15-vuotiaana Laila (vas.) kirjoitti päiväkirjaansa: ”Eilen sain tietää, ettei Kassu enää o mun kaa.” Nyt muisto naurattaa häntä ja Leilaa. ”Ensin joku asia tuntuu musertavalta. Sitten ajan kuluessa helpottaa. Sellaista elämä on.”
15-vuotiaana Laila (vas.) kirjoitti päiväkirjaansa: ”Eilen sain tietää, ettei Kassu enää o mun kaa.” Nyt muisto naurattaa häntä ja Leilaa. ”Ensin joku asia tuntuu musertavalta. Sitten ajan kuluessa helpottaa. Sellaista elämä on.”
Peruskoulun kasiluokkalainen, Laila 15-vuotiaana.
Peruskoulun kasiluokkalainen, Laila 15-vuotiaana.
Sisarukset esiintyivät hengellisissä tilaisuuksissa äidin ostamissa kansallispuvuissa. Laila ja Leila ovat kesäkuvassa keskellä, 4- ja 7-vuotiaina.
Sisarukset esiintyivät hengellisissä tilaisuuksissa äidin ostamissa kansallispuvuissa. Laila ja Leila ovat kesäkuvassa keskellä, 4- ja 7-vuotiaina.
Leila 17-vuotiaana.
Leila 17-vuotiaana.

Siskokset Laila ja Leila Luumi ovat kirjoittaneet päiväkirjaa koko ikänsä. Sivuilta paljastuvat riidat, rakkaus ja ajan kuluminen, siskosten koko elämä.

”Laila paska taas söi kääretorttuani, jonka mä sain Virpiltä. Maksalaatikosta oli tänään koulussa löydetty matoja.”

Lokakuussa 1972 valmisteltiin poikkeuslakia, jonka vuoksi Urho Kekkonen sai jatkaa presidenttinä seuraavalle toimikaudelle ilman vaaleja. Nasa kehitti ensimmäistä avaruussukkulaansa. 14-vuotiaalla Leila Luumilla oli Orimattilassa kuitenkin muita asioita mietittävänään.

Hän kirjoitti ajatukset päiväkirjaansa, ja omaan päiväkirjaansa kirjoitti myös Lailan kolme vuotta nuorempi pikkusisko Laila Luumi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Aikuisena riitojen aiheet ja jaetut salaisuudet muuttuivat. Sisko pysyi vierellä.

Kumpikin jatkoi päiväkirjan kirjoittamista vuodesta toiseen. Keväällä 2020 Lailalla on 72 päiväkirjaa ja epäjärjestelmällisemmällä Leilalla ”noin 60 senttimetriä”.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aikuisena riitojen aiheet ja jaetut salaisuudet muuttuivat. Sisko pysyi vierellä.

Nyt Leila, 61, ja Laila, 58, lukevat päiväkirjojaan yhdessä. Leila tarjoaa dallaspullaa, mutta kumpikaan ei malta syödä. Heillä on paljon puhuttavaa.

Paskaksi haukkumista ja rapsutusta

Leila ja Laila puhuvat siitä, millaista on olla isosisko ja pikkusisko.

Laila: ”Kun Leila haukkui minua paskaksi, se oli pahinta, mitä tiesin. En osannut ikinä puolustautua.”

Leila: ”Hyväksyin sinut leikkiin vain, kun minua sattui huvittamaan. Sitten yks kaks päätin, että nyt riitti.”

Laila: ”Ja minä lähdin nöyrästi pois. Ihailin sinua, vaikka kohtelit minua huonosti.”

Leila: ”Se oli kamalan häijyä toimintaa. Olen ajatellut paljon sitä, millainen olin, vaikka en ole puhunut siitä sinulle.”

Leila: ”Et sinä häijy ollut, olit vain isosisko.”

 


Kesäloma tarkoitti pitkiä työpäiviä kotitilalla. Vain sunnuntaina oli vapaata.
Kesäloma tarkoitti pitkiä työpäiviä kotitilalla. Vain sunnuntaina oli vapaata.

 

Leilan ja Lailan perheessä oli viisi lasta, vanhemmat ja isän kehitysvammainen veli. Kun äiti ja isä olivat navettatöissä, lapset ja setä pelasivat salaa korttia. Uskovista vanhemmista se oli syntiä.

Vieraisilla ei juuri käyty, koska isä halusi olla kotona. Hän oli vaitelias mies.

”Elämä oli mykkäkoulumaista. Varsinkin äiti oli sellainen, että emme usein tienneet, mikä oli huonosti. Huomasimme vain, että joku on taas hänen mielestään pielessä”, Leila sanoo.

Hiljaisuudessa oli hyvä kirjoittaa päiväkirjaa, mutta illalla Leila ja Laila puhelivat yhteisessä huoneessaan.

Kun Leila pääsi kylään serkkujensa luokse, hän hämmentyi. Oli meteliä ja huutoa, lapset jopa painiskelivat. Omassa kodissa oli aina aika hiljaista.

Hiljaisuudessa oli hyvä kirjoittaa päiväkirjaa, mutta illalla Leila ja Laila puhelivat yhteisessä huoneessaan. Silloin Leila ei lähettänyt Lailaa tiehensä, vaan luki hänelle ääneen kirjoja. Siskokset pelasivat ristinollaa ja laivan upotusta ja rapsuttivat toistensa selkää.

Leila kirjoitti päiväkirjaansa 17-vuotiaana, maaliskuussa 1977: ”Illalla juttelin Lailan kanssa pojista yli puoleen yöhön. Lailakin on jo suudellut 4:ää jätkää, vaikka on vasta 15. Mun ´tilillä´on 5 kundia. Suuteleminen on todella hauskaa, jos on puhtaat hampaat.”

 

Kesälomalla 1978. Illalla oli aikaa kuljeskella ja haaveilla.

 

 

Voi ei, kesäloma

Laila 13-vuotiaana: ”Alettiin ajaa heiniä sisään. Itkasin välillä. Kahteentoista asti ahkeroimme heinien parissa.” (5.7.1975)

Kesäloman alkaminen oli kouluiässä Lailasta vuoden kamalin päivä. Se tarkoitti pitkiä työpäiviä kotitilalla. Vain sunnuntaina oli vapaata.

”En uskaltanut purnata vanhemmille. Aikuisena kerroin kerran isälle, miten paljon inhosin maatilan töitä. Sanoin, että olin itkenyt heinätöissä. Isä vastasi, että niin hän itki lapsena itsekin”, Laila sanoo.

Vaikka Leila oli usein kärsimätön ja äreä, hän auttoi pikkusiskoaan, kun tuli tiukka paikka.

Jossain kotitilan ja Orimattilan ulkopuolella tuntui kohisevan oikea elämä.

Leila 16-vuotiaana: ”Ladossa oli jumalattoman kuumaa. Lailan pinna ei kestäny sitä kuumuutta ja kovaa tahtia, hän pillahti kyyneliin välillä mutta jatkoi sitten ahkerasti uudestaan. Vaihdoimme paikkoja välillä ja koko loppupäivän mä olin siellä kaikkein kuumimmassa katonrajassa.

Menin aikaisin nukkumaan, luin psykiatrista teosta minästä. Olen nähny kovasti unia.”(5.7.1975)

Jossain kotitilan ja Orimattilan ulkopuolella tuntui kohisevan oikea elämä.

”Odotin hirveästi, että minusta tulee aikuinen. Koko ajan oli levoton olo”, Leila sanoo.

Leila 16-vuotiaana: ”Laitoin illalla vihreän pitkän hameen ylleni ja kävelin maantiellä. Otin Lailan radion messiin. Mä olin jälleen pitkästä aikaa sellaisessa mielentilassa, että odotin jonkin prinssin saapuvan komealla autolla. Kylläpä ihminen osaa ajatella tyhmiä!” (12.7.1975)

 

”Jos joku lukee päiväkirjojani, hän saattaa luulla minua tosi vihaiseksi henkilöksi. Tosiasiassa olen lempeä lussukka. Pitäisi opetella sanomaan tunteet suoraan oikeassakin elämässä”, Laila miettii.

Yhtäkkiä olin keski-ikäinen

Leila ottaa uuden päiväkirjan käteensä. Leila ja Laila puhuvat siitä, kuinka nopeasti vuodet kuluvat, vaikka joka päivä ei ole tuntunut siltä.

Leila: Sinä olet aina ollut minulle sisaruksista läheisin. Silloinkin, kun olemme riidelleet tai olleet toisistamme kaukana, olen tiennyt, että olet olemassa. Se on turvallista.”

Laila: ”Nuorena ajattelin, että elämää on edessä loputtomasti. Keski-iässä ymmärsin, että ei niin olekaan.”

Leila: ”Yhtäkkiä olin keski-ikäinen, vaikka tuntui nuorelta.”

Laila: ”Sisaruus on elämän pisin ihmissuhde. Olet ollut elämässäni aina, pahus soikoon!”

Leila: ”Pahus soikoon!”

Leila ja Laila nauravat.

Leilasta tuli fysioterapeutti ja Lailasta operaattori öljyjalostamolle. Leila meni naimisiin kahdesti, erosi kahdesti ja sai kaksi lasta. Laila avioitui ja erosi kerran, äitiä hänestä ei tullut.

Parikymppisinä siskot eivät arvanneet yhtäkään näistä asioista.

Leila lähti 15-vuotiaana Orimattilan emäntäkouluun ja asui asuntolassa 14 kilometrin päässä lapsuuskodista. Laila kirjoitti kuusi laudaturia ja opiskeli Tampereen yliopistossa sosiaalipsykologiaa.

Laila 25-vuotiaana: ”Mulla on varmaankin jo kolmenkympin kriisi. Ihmissuhteet. Karmea havaintoni on ollut, että jos haluaa parisuhteeseen, on valittava kahden pahan miesmallin, itsekkään juntin ja juopon väliltä. Muunlaisia vapaita suomalaismiehiä ei ole olemassa. Ne harvat fiksut tyypit on jo varattu – eivätkä tietty mua huoliskaan.” (1.3.1987)

Leilan ensimmäinen lapsi syntyi kesäkuussa 1988. Lapsi oli Leilan mielestä söpö ja malttamaton.

Leila 29-vuotiaana: ”Olipahan taas viikonloppu meilläkin. Lapsen isä oksensi autoon ja stressaa itseään kaikilla asioilla. Viimeiset 3 vuotta hän on nähnyt painajaisia talosta. Ja nyt talon alkaessa valmistua hän näkee painajaisia firmasta. Minä haluaisin viettää tavallista perhe-elämää maalla lasten kanssa ja nauttia elämän pienistä iloista tyytyväisen perheen keskellä.” (23.5.1988)

 

”Elämässäni oli vaihe, jossa tuntui, että en saa ajatuksia ulos, vaikka tahtoisin purkautua. Sain neuvon: kirjoita vain yksi lause, aloita sillä. Se tepsi. Yhtä lausetta seurasi monta muuta”, Leila sanoo.

 

 

Kun hätä on suurin

Vuonna 1992 Leila hoiti nelivuotiasta poikaansa. Omakotitalo oli valmistunut Porvoon liepeille. Leila vei lapsen perhepäivähoitoon puoli seitsemäksi aamulla ja ajoi töihin tilitoimistoon Helsingin keskustaan. Poika haaveili Game Boy Nintendosta, mutta Leilalla ei ollut varaa ostaa sitä.

Laila oli samaan aikaan vaihto-opiskelijana Manchesterissa ja erosi miesystävästään.

Laila 29-vuotiaana: ”Nyt erokirje on kirjoitettu. Ei ole muuta mahkua kuin lähettää se. Uni ei tule, kun vatsa on täynnä sementtiä; mitään en saa tehtyä, mihinkään keskityttyä. Ajatukset kulkee, joo, mutta kynä ei pysy perässä.” (31.1.1992)

Laila masentui.

”Menin niin rikki, että Leila joutui hakemaan minut Englannista. Kun Leila näki itkusta turvonneen nassuni, hän huudahti: mitä sinulle on tehty? Ajattelin, että miten ihanaa, olen turvassa”, Laila sanoo.

Leila halasi pikkusiskoaan englantilaisessa puistossa. Se oli ensimmäinen halaus, jonka Laila muistaa koskaan saaneensa Leilalta.

Suomessa Leila antoi Lailalle turvapaikan. Oli 1990-luvun lama. Työvoimatoimistosta sanottiin, että Laila ei pääsisi edes jäätelökioskille töihin. Lopulta Laila sai töitä sairaalan keittiöapulaisena.

”Olemme vuorotellen olleet iso- ja pikkusiskoja.”

”Siltä ajalta päiväkirjoissani on tosi vähän mainintoja Leilasta. Olen varmaan jollain lailla pitänyt Leilaa ja Leilan tukea niin itsestään selvinä, että siitä ei ole tarvinnut kirjoittaa”, Laila sanoo.

”En huolehtinut sinusta vain siksi, että olen isosiskosi. Siinä vaiheessa olimme jo tasa-arvoisia. Ikäerolla ei ollut väliä, kun olimme aikuisia. Olemme vuorotellen olleet iso- ja pikkusiskoja”, Leila vastaa.

Leila ei kirjoittanut päiväkirjaansa pitkään aikaan.

Leila 35-vuotiaana: ”Tehkää jotain, suuttukaa, auttakaa minua pääsemään ulos ympyröistäni ja ahdistuksestani. Kotona jaksoin vaivoin hoitaa lasta ja isoa taloa. Itkin töissä monta kertaa. Laila masentui viime kesänä Manchesterissa ja minun harteilleni jäi hoitaa hänet pois Englannista.” (18.12.1993)

”Olin niin huolissani sinusta, että en aina kuunnellut, miten huonossa jamassa oma elämäni oli”, Leila sanoo Lailalle.

Leila erosi. Laila tapasi työpaikallaan merikarhun näköisen miehen.

Laila 38-vuotiaana: ”Oikein tuli itku silmään kun tunsin, ettei mua ole koskaan ennen rakastettu kuin nyt. Ei yhtä viisaasti, ei yhtä väljästi.” (24.8.2000)

 

Laila (vas.) ja Leila pukeutuivat isän 80-vuotispäiville sattumalta melkein samanlaisiin asuihin. Vuosi oli 2001.

 

 

Voi v mikä päivä

Nelikymppisinä siskokset riitautuivat.

”Se oli draama”, Laila sanoo.

”Iso riita, välirikko”, Leila sanoo.

Molemmilla on tapahtumista oma versionsa.

Joulukuussa 2002 Lailan ja Leilan vanhemmat juhlivat kultahäitään lähisuvun kesken. Laila oli mennyt pari päivää aikaisemmin maistraatissa naimisiin ja halusi julkistaa yllätyksensä vanhempien juhlissa. Hän oli hommannut kakun päälle kaksi hääparikoristetta.

Leila tuli juhliin myöhässä. Lailan uutisen kuullessaan hän hämmästyi ja sanoi: ”Onpa outo tapa ilmoittaa asiasta. Ja miksi ihmeessä te menitte naimisiin?” Lailan mielestä siskon äänensävy oli ivallinen.

Laila 40-vuotiaana: ”Onnittelujen sijaan Leila pyörsi kannoillaan. Mulla alkoi alahuuli väpättää. Hetken itkettyäni kokosin itseni. Menin keittiöön, kävelin kylmästi Leilan ohi.

Jossain vaiheessa sivutessani hän kuiskasi: voi Laila. Mua jostain syystä ärsytti ihan sairaasti. Ihan kuin lapsena. Hän voi tehdä mulle ihan mitä paskaa hyvänsä ja mun pitäisi leppyä yhdestä kuiskauksesta. Hän pyörittää tätä valtakuntaa! Hän on sairastunut vahvuuteen!” (14.12.2002)

”Ai luoja!” Laila sanoo päiväkirjamerkinnöistään nyt ja nauraa kovaa.

Seuraavana aamuna kello 5.40 Leila on puolestaan herännyt kirjoittamaan:

”Mielessä risteili lukemattomia ajatuksia: miksi salaa, miksei Laila kertonut minulle, joka olen mukamas läheisin sisar?

Laila väitti, etten ole onnellinen hänen onnestaan, olen kiusannut lapsena. Olen pakottanut hänet käyttämään samanlaisia vaatteita, olin kuulemma vihainen, kun Laila siirtyi väljiin vaatteisiin. Olen kuulemma terrorisoinut häntä koko ikäni. Minäkö olen vastuussa noin 10-vuotiaana sanotuista sanoista ja tehdyistä teoista??? Voi v mikä päivä!” (15.12.2002)

Seurasi monta hiljaista viikkoa sisarusten välillä.

Leila 44-vuotiaana: ”Lailajuttu jäi kaivelemaan kovasti. Kirjoitin sähköpostin välityksellä joitain ajatuksia. Hän pyysi anteeksi eikä selitellyt enempää. Outoa käytöstä häneltä. Laila yleensä selittää ummet ja lammet.” (6.1.2003)

 


”Isoin riitamme painui vähitellen pinnan alle, mutta vasta viime aikoina olemme puhuneet siitä.”
”Isoin riitamme painui vähitellen pinnan alle, mutta vasta viime aikoina olemme puhuneet siitä.”

 

Anteeksi pyydetty ja saatu

Leila ja Laila puhuvat siitä, miten helppoa omalle siskolle on joskus suuttua, vaikka häntä rakastaisi kuinka paljon.

Leila: ”Isoin riitamme painui vähitellen pinnan alle, mutta vasta viime aikoina olemme puhuneet siitä. Sanoin silloin turhan jyrkästi.”

Laila: ”Kun nyt luen päiväkirjaa, huomaan illan tapahtumien olleen paljon polveilevampia kuin kuvittelin. Olin rakentanut mielessäni jyrkemmän kuvan kaikesta. Sinähän pyysit anteeksi melkein heti.”

”Toisen edessä on samaan aikaan kohtuuton ja haavoittuvainen, kun vanhat asiat nousevat pintaan.”

Leila: ”Olin niin hämmästynyt, mutta lisäksi olin kateellinen avioliitostasi. Minähän olin siinä vaiheessa seurustellut jo pitkään uuden miehen kanssa ja odotin, että minua kosittaisiin.”

Laila: ”Tässäkin riidassa huomaa, miten paljon sisaruudessa on painolastia lapsuudesta. Toisen edessä on samaan aikaan kohtuuton ja haavoittuvainen, kun vanhat asiat nousevat pintaan.”

Leila: ”Nyt olen saanut pyydettyä anteeksi sitäkin, miten ilkeästi kohtelin sinua joskus lapsena.”

Laila: ”Nonni. Hankala minäkin olen ollut sinulle. Siskolta sietää enemmän kuin melkein keneltäkään muulta.”

 

Laila ja Leila kirjoittavat päiväkirjaa eri tavalla. ”Minä raportoin, Laila kirjoittelee monen sivun pohdiskelevia merkintöjä. Herrantähden, minulla olisi sellaisesta jo jännetuppi kädestä hajalla”, Leila sanoo.

 

Äidiksi kahdessa iässä

Leila 44-vuotiaana: ”Kuukautiseni ovat myöhässä muutamia päiviä. Miten on asian laita?” (8.1.2003)

Leila sai toivomansa toisen lapsen 44-vuotiaana. Hänen esikoisensa oli silloin 16-vuotias. Esikoisen syntyessä vuonna 1988 perheessä oli vain lankapuhelin, jonka numeron Leila muistaa yhä. Kun kuopus syntyi, esikoinen pelasi matopeliä Nokia 10 -matkapuhelimellaan.

Vauvan hoitaminen oli molemmilla vuosikymmenillä yhtä ihanaa ja raskasta.

Laila 41-vuotiaana: ”Leilasta puheen ollen, olemme taas jkv väleissä. JA JOS LUOJA SUO, LEILA SAA LAPSEN! Toivottavasti ei odota hoitoapua. Vain äärimmäisen äärimmäisessä tapauksessa suostuisin yöhoitajaksi. En voi sietää kiljuvia vauvoja!” (28.4.2003)

”Tuo on kyllä jyrkästi kirjoitettu. Olen minä hoitanut sisarusten lapsia. Jos oikea mies olisi 1980-luvulla marssinut vastaan, olisin ehkä itsekin äiti”, Laila sanoo nyt.

”Miten parisuhteesi voivat olla epäonnistuneita, jos niistä on syntynyt kaksi ihanaa lasta?”

Kun lapsi oli kaksivuotias, Leila erosi toisen kerran.

”Nykyään olen yksin. Lailalla on oman eronsa jälkeen uusi mies, mutta minä en halua enää ketään. Kun kaksi liittoa on mennyt pieleen, niin päättelen, että olen hankala ihminen”, Leila sanoo.

”Miten parisuhteesi voivat olla epäonnistuneita, jos niistä on syntynyt kaksi ihanaa lasta?” Laila kysyy siskoltaan.

 

Leila vuonna 1990, 31-vuotiaana, esikoinen sylissään. ”Olen saanut lapsista lohtua, kun elämässä on ollut vaikeaa.”

 

Yhdessä laulettu virsi

Leila ja Laila lauloivat isälleen virren Päivä vain ja hetki kerrallansa, kun isä kuoli toukokuussa 2015.

”Toinen vanhemmista oli yhtäkkiä poissa. Se herätti tunteita”, Leila sanoo.

Leila 56-vuotiaana: ”Eilen olin kerännyt luonnosta kuusenoksia, mustikanvarpuja, keppejä, omenapuunoksan, sireeninoksan, ryssänkaalia ja jotain muuta. Niistä aloin rakentaa hautavihkoa isäni kummulle. Siitä tuli ihan liian iso ja painava ’mötikkä’. Miksi otin liian ison urakan näin tärkeään päivään?” (5.6.2015)

Leilasta ja Lailasta tuntui tärkeältä, että surun hetkellä vieressä oli sisko, joka tunsi saman isän.

Laila 53-vuotiaana: ”Ei isän kanssa lapsena rakkaudesta koskaan puhuttu, mutta sen aisti; samanlaisen hellyyden ja suojelevuuden, jota tunsin isää saattohoitaessa. En minäkään rakkaudesta juuri puhunut. Minä vain hoidin isää.” (29.6.2015)

Leilasta ja Lailasta tuntui tärkeältä, että surun hetkellä vieressä oli sisko, joka tunsi saman isän.

”Oman ikääntymisen huomaan siitä, että päiväkirjojen välissä on yhtä enemmän lehdestä leikattuja kuolinilmoituksia. Niissä on tuttuja nimiä”, Laila sanoo.

”Ja siitä, että sain Leilalta joululahjaksi naisten parranajokoneen. Kun se putkahti paketista, piti nielaista ennen kuin räjähdin nauramaan. Ei vanheneminen tunnu haikealta. Sama ihminen minä olen.”

 

Teini-iän päiväkirjoissaan Laila (oikealla) ja Leila valittivat toisistaan aika paljon. Joukkoon mahtui kuitenkin jo silloin myös merkintöjä, joissa pilkahti sisarusrakkaus. 15-vuotiaana Laila kirjoitti: ”Leila opetti mua taas vähä soittaa harmoonia. Kiva.”

 

Sinun hermosi ja minun hermoni

Leila ja Laila puhuvat siitä, että siskokset voivat olla enemmän toistensa kaltaisia kuin nuorena ajattelevat.

Leila: ”Nuorena tuntui, että olemme kaikessa erilaisia. Laila oli hiljainen ja vetäytyvä, minä jyräsin kun olin olevinani niin isosisko.”

Laila: ”Sinä pehmenit, minä opettelin pitämään puoliani ja kumpikin harjoitteli kertomaan tunteistaan. Tai siis harjoittelemme vieläkin.”

Leila: ”Sinä olet nopeampi puhumaan ja kirjoittamaan, mutta innostumme molemmat asioista. Se meissä on samaa.”

Laila: ”Inhoamme ruuanlaittoa, siivoamista ja tiskaamista. Äiti on samanlainen. Emmekä tykkää käyttää tissiliivejä.”

Laila: ”En kyllä tiedä, matkustaisinko kanssasi minnekään. Kestäisikö sinun hermosi ja kestäisikö minun hermoni.”

Leila: ”Ihan totta? Minä lähtisin oitis.”

Kirjoittaminen auttaa

Päiväkirjojen kirjoittaminen alkoi lapsena suuresta tunnekuohusta, joka oli pakko merkitä muistiin.

Lailan ensimmäinen päiväkirjamerkintä on päiväämätön, alakoulun alkuajoilta:

”Rakas Jumala. Kiitos saappaista. Anteeksi että otin tai halusin niin kalliit. ÄLÄ anna äidin suuttua/tulla murheelliseksi tai muuta tämän vuoksi.”

Samasta syystä Laila kirjoittaa edelleen.

”Terapiamielessä”, Laila sanoo.

”Joskus pitäisi tutkia, koska on ollut hiljaisia kausia. Nekin kertovat paljon.”

Laila ja Leila ajattelevat, että oma elämä saa järjestyksen ja perspektiivin, kun sen kirjoittaa virkkeiksi, vaikka vain itselleen.

”Kun on ollut oikein raskasta, en ole jaksanut kirjoittaa päiväkirjaa. Joskus pitäisi tutkia, koska on ollut hiljaisia kausia. Nekin kertovat paljon”, Leila sanoo.

Kumpikaan siskoista ei nuorena kirjoittanut päiväkirjaansa siitä, että yksi perheenjäsen sairasti vuosia vakavasti.

”Ehkä ajattelimme, että asia ei ole ihan niin totta, jos siitä ei kirjoita”, Leila sanoo.

Miten sinä muistat?

16-vuotiaana Leila kirjoitti päiväkirjaansa: ”Laila on paskamaisin paska, ku se lukee aina mun päiväkirjani. Vaikka mä yritän piilottaa tämän mitä ovelimpiin paikkoihin, niin aina se paskiainen kaivaa ne esille.” (26.8.1974)

Laila: ”Toivoin aina lukollista päiväkirjaa. Ajattelin, että koska minä pengon Leilan päiväkirjat, hän penkoo minun.”

Leila: ”Minusta olisi ollut outo ajatus, että menisin lukemaan toisen päiväkirjoja.”

Laila: ”No sori näin jälkikäteen.”

Leila: ”Joo ei haittaa.”

Leila asuu nykyään Espoossa ja Laila Porvoossa. Heidän välillään on 60 kilometriä. Siskot eivät tapaa kovin usein, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. Mutta he soittelevat. Nykyään yhä useammin, muistellakseen vanhoja aikoja.

Luin päiväkirjastani näin, miten sinä muistat, toinen kysyy. Sitten Leila ja Laila puhuvat taas.

 

P.S.

Leila 29.4. 2020: ”Kiireesti kotiin ja pöperöt uuniin. Haastattelu toimittaja Anna Pihlajaniemen kanssa. Todella kiehtovaa ja kiinnostavaa jutella päiväkirjoista ja meidän ELÄMISTÄ.

Vähän tyhjä olo. Laila uskalsi kertoa omista asioistaan. Minä avauduin vähemmän.”

Laila 30.4.2020: ”Eilen oli haastattelu. Alkajaisiksi Anna kertoi kirjoittavansa päiväkirjoja itsekin. Annalla on myös sisko, johon ikäero on sama kuin meillä.

Pitkin liki kolmen tunnin haastattelua tää minun ja Leilan erilaisuus tuli esille milloin missäkin kohtaa. Leila on räväkämpi. Minä olen toisenlainen.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla