Säde Neitola ja Olavi (2011–2014). ”Olavin viimeiseksi jäänyt kesä oli hyvä. Tässä olemme syyskuussa 2013 Joensuun Hasanniemessä.”
Säde Neitola ja Olavi (2011–2014). ”Olavin viimeiseksi jäänyt kesä oli hyvä. Tässä olemme syyskuussa 2013 Joensuun Hasanniemessä.”

Säde Neitolan, 42, rakkaimman kädet olivat niin pienet, että ne mahtuivat äidin kämmenelle. Olavi sai elää kolme vuotta.

”Olavi oli vaikeasti vammainen, mutta se ei ole ensimmäinen asia, jonka haluaisin pojastani kertoa. Hän oli oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Hänellä oli valtava elämännälkä.

Poikani ehti nähdä muunkin maailman kuin sairaalan. Olavi ei pystynyt nielemään, mutta sai kokea metsämansikoiden tuoksun. Hän nautti keväthangista rattaissa ja kotisaunan löylyistä happiviikset nenässä.

Olavi kärsi synnytyksessä hapen puutteesta ja vammautui vaikeasti. Näin hänet ensimmäistä kertaa valokuvassa, hätäsektion jälkeen. Kuvan poika oli pieni, laiha ja täydellisen kaunis.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Meillä molemmilla taisi olla turvallinen olo, kun olimme käsi kädessä.

Kun Olavi ei ollut sairaalassa, aamut kotona olivat ihania. Olavi oli aina herätessään silminnähden tyytyväinen ja venytteli makeasti. Muuten Olavi oli liikkumaton ja puhumaton lapsi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olavin kädet olivat suloiset, pehmoiset ja lämpimät. Meillä molemmilla taisi olla turvallinen olo, kun olimme käsi kädessä.

Eniten Olavi nautti ollessaan minun tai isänsä sylissä. Hän piti myös musiikista, suosikkeja olivat Hei muumit ja Robbie Williamsin Angels.

Viimeisenä yhteisenä päivänämme huomasin, että Olavin sormenkynnet sinersivät. Sellaisena en ollut nähnyt niitä koskaan. Sanoin miehelleni, että nyt näyttää huolestuttavalta.

Olavin kuollessa pidin häntä kädestä.

Kun Olavi teki kuolemaa, huusin kuin eläin. Vaikeroin, valitin ja pärskin räkää. Siitä ei saisi kaunista elokuvakohtausta. Olin viimeisilläni raskaana.

Jos pikkuveli kysyy, kenen nalle tämä on, vastaan, että se on Olavin vanha ja sinä saat nyt leikkiä sillä.

Eero-pikkuveli on nyt kolmevuotias. Olen kertonut, että silloin kun odotin häntä, sylissäni istuva veli saattoi tuntea pikkuveljensä potkut.

Sellaisen yhteyden veljekset saivat kokea.

Kun Eero on kysellyt, että kenen paita tai nalle tämä on, olen vastannut, että ne ovat Olavin vanhoja ja sinä saat niitä nyt käyttää.

Suru on aaltoilevaa, etenkin alkuaikoina. Välillä oli vain kova ikävä Olavia, sitten suru löi polvilleen. Silmiä särki itkemisestä.

Ihminen ei kai kestäisi repivintä tuskaa jatkuvasti. Nykyään Olavi ei ole jatkuvasti mielessäni, mutta ajatukseni sivuavat häntä päivittäin.

Olen onnellinen siitä, että Olavi kävi elämässämme ja sain olla hänen äitinsä.

Olavin kuoltua saimme pitää häntä sylissä kaikessa rauhassa, pestä ja pukea omiin vaatteisiin.

Puolilta öin Olavin isä kantoi poikamme sairaalan ruumishuoneelle. Kelloja siirrettiin samalla kesäaikaan.”

Juttu on julkaistu alkuaan Kodin Kuvalehden nettisivuilla osana menetetyistä rakkaista kertovaa juttua marraskuussa 2017.

Tiuhti44

Miten koskettava ja kaunis tarina kaikessa traagisuudessaan. Kiitos että jaoit sen ja sait minut ajattelemaan että pidän joitain asioita liian itsestäänselvinä. Aurinkoista syksyä teidän perheelle! ?

  • ylös 30
  • alas 12
Sisältö jatkuu mainoksen alla