"Lopultakin saan levätä"

"Kun herätyskello soi, en pystynyt nousemaan. Ei vain koska nukutti. Väsymys oli syvempää. En halunnut mennä kouluun, en jaksanut hymyillä kellekään, en jaksanut laittaa ruokaa tai siivota. Kyyneleet nousivat silmiin.

Oli joulukuu 2013. Kuukautta aiemmin olin palannut Los Angelesista harjoittelemasta siskopuoleni Emman luota. Emma on aitajuoksija niin kuin minäkin. Myös kaksossiskoni Nelli juoksee.

Viiden viikon reissu oli ollut tosi hauska, mutta sen jälkeen iski jet lag. Tuijotin kelloa kahdelta yöltä, otin melatoniinin ja toisen, havahduin aamuyöllä parin tunnin tokkurasta.

Unettomuuden mukana pintaan nousi jotain muuta. Paha olo, pettymykset ja epävarmuus, jotka aikaisemmin olin tukahduttanut.

Valitsin hirveimmän ja rankimman lajin, 400 metrin aitajuoksun.

Olen yleensä eloisa, toisin sanoen äänekäs. Äkkiä istuinkin koulussa hiukset silmillä ja ynähtelin vastaukseksi kysymyksiin. Kotona riitelin jatkuvasti poikaystävän kanssa. Aluksi ajattelin, että alakuloni johtui siitä, mutta suhteessamme on ennenkin ollut vaikeita vaiheita.

Tajusin, että niin kokonaisvaltaista pahaa oloa ei voinut aiheuttaa kuin urheilu.

Olen urheillut elämästäni enemmän kuin ollut urheilematta. Valitsin hirveimmän ja rankimman lajin, 400 metrin aitajuoksun osittain juuri siksi, että se on niin vaikeaa.

Jääkaapin ovessa oli lapulla aina seuraava tavoit­teeni ja pitkän aikavälin tavoite. Lukemat, joita tuijotin joka päivä.

Rion olympialaisiin oli kaksi ja puoli vuotta.

Olympia-aikaan oli kaksi ja puoli sekuntia.

Päätin keskeyttää treenaamisen.

Kilpailu on ollut elämässäni lapsesta asti. Vanhempani eivät olleet kilpailuhenkisiä, mutta identtinen kaksonen on ollut minulle täydellinen mittatikku, samannäköinen ja samankokoinen kopio minusta. Äiti tunnisti Nellin syntymämerkistä selässä, muuten meitä ei erottanut mistään.

Nooran isäni kannusti tytärtään hiihtämään ja vei kilpailuihinkin. Hän kuoli syöpään, kun Noora oli kymmenvuotias.

Minä ja Nelli ratkaisimme kinat tappelemalla. Ajoimme toisiamme eteenpäin: Kumpi on fiksumpi ja nopeampi?  Kumpi rakentaa paremman puumajan?

Asuimme Toijalassa neljä kilometriä keskustasta, siis maalla. Toiset tytöt leikkivät barbeilla, mutta minä ja Nelli juoksimme metsässä naapurin poikien kanssa, rakensimme jousipyssyjä ja ansoja, yritimme saada rusakoita ja fasaaneita kiinni. Pelasimme myös jalkapalloa poikien joukkueessa.

12-vuotiaana Nelli kiinnostui yleisurheilusta. Kaverimme, vuotta nuorempi Emma harrasti sitä isänsä Robinin valmentamana. Nelli kysyi, voisiko Robin valmentaa häntäkin. En osannut olla ilman Nelliä, joten minäkin aloin yleisurheilla. Kaiken lisäksi äiti rakastui valmentajaamme. Hän ja Robin menivät naimisiin, kun Nelli ja minä olimme viidentoista.

Meistä oli ihanaa saada lisää sisaruksia. Emma oli ollut paras kaverimme, nyt hän oli sisko.

Talossa oli yhteensä neljä murrosikäistä, koska velipuoli Daniel oli samanikäinen kuin me. Teini-ikämme ei kuitenkaan ollut kovin myrskyisä, sillä urheilimme koko ajan. Poikaystävänkin löysin kentiltä.

Me tytöt kilpailimme myös koulussa. Jos kokeesta tuli kasi, se oli suuri pettymys. Urheilijat ovat suorittajia.

Vielä lapsena urheilu oli leikkiä. Kavereita oli tässä ja tuossa, joku äijä painoi liipaisinta ja sitten juostiin. Kaikki sujui hirmu hyvin. Jo ensimmäisissä SM-kisoissani 14-vuotiaana voitin hopeaa.

Emma päätti ensimmäisenä, että alkaa juosta aitoja tosissaan. Juttelimme urheilusta ihan älyttömän paljon. Tajusin, että asenteessamme oli ero: minäkin voisin antaa lajille ihan kaiken.

Lähdin tavoitetta kohti liian kovaa. Ajattelin urheilua kaikki päivät. Jos joku pyysi minua illanistujaisiin, mietin, pystynkö syömään kunnolla, ehdinkö nukkua tarpeeksi, meneekö treeni pilalle. Joka päivä oli ainakin yhdet treenit, mutta lisäksi kävin itsekseni salilla. Treenasin lähes kaksikymmentä tuntia viikossa.

Kaikilla kilpaurheilijoilla lähtee joskus hanskasta. Fanaattisuus toimii niin kauan kuin tulokset ovat ­hyviä. Jos kisat menevätkin huonosti, maailma romahtaa ja oma arvo siinä mukana.

Yksilöurheilu on erilaista kuin joukkueurheilu. Se on henkilökohtaista. Kaikki on kiinni itsestä, omasta kropasta, kunnosta ja tahdosta.

Se, mitä itsestäni ajattelen, on riippunut urheilusta. Olen tasan niin hyvä kuin sekuntikello näyttää.

Olisi paljon, jos osaisi arvostaa itseään urheilusta huolimatta. Minä en pystynyt siihen.

Luotan itseeni lyhyillä matkoilla. Hyvänä päivänä olen jo telineissä ihan kuningas. Mutta 400 metrin aitajuoksu pelottaa minua, sillä se sattuu niin paljon.

Treeneissä makaamme kyljellämme maassa ja vuorotellen joku oksentaa. Kun juoksun jälkeen pääsee maaliin, tuntuu kuin joku repisi jalkoja. Tv-kamerat eivät yleensä näytä, miten juoksija lyyhistyy täristen maahan.

Vuonna 2007 Nooran viestijoukkue voitti ensimmäisen SM-kullan.

400 metriä on niin pitkä matka, että siinä ehtii katua. Jo puolivälissä voi tuntua, että tämä on kauheaa, mutta vielä on kentän toinen puolikas jäljellä.

Olen luonut itselleni maailman, jossa ei saa epäonnistua.

Ennen juoksua en puhu kellekään, tuijotan vain rataa napit korvilla ja yritän psyykata itseäni. Kuulemma jo juoksuasentoni on erilainen kuin lyhemmillä mat­koilla. Epävarmuus näkyy.

Pelko tulee siitä, että parina vuonna olen pettynyt kerta toisensa jälkeen. Olen sairastellut liikaa, vähintään kuukauden joka vuosi.

Viime kesänä sain Kalevan kisoissa pronssia. Kun tulin maaliin, ensimmäinen ajatukseni oli, että hävisin. Tuli vain pronssia. Mikään ei ole minulle riittänyt: olen nähnyt vain epäonnistumiset.

Olen luonut itselleni maailman, jossa ei saa epäonnistua. Jokainen puuttuva sekunti on syönyt itsetuntoani.

Kaiken lisäksi menin sanomaan ääneen, että Rion olympialaiset ovat unelmani. Kirjoitin olympialaisista mielipidekirjoituksen ja mainitsin unelman blogissani.

Ihmiset ymmärsivät sen väärin. Unelma on eri asia kuin tavoite: se on jotain kaukaista, jotain josta haaveilla. Mutta kun läheiset ja tuntemattomat alkoivat toistaa, että olympialaisethan ovat sinun tavoitteesi, aloin vähitellen itsekin uskoa niin.

Sen jälkeen oli yhä suurempi pakko onnistua. Tavoitteesta tuli mörkö. Jokainen takapakki aiheutti paniikkia.

En käsitellyt pahaa mieltä. Mietin vain, miten voisin parantaa ruokavaliotani.

Nyt ymmärrän, etten levännyt tarpeeksi.

Neljä vuotta sitten muutin Tampereelle poika­ystäväni luo ja aloitin yrittäjäopinnot Tampereen ammattikorkeakoulussa Proakatemiassa. Siellä ei ole luentoja, vaan pyöritämme ryhmänä yritystä ja myymme projekteja firmoille.

Koulu on minulle leikkiä. Saan olla kuin pikkutyttö, koska kukaan ei odota minulta mitään. Sellaista urheilukin oli aluksi.

Jo kauan sitten tein päätöksen, että jos urheilu lakkaa olemasta hauskaa, lopetan. Vaikka olisin maailman paras mutta en nauttisi urheilusta, se saisi jäädä.

Suorituspaineita voi kasata töissä, opiskelussa tai perheessä. Kaikki on kilpailua.

Joulukuussa 2013 tiesin, että niin oli käynyt. Sanoin valmentajalle, että tarvitsen lomaa. Hän ei ollut tajunnut, missä jamassa olin, sillä en näyttänyt sitä ulospäin.

Kolme viikkoa päätöksen jälkeen kirjoitin väsymyksestä blogiini. Pelkäsin, että ihmiset nauravat minulle ja sanovat, että olen surkea luovuttaja.

Sainkin kymmeniä kannustusviestejä blogiin, sähköpostiin ja puhelimeen.

Yllättävän moni oli kokenut saman kuin minä. Suorituspaineita voi kasata töissä, opiskelussa tai perheessä. Kaikki on kilpailua.

Jos tekee jostain itselleen pakon ja kirjoittaa numerot jääkaapin oveen, lopulta romahtaa.

Päätöksen jälkeen tuli huojennus. Ah, saan vihdoinkin levätä. Olin kotona ja katselin tv-sarjoja, en jaksanut muuta. Kävin myös henkisellä valmentajalla puhumassa siitä, miten paineista ei kasvaisi hirveitä mörköjä. Pää on urheilussa yhtä tärkeä kuin keho, ­vaikka sitä ei moni tajua.

Huomasin, kuinka epävarma olin ollut. Olin miettinyt koko ajan, harjoittelenko oikein, lepäänkö tar­peeksi, miksi sairastelen, onko valmentaja oikeassa. Olin pelännyt, että olen kohta liian vanha arvokisoihin. Olin pelännyt, että olen vain keskinkertainen.

Kammosin keskinkertaisuutta myös koulussa. Olin ajatellut, että voisin hoitaa sen toisella kädellä ja keskittyä treenaamiseen, mutta huolestuin, kun keski­arvo laski alle nelosen.

Nyt olen tajunnut, että minun on pakko saada myös epäonnistua. Mitä merkitystä sillä on? Jos lopulta pääsen olympialaisiin, kukaan ei muista sitä viiden vuoden päästä. Jos harjoittelen ahdistuneena monta vuotta ja lopputuloksena on muutaman sekunnin kestävä hetki, olen hukannut ne vuodet.

Vuoden 2013 Tampereen Eliitti-kisoissa Nooralla oli suuret odotukset. – Olin treenannut paljon, mutta jäin kolmanneksi.

Siksi päätin, etten jatka urheilua ennen kuin nautin taas harjoittelusta ja osaan ottaa sen rennommin. Olen päässyt niin pitkälle siksi, että aloitin lapsena ilolla.

Hyvä olo palasi koulunkäyntiin tänä keväänä. Jaksan taas innostua niin kuin ennenkin, eikä arki tunnu enää vaikealta. Olen yrittänyt nähdä kavereitakin aiempaa useammin.

Olen käynyt myös vähän juoksemassa ja salilla, mutta kun valmentaja ehdotti, että tekisimme treeniohjelman, menin lukkoon. Olin koko päivän ahdistunut.

Jatkan sitten, kun olen valmis, ehkä syksyllä. Tämä kesä jää välistä, mutta jääköön.

En aio lopettaa urheilua kokonaan. Se on antanut minulle niin paljon. Kun katselin talvella nuorten Leijonien tuuletusta jääkiekon MM-finaalin jälkeen, ajattelin, että tuota minäkin tahdon.

Lapsena olin helposti kateellinen sisarilleni, koska he harrastivat samaa lajia ja pärjäsivät välillä paremmin kuin minä. Siihen oli kuitenkin pakko tottua. ­Kateuteen ei kannata tuhlata energiaa, vaan täytyy tehdä töitä sen eteen, ettei tarvitse tuntea kateutta.

Olen vasta 24-vuotias, mutta urheilussa tunnen itseni vanhaksi. Ellen olisi urheillut, olisin varmaan elänyt helpommin ja turvallisemmin. En olisi käynyt läpi tällaista myllerrystä.

Urheilusta oppii, ettei menestys tule tarjottimella. Jonain päivänä minusta tulee ehkä yrittäjä. Minulla on selkärangassa asenne, että pitää tehdä töitä, priorisoida ja suunnitella seuraavaa askelta."
 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2014.