika eli Miisu, 28, asuu Mäntyharjulla. Hänen perheeseensä kuuluvat puolison lisäksi lapset Fanny, 7, ja Peppi, 3. Pepin kaksosveli Konsta menehtyi kymmenen kuukauden iässä.
Meri-Jennika eli Miisu, 28, asuu Mäntyharjulla. Hänen perheeseensä kuuluvat puolison lisäksi lapset Fanny, 7, ja Peppi, 3. Pepin kaksosveli Konsta menehtyi kymmenen kuukauden iässä.

Meri-Jennika Monola sai vaikeasti vammaiset kaksoset, joista toinen kuoli alle vuoden iässä. ”Ei elämässä voi valita, mitä eteen tulee. On vain elettävä mukana.”

”Raskausviikolla 31 olin imuroimassa, kun sain puhelun. Kromosomitestin tuloksista oli paljastunut, että toisella odottamistani kaksosista on äärimmäisen harvinainen Miller-Diekerin oireyhtymä. Menin tietysti googlettamaan. Ensimmäisenä luin, että lapsen kehitys jää alle puolivuotiaan tasolle ja suurin osa kuolee alle kaksivuotiaana.

Heitin puhelimen kädestä. Tuli olo, että en tahdo olla enää hetkeäkään raskaana. Halusin, että vauvat syntyvät heti. Ahdisti, kun jompikumpi potkaisi.

Pian aloin ajatella, etten haluakaan synnyttää ollenkaan, koska vauvat ovat sisälläni turvassa ja elossa. Halusin pysyä raskaana ikuisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Synnytys käynnistyi spontaanisti puolitoista kuukautta ennen laskettua aikaa. Ensin syntyi Konsta ja sitten Peppi. Konstalla oli hirveästi hiuksia, ja Peppi oli lähes kalju. Molemmat olivat todella suloisia. Kumpikin vietiin vauvojen teho-osastolle.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hoitolaukku, jossa on happipullo

”Pääsimme sairaalasta kotiin suunnilleen silloin, kun lasten laskettu aika oli. Tiedettiin, että Konsta kuolee pienenä, mutta ensimmäiset puoli vuotta pystyimme tekemään tavallisia vauvajuttuja.

Olin oppinut nauttimaan jokaisesta päivästä, eikä se tuntunut yhtään kliseeltä. Kävimme mummoilla kylässä, ukin kesämökillä ja Tykkimäen huvipuistossa. Työnsin surun pois mielestä, sen verran kuin pystyin. Sitten Konstalle alkoi tulla infektioita. Kun epilepsia paheni, hän alkoi olla poissaolevampi.

”Mies meni metsään puuhommiin, jos hänellä oli paha mieli.”

Tuntui, että menetän poikani pala kerrallaan. Muiden äitien hoitolaukussa oli vaippoja ja pari harsoa. Minulla oli letkuja, ruiskuja, ruokintapumppu ja happipullo. En voinut imettää Konstaa, kuten siskoa.

Puhelimen Google kysyi, lisätäänkö sairaalan ja kodin väli työmatkaksi, niin säännöllisesti sahasin sitä. Välillä läpsin itseäni naamalle, jotten nukahtaisi rattiin.

Mies meni metsään puuhommiin, jos hänellä oli paha mieli. Parisuhdeaikaa oli, kun katsoimme Salkkarit telkkarista, jos kumpikaan vauvoista ei itkenyt. Usein itki.”

Konstan käden ja jalan kuvat painettiin muistoksi kuoleman jälkeen. Taulu on kotona lipaston päällä.
Konstan käden ja jalan kuvat painettiin muistoksi kuoleman jälkeen. Taulu on kotona lipaston päällä.

Mahdollisimman monta yhteistä päivää

”Tiesin, että hoidan Konstan kotona niin pitkään kuin voin. Se tunne oli hirveän vahva. Ajattelin, että jos poikani elää vaikka kaksi vuotta, haluan viettää ajan yhdessä enkä käydä katsomassa häntä jossain laitoksessa. Päivissä oli myös paljon iloa: Pepin uteliaat kädet tutkimassa veljen poskia, Konstan jokellus.

”Hautajaisiin valitsimme punakeltaisia kukkia, koska Konstalla oli sen värinen pehmokukka.”

Teimme päätöksen Konstan elvytyskiellosta. Se tuntui melko pahalta, mutta toisaalta todella helpottavalta. Ei elämää saa pitkittää, jos se pitää viettää hengityskoneessa nukutettuna eikä ole toivoa paremmasta.elvytyskiellosta.

Maaliskuussa 2019 Konsta kuoli sairaalassa. Hän oli kymmenen kuukauden ikäinen.

Hautajaisiin valitsimme punakeltaisia kukkia, koska Konstalla oli sen värinen pehmokukka, jolle hän nauroi aina. Konstan eläessä vitsailimme miehen kanssa, että häneltä puuttui kromosomeista kiukkupala. Hän oli niin iloinen.”

Sain olla äiti 

”Unelmoin, että voisin ottaa Konstan vielä kerran syliin. Taputtaa vaippapeppua ja pussata niskaa. Yleensä muistelen Konstaa ilon kautta, mutta itken erilaisten merkkipäivien aikana: syntymäpäivänä, kuolinpäivänä.

Toisaalta oloni on levollinen. Konsta ei joudu enää kärsimään. Voin käydä vessassa pelkäämättä, että lapsi kuolee sillä välin. Saan vihdoin köllötellä Pepin kanssa sohvalla.

Olen alkanut ajatella vähän tulevaisuutta ja itseänikin. Hain lähihoitajakouluun. Pitkään jaksoin nähdä vain yhden päivän tai hetken.

”Konstan elämä oli kokonainen, vaikka se oli lyhyt.”

Joskus mietin, mahtavatko ihmiset paheksua, että olen liian tyyni. Mutta eihän mikään muuttuisi, vaikka kuinka huutaisin. Ei elämässä voi valita, mitä eteen tulee. On vain opittava elämään mukana. Se on kova oppi saada jo 28-vuotiaana, mutta tärkeä. Suru voi olla syvää, mutta hiljaista.

Vähän aikaa sitten näin vieraan äidin kaupassa työntämässä kaksosten rattaita. Yhtäkkiä mieleen tuli kaikki kokemani epätoivo, katkeruus, väsymys, riittämättömyys ja pelko. Mutta sitten niiden muisto meni pois. Ajattelin vain, että onneksi sain olla äiti Konstalle. Konstan elämä oli kokonainen, vaikka se oli lyhyt. Sain olla mukana sen joka vaiheessa.”

Lue Miisun, Konstan ja koko perheen ajatuksia ja tunteita herättävä tarina Kodin Kuvalehdestä 21/2021. TIlaajana voit lukea sen myös digilehdestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla